Pahimmat lylyvenkoilut koin itse silloin kun lyly ei ollut vielä riittävän kuiva ennen työstöä, eli kosteutta oli vielä luovutettavana reippaasti senkin jälkeen, kun puu oli laitettu jo aihioksi. Edelliset kaksi palikkaa on pysyneet halutussa muodossa sillä, että on kuivannut hyvin jo silloin kun lylyosa on ollut “kokonainen” (eli muu puu pois), taikka aihio on ollut kuivauksen ajan kiristettynä suoraksi.
Siinä hantioppaassa neuvottiin kuumentamaan ja kyllästämään pihkalla samalla kun puuta puristellaan suoraksi, että säilyttää muotonsa. Sitä ei ole tullut kokeiltua, mutta kaipa silläkin saisi jo valmiiksi työlääseen jousimalliin taas muutaman tunnin lisää työstöaikaa.
Kyllä, samanmoisia havaintoja täälläkin. Ja venkoilee erityisen paljon jos on tummaa ja painavaa lylyä ja kasvanut vähänkään epätasaisella kaarella tai kierteisesti.
Tämä kyseinen siivu on niin heppoista lylyä, ettei varmaan suurempia oikomisia tarvi tehdä, ellei tuo nyt yllätä kun on ohuemmaksi veistelty.
Mulla on ihan rajallisen ajankäytön vuoksikin kaikki lylyt jääneet aina kaadon ja halkomisen jälkeen kuivumaan pitkiksi ajoiksi.
Tuo pihkalla kyllästäminen pitäisi kanssa kokeilla, mutta tosiaan oma hommansa siinäkin.
Nyt on tapitettu. Nahkaliimaa ja 75# mäntyvartta tappina.
Nyt sitten hokasin, että tymä jägä kun ennen menin nyt jo tapittamaan. Noh jospa tuo ei tuosta paljoa vääntyile enään…
Nyt on muuten ohentamisen jälkeen toinenkin pää alkanu myöräkäyristymään.
Tuommosta koivua olisi parina tällä lylylle. Varmaankin huonointa mahollista, mutta parasta mahollista mitä tässä muiden kiireiden keskellä kerkeää hakea. Jängällä kasvanutta, luultavasti hieskoivua. 188cm pitkä ja noin 16cm paksu siivu nyt kuivunut muutaman viikon suoraksi pakotettuna. Taidan kokeilla sellaista sakaraa, jossa sakara sovitetaan ainakin osittain koivun ja lylyn väliin.
Noh, etippä Lapista parempaa, omissa mettissä on tähän asti ollu max puolen millin lustolla varustettua puuta. Paremmat on sitten jo käytännössä tukkipuuta. Toistaiseksi se ei toisaalta ole pettänyt. Tuon ekan ugrin katkoin muutama päivä sitten ylirasittamalla, ja katkeamista edelsi nimenomaan liimapinnan pettäminen, eikä niinkään ohutlustoisen koivun.
Miten paljon tuo tulppaaminen muuten pelastaa noita oksankohtia? Eikö siihen jää sama heikkous, kun syyt joka tapauksessa kiertelevät ympäri?
Niin kyllähän täällä lie keskimääräisesti lustot ohuempia mitä etelämmässä. Mutta puun lujuuteen vaikuttaa toki muitakin tekijöitä lustonpaksuuden lisäksi. Täältä foorumilta löytyy hakemalla linkkejä tutkimuksiin asiasta.
Niin ja olen löytänyt selvästi paksulustoisempaakin koivua rovaniemeläisen vanhan pellon laidalta, josta tein tämän jousen: Toinen koivusta
Toki tuo puu on peräisin rovaniemeltä, ei siis “tosilapista”
Tarkoituksellako ylirasitettu? Mikä liima? Sillä utelen, että näistä kosahduksistahan sitä oppii monenlaista.
Hyvä kysymys. En ole miettinyt noin pitkälle. Yleensähän jousien oksankohdissa se menee niin että oksankohta itsessään kyllä kestää, mutta puristuspuolella oksankohdan viereen saattaa tulla puristusmurtumia. Mutta lylyyn, ainakaan hyvään lylyyn, ei pitäisi puristusmurtumia tulla. Eli saas nähä, mutta näillä mennään mitä on.
Liivatteesta (siis puhtaasta gelatiinista) sulatettu. Laminointi oli aiemmin purkautunut katkeamisalueelta, ja olin paikannut sen kietomalla poronvuotaan. Jousi toimi jonkun sadan laukauksen verran 33@25" vedolla. Tutkimusmielessä päätin virittää sen isommalle jännekorkeudelle, jolloin paukahti vedossa siististi poikki juurikin sieltä, josta laminointi oli pettänyt.
Mainittakoon, että liimapinnat oli tehty ensisijaisesti parkkausraudalla ja ne oli työstetty siihen pisteeseen, ettei enää päivä paistanut läpi. Liima oli pilattu keittämällä (kun en paremmin tiennyt), ja sittemmin vielä kuumennettu monta kertaa uudestaan liimausyritysten yhteydessä - oli siis aivan mustanruskeaa tahnaa levitettäessä. Siihen nähden itse jousi kesti yllättävän pitkään, eikä itse puussa näkynyt muualla mitään vaurioitumisen merkkejä - ainakaan sellaisia joita itse osaisin tunnistaa.
Myönnän myös nöyrästi etten ole tehnyt näitä niin paljoa että voisin kaikkea kommentoida, mutta itse opin tuosta sen, että laminaatti on yllättävän kestävää silloinkin, kun se on tehty perseelleen, mutta mieluummin kannattaa tehdä kunnolla. Tässä tuli vastaan oma kokemattomuus puuntyöstössä, en kertakaikkiaan halunnut käyttää laminointiin enempää aikaa kun jouseen oli jo se 50-60 tuntia tupertunut - halutti vain päästä jo tilleröimäänkin.
Juu ymmärrän ja oppimassahan sitä ollaan kaikki. Kiitos tiedosta, hyvin on kyllä kestänyt siltikin.
Itte mietin, että liimaan tuon koivuselän päälle vielä yhen jännekerroksen. Jotenkin kammottaa ajatus siitä, että tässä ruuhkavuosien keskellä tehty suuritöinen projekti kosahtaa kun koivuselän mikrometrilusto pettää.
Sakaroita aloin tekemään ja hoksasin heti, että ne on monimutkaisempi asia kuin luulin. Pitää siis vielä kokeilla ja tuumailla.
Sakara-aihiot odottelee taivutusmuotin tekoa ja taivuttelua ja siihen liittyen tuli tenkkapoo: voiko liki tuoretta puuta kiehuttaa ja taivutta muottiin ilman että puu kärsii? Nääs kun joskus märkää puuta kuivalla lämmittelee niin puu saattaa halkeilla kun kuumennut vesi pyrkii pois puun sisältä (kuulemma), mutta liekö sama homma kiehuttamisessa?
Tuore puu vääntyy ilman lämpöäkin kun laitat vaikka sakarat vesiastiaan pariksi päiväksi tai vaikka viikoksi. Sitten muottiin. Muistaakseni ainakin Menna väänti näin omia jousi aihioitaan ?
Jos ihan yleisesti tarkastellaan, niin taivutuksen onnistumista edistävät puuaineksen kosteus ja lämpö. Mitä jyrkempi mutka, niin sitä suositeltavampaa käyttää molempia. Keittämällä saadaan molemmat ja jos puu on tuoretta, niin se on valmiiksi märkää. Kuivan puun saa kosteuspitoisuudeltaan tuoreen kaltaiseksi noin kahden viikon vesiliotuksella (testattu on). Juuri menossa turkkilaisen lapojen taivutuksen ja lankkutavarasta teen, niin pari viikkoa liotuksessa ja sen jälkeen höyrytys – nätisti taipuu. Jos märkää puuta kuivalämmöllä lämmittää, niin kuivuuhan se mutta jos keittää tai höyryttää, niin eihän se siinä pääse kuivumaan. Tuoreen puun lämmittämiseksi juuri höyrytys on kätevin tapa lämmittää se.
Tein muotit ja keitin ja taivutin. Sakara-aihiot oli ennen keittämistä pari vuorokautta uppeluksissa sankossa ja keitin 1,5h vähempikin olisi kai riittänyt mutta otin varman päälle. Silti toisesta aihiosta nousi säle pystyyn paikasta, jossa oli syyt hiukan mutkalla. Mutta näytti ettei mennyt kovin syvälle tuo ratkeama. Lopuksi sivelin vielä silavaa päihin ja ulkokaaren puolelle, ettei kovin halkeilisi nyt kuivuessaan. Saas nähä.
Aihiot on ylipitkiä, 30cm, ylileveitä, 4cm, ja paksuutta on 2cm. En usko että nuo olisi paksumpina taipunut ilman enempiä vaurioita. En ole taivutusmuotoon täysin tyytyväinen, mutta menkööt nyt ekana yrityksenä.
Alkuperäisten jousten kuvia kun kattelee, niin niissä sakaran taipuma on sakaran juuressa, missä on taas eniten paksuutta eli taivuttaminen menee hankalaksi. Mutta onhan näistä aikaisemminkin ollut pohdintoja siihen suuntaan, että sakaroina olisi käytetty luonnonvääriä puita.
Selkäkappaleen otin pois pinnekuivauksesta ja sehän jäi suoraksi, jei! Tuntuu vaan painon puolesta tosi höttöpuulta. Pitääpä muistaa punnita kunhan saa veisteltyä lähelle lopullista mittaa.
Sakarat kannattaisi sahata mutkaisesta koivusta. Pääsee kivuttomimmin ja olisiko lienee ainoa mahdollisuus. Alkuperäisissä jousissahan ne on törkysen paksuja, jotain 25-30mm halkoja. Ei semmoisia taivuta keittämällä kukaan.
Ja 2cm paksuista sakaroista ei saa autenttisia, kapeita mutta paksuja sakaroita. Samaan kulmaan sahaamista saa sitten harjotella.
Koivun oksia kannattaa selailla. Mä nappasin monta oksaa ja sitten etsin samaa kulmaa olevat parit ja numeroin. Nyt on useemmat jo kuivuneena hyllyssä.
Aika jykevä oksa ollu tuossa keskimmäisessä sakarassa. Juu pitääpä katella niitä.
Sekin tässä tuli mieleen, että milläköhän ovat sitten saaneet noihin saame- ja skandityylisiin sakarat väännettyä? Siis niihin missä on selkä ja sakarat yhtä puuta.
Tässä toin jängältä sylillisen muotoonkasvaneita rankoja kun ei tuommosia mahtioksia ole kuin myyttisillä etelän mailla. 30m alueelta löyty nuo kaikki ja aina löytyy helposti, jos on semmonen märkä paikka joka kasvaa jo aivan vaivaiskoivunnäköistä puuta. Kierteet niissä ovat tietysti aika yleisiä. Jängälle siis mars, nyt on hankiaki paikka paikoin.
Kyselin talvella isältä noista vanhoista tavoista taivutella ja muisteli, että hänen isoisänsä porotilalla reenjalaksia ja muita taivutettavia pidettiin Tenniöjoessa viikkotolkulla ennen kuin lyötiin sievästi pinteeseen, ja uusittiin käsittely tarvittaessa. Vaativassa venytyksessä saattoi tuolla lailla mennä koko kesä, eli mietin vähän, voiko sen yksikappaleisen selän sakarat tuolleen pitkällä kaavalla taivuttaa luotettavammin.
Ei sitä varmaan todellisuudessa tarvitse ihan määrättömiä aikoja huljuttaa, epäilemättä tilan työt ovat vieneet aikaa ja jalaksia on tehty siinä sivussa kun on joudettu.
