Olen kalastanut jousella sekä rannalta käsin päivänvalossa että veneestä käsin valonlähteen kanssa. Jousimetsästyksen jälkeen kaikista hauskinta ja elämyksellisintä jousenkäyttöä! Viime kerrasta on jostain ihme syystä vuosia, joten muisteloksi menee.
En tunne yhtään luonnonkansaa, joka olisi laittanut siimaa kalanuolen perään, vaikka jousella kalastamista harjoitettiin ympäri maailman. Niinpä en ole omissa kalastusnuolissanikaan käyttänyt siimaa. Nuolesta kuuluu tehdä pitkä ja raskas, ja se avustaa nuolen ja kalan ylös saamisessa.
Obinugrilaiset kansat käyttivät jousikalastukseen haarakärkisiä nuolia. Siitäpä malli omiinikin. Jousikalastus ei ollut Hantimansiassa mitään sunnuntai-iltapäivän puuhastelua vaan vakavaa ravinnonhankintaa. Hyvä jousikalastaja saattoi palata kevätkalastusreissulta vene kirjaimellisesti täynnä haukea ja särkeä. Ilman siimoja, ilman harppuunakärkiä.
Nuolen ei tarvinnut olla edes läpäisevä. Kalifornian shasta-intiaanit kalastivat jokitaimenia huippupitkillä ristipäisillä kolkkanuolilla: nuolen etupää upotettiin veteen ennen laukausta ja kalaa tähdättiin päähän.
Tein omista kalanuolistani 90 cm pitkiä ja varustin ne pikkusormen paksuisilla tammivarsilla. Kalastuskaverin takomien haarapäisten rautakärkien painoa en muista, mutta kokonaiset nuolet painoivat 70 grammaa eli liki 1100 greiniä kappale. Sulitukset ovat turhia näiden kanssa, ja ohjaamattomiksihan ne kastuisivatkin kättelyssä. Tuollaisen sotanuolen lähettäjäksi sopii jousikalastuksessa noin 40-paunainen yksipuinen lyhytjousi. 30 paunaa riittäisi useimmissa tilanteissa. Lyhyt jousi on verrattoman paljon kätevämpi käsitellä veneessä kuin pitkä.
Tyyni tai lähes tyyni sää on ehdoton kalojen löytämiselle veden alta. Vesi tosiaan taittaa näkymää, joten kalaan tähtäämällä ampuu ohi. Täytyy ampua kalan alle, niin osuu. Merilahnat möllöttävät toisinaan halogeenin loimussa muutama metri veneestä vaaleina haamuina, korkea kylki nuolta kutsuen. Joskus ne eivät hätkähdä vierestä ohi mennyttä laakia metriä kauemmas, jolloin tilanne jatkuu, mikäli varanuoli on käden ulottuvilla (Siperia opettaa). Hauki on toinen yleinen kohde, jos lahnaa arempi. Mennan viittaama kevätkudulta ampuminen onkin sitten ihan toinen juttu, ja laitonta sääntö-Suomessa.
Puunuolen etu on kelluvuus: kalastusnuolet löytyvät aina, ilman talutushihnaakin.
Sopivasti kalan reunaan (näitä tulee) osuessaan haarakärki silpaisee kalan selkärangan poikki, jolloin saaliin voi poimia kuin valmiiksi pudonneen omenan. Samanlaisesta reunaosumasta tavanomaisen kärkevä kärki ottaisi vain kimmokkeen. Keskelle kalaa jysähtänyt, kunnolla teroitettu haarakärki menee läpi, eikä ~kiloinen kala sen jälkeen pakene mihinkään, kunhan väräjää seipään varressa. Isompiin kaloihin osumista minulla ei ole omaa kokemusta. Varuiksi laitettiin haarakärkien kylkiin pari väkästä. Rankaosuma tappaa varmasti vaikka viisikiloisen hauen, eikä se tuumaisen vitaalireiän kanssa pitkälle potki, mutta miten mahtaa huonon osuman kanssa käydä. Hyväksi todettu keino estää kalan menettäminen on painaa nuoli kaloineen pohjaa vasten, jolloin kalan voi poimia käsin pohjasta.
Kuvassa yhden käyttämäni kalastusnuolen kärkipää. Kärki on ottanut runttua, mutta on edelleen käyttökelpoinen
