Jännitteistä jousipuuta ei saa tietenkään “vedellä vaan” (mistä tuon vetäisit? Hatusta?), sillä notkeampi lapa tekee silloin aivan liikaa työtä ja myötäkäyristyy. Ehei. Jännitteet lauotaan leipomalla ja hieromalla jännitteistä puuta virittämättömänä, ilman että siihen muodostuu yhtään settiä.
Saatat muistaa vuosia sitten esittelemäni vetotuomijousen, ja sen irvokkaan epätasapainoisen ensitillerin? Taisit silloin kommentoidakin about : miten tuosta voi päästä eteenpäin?! Ehkä muistat senkin, että kuvan ottamisen jälkeen en ottanut superjäykästi käyttäytyvästä alalavasta yhtään puuta pois. Se olisikin ollut kohtalokas virhe. Olen tuon vetotuomen jälkeen tehnyt nipun jousia, joissa olen täsmälleen samalla tekniikalla tuonut vikuroivat puut käyttöjousten kirjoihin.
Ei suipistus ota kantaa lapojen paksuuteen kuin viistosti - lapojen paksuuden ja leveyden muutos on keskiössä. On tavallista, että jousiaihion tyvipuolisko on tiheämpää, jäykempää puuta kuin aihion latvapuolisko. Tällöin lapojen paksuus ei ole identtinen, mutta suipistus on silti kuningas ja määrittää koko jousentekoprosessia alusta loppuun.
Suipistuksen koko pointti on, että sen jälkeen jousen lavoissa ei ole mitään kohtaa, jossa on liikaa puuta. Jos näin on, on suipistus tehty sinnepäin, eikä sen vaatimalla moniaistisella pieteetillä. Lavassa voi kyllä kokonaisuutena olla liikaa puuta tavoitevetoon nähden, mikä vaatii puun tasaista poistoa, suipistusta ylläpitäen.
Jousistani poistuu kärkien kaventamista ja kulmien pyöristämistä lukuun ottamatta pieni pussillinen raspin ja siklin hiuslastua sen jälkeen kun olen suipistanut jousen kohdilleen ja pannut 4 - 5 tuuman jännevälille ensivirityksellä.
Yksipuisissa jousissani on sisäänajon jälkeen 0 - 10 mm leposettiä ja 20 - 30 mm käyttösettiä maasto-oloissa. Se yksin osoittaa, että en ylirasita jousiani tekovaiheessa pätkääkään. Se on suipistamisen väkevä voima.