Hyvää pohdintaa – mutta, käsittääkseni hyvin tehty nahkaliima on sinänsä lujinta eläinperäistä liimaa, ongelmana on tosin liiallinen hauraus? Eikö kalaliimalla ole pyritty nimenomaan tekemään liimasaumasta elastisempi, mikä olisi johtanut parempaan lopputulokseen vaikka lujuus olisikin vähän kärsinyt?
En ole ihan vakuuttunut, että koheesion ja adheesion välinen “voimaepätasapaino” olisi syynä. Adheesiohan tarkoittaa sitä, miten liima tarttuu pintaan – ja se lienee sekä nahka- että kalaliimalla yhtäläinen, kai. Koheesio tarkoittaa taas liiman sisäistä lujuutta, sitä miten lujaa liima itsessään on. Esimerkiksi jollain Erikeeperillä on kyllä hyvä adheesio puuhun mutta sen koheesio ei riitä jousien laminoimiseen; adheesion vaikkapa useimpiin muoveihin on sen sijaan huono, ei liiman koheesio siitä muuksi muutu. Koheesio on tavallaan liiman sisäinen ominaisuus, adheesio riippuu kohteesta.
Jos ja kun ongelma on sarven ja liiman välinen adheesio, niin mikä on ongelman juurisyy? Onko se lopulta liiman kuivumisesta aiheutuva kutistuminen? Ensimmäinen kerros liimaa tarttuu sarveen hyvin mutta seuraava kerros tarttuukin alla olevaan kuivaan liimapintaa vielä tiukemmin → liiman kuivuessa ja kutistuessa ensimmäisenä pettää sarven ja liiman välinen sauma? Ja puuhun liima tarttuu niin hyvin, ettei pysty repiytymään irti, vaan liimaan jää sisäisiä jännityksiä, tms.?
Jos näin on, niin silloin liiman kutistumisenhallinta on olennaista. Nyt en muista, oliko niissä artikkeleissa mitään erilaisten eläinliimojen kutistumisesta? Asiaahan voisi karkeasti kokeilla esimerkiksi valamalla vaikka piparkakkumuotilla ohut levy liimaa ja katsoa, miten kutistuu ja käyttäytyy.
Toinen asia on sitten, että miten sarven ja ensimmäisen liimakerroksen välistä adheesiota voisi parantaa? Kemiallinen puhdistus, pyöreäpohjaiset urat, karhennus, liiman ominaisuudet, tms.??
Ja, olisiko olennaista sittenkin hyvin ohuet kerrokset ja hyvä kuivaus (vuorokausi, pari, enemmänkin?) välissä, jotta liima ehtii kuivumaan ja asettumaan?
