Ja retro oli retoriikkaa 
Jos jäykkyyksistä puhutaan niin moderniin jousiteräkseen saat kyllä ihan samat paunat kuin keskiaikaisen vastaavaansa. Todikin tekee 1200 paunaisensa yhdestä modernista jousilatasta. Ainoastaan vetopituuden pitää olla historiallisesti korrekti.
Nyt sekoitatte käsitteitä lujuus ja jäykkyys. “Pehmeän” lattaraudan ja keskiaikaisen “mellon” eli vähähiilisen teräksen jäykkyydet ovat ihan sama, ero tulee siitä kun ylitetään eräs lujuus eli tässä ensin myötölujuus, jolloin jousi ei enää palaudu alkuperäiseen muotoonsa. Tällainen kaari on melko kelvoton, eikä ollenkaan turvallinen koska se väsyy varmasti poikki ennemmin tai myöhemmin tai menettää kykynsä heittää nuolta jos riittävän pehmeä. Runsashiilisemmän karkaistun ja päästetyn teräksen etu on paljon korkeampi myötö ja murtolujuus, niin kauan kun pysytään hyvin myötörajan alapuolella ei väsymistä juurikaan tapahdu jos materiaalissa ei ole säröjä tai erkaumia.
Ennen kuin hiilipitoisuutta opittiin hallitsemaan ja karkaisu kehitettiin niin luulen, että jouduttiin tyytymään rajallisiin väsymisikiin eli käyttöikiin teräskaarissa.
1 tykkäys
Laatu ja materiaalit läpi ajanlaskun sekä paikkakohdan myös vaihtelee hurjasti. Roomalais aikaisia cladiuksia ja bugioita löytyy niin vähä hiilisinä sekä korkea hiilisinä ja samaa laatueroa löytyy niin 1500 luvun lopun italian meikojen teräksistä missä toinen osaattaa olla jopa lähes 1% hiilaria kun toinen taas samaa kamaa kuin voiveitsi.
Käyttöikä tarkoitti kuitenkin, että kaari saattoi katketa kesken ammunnan ollen hengenvaarallinen käyttäjällensä. Näin ollen ei voi suoraan puhua pelkästään käytöiästä, vaan tulee ymmärtää keskiajan metalliosaaminen suhteessa nykypäivään. Eli vaikka moderniin jousiteräskaareen saisikin samat paunat samoilla mitoilla kuin keskiaikaiseen vastaavaansa, ei tämä moderni kaari ole silti historiallisesti korrekti. Nykypäivänä on vaan järkevämpi käyttää korkealaatuista jousiterästä.
Riippuen valmistustavasta rautaan päätyy hiiltä vaihteleva määrä (teräs on määritelty raudan ja hiilen seokseksi). Toistettavan lopputuloksen saamiseksi on hiilipitoisuus olatava jotenkin hallinnassa, japanilaiset hoitivat tämän sekoittamalla raakamurikan eri osista saatua erilaista terästä sopivasti, jotta lopputulos oli n. 0.7% kieppeillä. Sen jälkeen täytyy vielä osata sopiva karkaisulämpötila ja sovellutuskohtainen päästölämpötila. Nykyään sinänsä melko yksinkertaista, mutta aikanaan puolimagiaa.
Tämä on puolittainen arvaus (ilman katkenneita kaaria analysoitavaksi), luulen katkeamisen yleisimpien syiden olleen erkauma tai vastaava pinnan lähellä josta särö sitten sai alkunsa . Pehmeä teräs ei yleensä muuten katkea hauraasti äkillisesti vaan sitkeästi.
Jos aikalaset eivät pystyneet valmistamaan vakioituja kaaria niin mikä on se standardi johon vertaat? Siellä luultavasti oli ainakin yksi, jonka hiilipitoisuus oli kohdallaan ja lämpökäsittely sinne päin. Kopioi sitten se ja olet ihan historiallinen.
Olen nähnyt venäläisten analyysin Novgorodista eri aikoina löytyneiden veitsen terien teräksistä ja tulos oli hieman yllättävä, ajoittain oli osattu käyttää korkeampihiilistä terästä hyvinkin hyödyksi ja sitten se saatettiin melkein unohtaa. Tämä on jälkeen roomalaisten, mutta kuvaa ettei homma ollut silloinkaan ihan hallussa vielä.
1 tykkäys
“Lämpökäsittely sinne päin”. Ymmärtääkseni nimenomaan keskiaikainen karkaisu ja päästö oli sinne päin.Tod höpöttelee tässä alussa.
Minun pointti, että esim. Juri tehnyt oikein kun tehnyt kaarensa modernista jousiteräksestä. Käsite käyttöikä todella on voinut tarkoittaa hengenvaaraa, vaikka tämä kaari ei 100 ÷ hist. korrekti. Nimenomaan nuo “safety cordit” olivat sellainen turvallisuusaspekti näissä. Mutta pidetään Jurin ketju siistinä!
Ennen säteilylämpömittareita ja magneetteja, sepät käyttivät väriä arvioidakseen riittävän lämpötilan, nykyäänkin jotkut sitä käyttävät ja kohtuullisella luotettavuudella. Päästö on tavallaan helpompi koska siinä voidaan käyttää ns. päästövärejä lämpötilan arvioimiseen ja se antaa perus hiiliteräkselle varsin hyvän arvion.
Jos joku osasi jo silloin niin osasi jos ei niin ei, samaa tulee edelleenkin vastaan jos ei ole käsitystä teräksen lämpökäsittelyn tapahtumista.
1 tykkäys
Kuinkas paljon sinulla on Visa tietoa tuosta “teräs” jousien hajoamisesta?
Minä en tiedä kuin kolme mutkalle vääntynyttä museo jousta ja muutaman modernin tapaturman. Yksi puulle piirretty (noin 1500 luvun alku) kuvakin tuli tuossa juuri vastaan, mutta sekin voi hyvin olla sarvijousi.
Käsitellään jossain toisessa viestiketjussa näitä ja pidetään Jurin ketju puhtaana. Mutta lyhyesti: jos pitää valita tasalaatuisen ja epätasalaatuisen välillä valitsen tasalaatuisen ja tietokoneen avulla lämpökäsittelyn kuin Tod.
Minä kyllä väitän että keskiajan sepät todellakin osasivat hommansa ja tunsivat materiaalinsa. Ainakin museoissa vieraillessa näyttää kovasti siltä. Harvempi nykyajan harrastelija osaa takoa esim. miekan tai haarniskan, vaikka onkin kaikki numerotieto ja laadukkaat materiaalit saatavilla.
Kaaren vetopituuden mitoittaminen niin ettei se hajoa, ei ole kovin monimutkaista mikäli käytössä on kokemusperäistä tietoa, miltä ei varmaan voinut edes välttyä.
Mikäli seppä halusi säilyttää hyvän nimensä, ammattinsa ja henkensä, niin varmasti piti myös huolta etteivät kaaret räjähtele asiakkaiden silmille.
Miekka ja teräskaari eivät ole oikein vertailukelpoisia. Kirjoitan tästäkin kun kerkeän.
Miekka ja teräskaari ovet hyvinkin vertailukelpoisia, kumpikin on pitkiä hoikkia esineitä, joiden paksuuden ja suoruuden on oltava hyvin käsissä.
Todellakin ovat vertailukelpoisia.
Varsijousesi kaari joutuu max 10" kaareelle ja miekkoja väännetään 90 asteen kulmaan. Jokainen miekka on tehty taipumaan ja ne jotka eivät taivu, katkeavat. Ihan sama jousissa.
Ja yli taivutettu joko jää siihen muotoon tai katkeaa.
Keskiaikaisen miekan terän paksuus harvoin korreloi keskiaikaisen varsijousen paksuuden kanssa. Keskiaikaisesta teräskaaresta tuli tehdä riittävän myötäkäyrä kestämään kaareen kohdistuvia hullunkurisia paunoja, siinä missä miekka on suunniteltu kestämään ohuempana myös taipumista ja vääntymistä pienempien rasituskertoimien kera. Haluaisin kirjoittaa toiseen viestiketjuun mutta kirjoitetaan nyt tähän. Syy miksi keskiaikaiset teräskaaret eivät kestäneet kuin lyhyellä vetopituudella liittyy juuri tähän: kaaren tuli kestää monta sataa kiloa rasitusta ja sen takia suomalaisen varsijousen kaari on pidempi ja suorempi: kestää pidempänä pienempiä paunoja paremmin kuin isopaunaiset lyhyet eurooppalaiset. “Suomalaisen” 200 paunaa eikä ole vielä isot paunat. On arveltu, että paksuimmissa museoiden "high status-cranequin varsijousissa on jopa 2000 paunaa tai yli. Nimenomaan cranequin on se systeemi, mikä mahdollistaa näiden paunojen virittämisen.
Myötäkaarevuus mahdollistaa kuitenkin isompia paunoja kaaren katkeamatta ja kaaren pysyessä kohtuullisissa pituusrajoissa, jolloin parhaaksi ratkaisuksi nähtiin tehdä myötäkaarevia teräskaaria. Nämä myötikset mahdollistivat isot paunat jännevälin pysyessä puolessa välin nuoliuraa: optimaalinen heittonopeus.
Miekka ja varsijousen myötäkaareva isopaunainen teräskaari eivät ole vertailukelpoisia, jos mietitään kaareen kohdistuvia hurjia rasituksia.
Tuosta koko tekstistäsi voi jo päätellä, että parempi ettet kirjoita miekoista tai teräskaarista kauheasti enempää…
Reinikka: summa summarum: rakenna miekka, mikä kestää 2000 paunan taivutuksen. Se ei ole enää miekka, vaan varsijousten teräskaari. Tässä mielessä miekka ja varsijousi eivät ole vertailukelpoisia.
Miekka ei ole myöskään rakennettu optimoimaan terän palautuminen, mihin isoilla paunoilla teräskaarissa pyrittiin.
Jos miekkaa ei rakennettu iskun jälkeinen palautuinne mielessä niin sinulla on iskun jälkeen viikate.
Perus italialainen pitkämiekka on noin 6-7mm tyvestä ja noin 110 mittainen. Tällainne miekka lattiaa vasten taivuteeuna vastaa noin 80 paunaista vetovastusta.
Unohda ne paunat jo.
Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta juuri varsijousissa tuppasi olemaan aika hurjanmoisesti paunoja. Tässä vertailussa paunat ovat yksi matemaattinen muuttuja.
Kiitos ketjun irroittamisesta Jutun ketjusta!