Ostinpa viimeinkin rälläkkään katkaisuterän. Kun vielä ehtisi verstaalle, niin leikkelen Jeren ja Pasi antamista materiaaleista teriä. Hyviä mittoja annettiinkin jo ketjun ensimmisissä viesteissä.
Tein ekan leikkurinuolen valmiiksi tuosta Jereltä saadusta kenttävannesahanterästä leikkaamastani kärjestä. Odotukset uuden nuolen osalta olivat korkealla, mutta koeammunta osoitti, että nuoli vetää 25 metrin matkalla likemmäs puoli metriä sivuun tähtäyspisteestä, perkele.
Vannesahakärjet ovat kevyempiä kuin konesaha- ja lapiokärjet. Olen kuitenkin tehnyt näillä samoilla nuolispekseillä konesahakärkisiä leikkurinuolia, joiden kärjet ovat tavallista pienempiä ja siksi samanpainoisia kuin uudet vannesahaleikkurit, ja nämä nuolet lentävät tarkalleen tähtäyspisteeseen.
Uuden nuolen spine ei oikein voi olla väärä, samanpainoisten verrokkikärkien osumapisteiden valossa. Kärki ei ole asennettu vinoon, nuolen varressa tai sulituksissa ei ole häikkää. On ikään kuin nuolenkärjen ohuus keveyden parina olisi ongelma. En ole käyttänyt näin ohuita ja kevyitä kärkiä superjäykissä lyhytjousinuolissa aikaisemmin. Täytyy nyt aluksi täsmätarkkuus spinettää jo koeammuttuja leikkurinuolia. Seuraavaksi vartan lapiokärkiä ja testaan niiden lento-ominaisuuksia.
Koeampumattomilla leikkureilla ei ole mitään virkaa, eikä elävien maalien kanssa voi ottaa mahiksia. Siksi olen jo pitkään koeampunut kaikki leikkurini ennen mehtäviineen työntämistä, ja niin teki esimerkiksi kuuluisa leikkurikärkitehtailija-jousimetsästäjä Roy Case. “Primadonnien eliminoimiseksi”, kuten Case kuvaili.
Vannesahakärjistä tuli tosiaan kevyitä, olikohan mulla täsmälleen 100 greinisiä. Tein 2kpl petikon vaistoon noilla sun mitoilla, mutta ei niitä päässytkään sitten ampumaan läpäisyrastin puuttumisen takia.
Spinetätkö nuolet jollain laitteella vai käsivaralla, @TuukkaKumpulainen?
Spinetän nuolet itse tekemälläni spinemittarilla. Käsivara ei ole lähellekään tarpeeksi tarkka, mulla.
Noissa lapion lavasta tehdyissä kärjissä on hieno meininki. Lisää greiniä kärkeen saa jatkamalla loveukseen uppoavan tukivarren mittaa Jere.
Jotenkin 120-140 greiniä minusta pitää kärjessä ainakin olla mun +50lbs jousille. Silloin lennossa ja maaliin tömähdykdessä on tanakka tuntu. Mulla on kyllä yksi muinainen leikkurikärki joka on tosi ohut ja ei voi painaa kuin n 70greiniä. Nuolen jäykkyys taas täsmää tähän painoon just ja nuoli on aina tähtäyslinjalla. Vain kevyen kokonaisuutensa tähden aina muita selkeästi ylempänä. Nuoli onkin kulkenut viinessä lähinnä viimeisenä “hätävaranuolena”.
Komppaan Tuukkaa tiukassa testsyynissä leikkurien suhteen. Jos ratanuoliakin tuunataan ja trimmataan ja treenataan, niin totta ihmeessä leikkureita yhtä lailla, tai vielä tarkemmin syynäten.
Ei ihan auennut mitä Juha meinaat “loveukseen uppoavalla tukivarrella”. Ilmeisesti nuolenkärjen ruotoa? Voisi kai tulkita myös esivarresta puhumiseksi, mikä myös toimisi kevyen kärjen fiksaajana.
Pitkä ruoto pitää myös istuttaa syvälle, ja mitä syvempi ruotolovi on, sitä isotöisempi se on, ja sitä vaikeampi sitä on tehdä oikeasti suoraksi ja istuvaksi. Pitäisin pitkää ruotoa lähinnä viimeisenä hätäkeinona.
Ennen vanhaan itse kullakin oli ohuista metallilevyistä leikattuja, kevyitä leikkurikärkiä, jotka eivät yleensä häikäisseet suorituskyvyllään. Ohuiden leikkurien isoin ongelma on silti tämä:
Joo, nuolenkärjen ruotoa meinaan. Sillä ei montaa greiniä kyllä kerry jos 5mm pituutta ruoteeseen lisää ja jos lisää yli 10mm niin tosiaan talkoot uran tuunaamisessa taas lisääntyy. Parasta ois just että paksuutta olisi terässä tarpeeksi niin menee mallikkaasti painon kanssa.
Jotkut preeriakärjet ja Apachenuolienkin kärjet ovat olleet peevelin pitkiä. Tufton Masonin kirjasta kärkien mitat puuttuvat, mutta nopiaan silmäillen nuolen kokonaismitoista arvioin pisimpien kärkien mitoiksi takaviisteestä kärkeen mitattuna n.70mm. Myös punokset ruoteen ympärillä jatkuvat yllättävän pitkälle nuolen ympärillä. Tämä ei tietenkään tarkoita että ruoteet olisivat niin pitkät. On saattanut vain olla juuri sen mittainen jänteenpätkä ja kaikki on kierretty kun on alettu. Pari reikääkin on leikkureissa. Lie säädetty kärjenpainoa? Varmasti vaikuttaa lento-ominaisuuksiikin.
Tuftonin kuvissa Alaskan jampoilla ja muillakin Pohjois Amerikan länsirannikolla on ollut tosi pitkää metalliruodetta kärjen takana. Kiinnitys silloin salettiin kiikkerä ja tarkka homma tehdä. Ja näissä joissain aivan ällistyttävän piskuinen leikkuri.
Käytin viime kauden pitkiä, 70-millisiä tasankotyylisiä lehtiä leikkureissani. En käytä enää, sen jälkeen kun esimerkiksi tuollainen pitkä leikkuri hirtti kiinni rusakon kylkiluihin sen sijaan että olisi poksahtanut luiden lomasta konehuoneeseen. Vähän sama, kun yrittäisi aidanrakoon ampua, tietää kyllä mikä nuoli solahtaa paremmin toiselle puolelle. Se rusakko meni kylki tohjona menojaan, kunnes löytyi seuraavalla viikolla ketun syömänä vakiomakuualueeltaan.
Pienriistaa ja peuraa lyhyillä ja melko kevyillä jousilla pusikkomaastoissa jalan metsästäneet Länsirannikon kansat käyttivät pääasiassa lyhyitä (ja kapeita) leikkurikärkiä, hyvästä syystä.
Oliko tämä laaki se mistä otsikoit “kun leikkuri ei riitä”
Se oli kyllä saakutin huonoa tuuriakin. Kun paljon pääsee laukaisemaan, sattuu toki joskus se huono tuurikin.
En enää muista jutun tekstiä enää tarkkaan, mutta osuiko nuoli mahdollisesti matkalla johonkin ja nuolen vauhti olisi näin hidastanut ennen osumistaan? Rusakon kylkiluut ovat tosi sirot, mutta tietysti ne ja niiden väleissä kulkeva lihaksisto muodostavan napakan kotelon. Juurikin suojaamaan konehuonetta.
No oli pakko kaivaa se eräjuttu ja hyvä tarinahan se oli. Nuolihan meni ihan poikki ja lopputulemana että luultavasti meni niin ihmeellä läpi ettei osunut mihinkään heti kuolettavasti.
Ei ollut se, vaan toinen. Kaikkia ei ole tullut raportoitua täällä.
Ammuin 14 metristä laakin makuupaikalla nakottavaan isoon rusakkojätkään, Nuoli osui ja rusakko lähti nuolen kanssa, vesaikko vain paukkui nuolta vasten (mänty kestää rusakon ryntäyksen, toisin kuin kuusi). Oli heti selvää, että osuma oli rintakehässä - jei - mutta tosi matala - fuk. Jäljitin varoajan jälkeen menijää pitkät pätkät. Nuoli löytyi noin 50 metrin päästä, merkit osumasta olivat siinä matalalla. Rusakkoa en tavoittanut, vaikka löysin vielä yhden sen haavakkomakuun. No, pupu löytyi tosiaan seuraavalla viikolla syötynä, iso ilo.
Ennen paria viime kautta käytin aina pitkiä nuolia joissa on lyhyet leikkurit. Pari viime kautta kokeilin tasankotyylistä reseptiä: lyhyet nuolet joissa on pitkät kärjet. Tulihan näillä tyrnäviä onnistumisiakin, kuten täysläpäisy kahdeksankiloiseen kettu-ukkoon ja kuusikiloisen rusakon talteenotto fasaaniläjän ohella, mutta silti kokemusperäinen tunne on, että vanhassa vara parempi. Nytpä uudet jahtinuolet ovatkin 45 mm pitkillä lehdillä varustettuja, mutta pidempiä ja raskaampia kuin viimevuotiset.
Onhan noita rusakoita tullut perattua, ja kylkiluut eivät ole paksuja, mutta tiivisluinen otus tuo Euroopan nopein nisäkäs kyllä on. Tuo edellä kuvattu riistatilanne meni siten, että nuoli osui rintakehään, rusakko lähti ja vain 70-millisen kärjen syvyydeltä sisään mennyt nuoli pysyi rusakon matkassa ensimmäiset 50 metriä villiä pakoa vesaikkojen halki. Se kertoo minulle, että nimenomaan kärki hirtti kiinni rintakehän rakenteisiin ja aika tiukkaan menikin. En olisi ikinä uskonut, jos en olisi nähnyt.
Kun 45-millisellä kärjellä varustettu nuoli on läpäissyt rusakkoa 70 mm, on kärki jo kokonaan ohittanut rintakehän koteloinnin ja jatkaa pehmeänlöyhiä keuhkokudoksia silppuamaan helposti. Sillä logiikalla mennään.
Nuo “nytkyn” terät on tosiaan aika hyvää materiaalia. Ne on normaalisti hss eli ns pikaterästä karkaistuna erittäin kovaksi. Muistaakseni aikanaan mittailin kovuudet jonnekin 65HRC. Toki sitkeys ei ole matalahiilisemmän vähemmän seostetun hieman pehmeämmän hiiliteräksen veroista. Tein aikanaan jokusen veitsen noista. Erinomainen ominaisuus pikateräksessä on se, että se karkenee ilmaan eli rälläköimällä ja hiomalla kovuus ei käytännössä laske vaikka aihio ylikuumenisi. Suoraan hiomalla tehtäessä kannattaa ottaa huomioon että ei kuumenna silti aihiota liikaa ja välttää liian suurta hiontapainettakin. Terään saattaa tulla halkeama. Näin kävi mulla yhdelle veitsen terälle. Toki leikkurin mitat ovat pienemmät ja lämpögradientti saa olla suurempi, kuin pitkässä veitsen terässä.
Yhden nylkyveitsen terän päästin uunikäsittelyllä pehmeään tilaan ja tein terän hiomalla sen jälkeen. Karkaisun tein todella taiteen sääntöjen mukaan tarkassa uunissa ja poistin jopa jäännösausteniitin -60 asteen pakkaskäsittelyllä. Jätin terän ylikovaan (ja hauraaseen tilaan), muistaakseni mitattu kovuus oli luokkaa 70HRC. Nylkyhommissa veitsi olikin aivan ässä. Ei tylsynyt karvakosketuksessa ei. Sikajahtireissulla sitten reissukaveri katkaisi terän vääntämällä kielloista huolimatta sian jalan niveleen. Ei vissiin harmita vieläkin näin vuosien jälkeen… En enää koskaan lainaa puukkoa tai veistä kenellekään.
Aivan huippumateriaalia leikkuriterään olisi hyvin tavallinen laakeriteräs 100Cr6. Kovuus riittää luultavasti oikein hyvin pehmeässä tilassakin ja karkaisun ja päästön jälkeen kovuus/sitkeys on suunnilleen parasta, mitä saavutetaan ilman hankalia prosesseja. Teräsrenki on muuten oiva kauppa hankkia terästä. Sieltä pitäisi löytyä ihan lattatavarana sopivia matskuja. Lisäksi esim brisa ja muut puukkotarpeita myyvät kaupat on mistä löytyy.
3 tykkäystä
Hyvää shittiä, JPP!
Yksi tuntemani seppä arveli, että “nytkyn” terästä tehtyihin kärkiin ei saisi yhtä hyvää terävyyttä kuin esimerkiksi vannesahan terästä tehtyihin kärkiin. No, olen ampunut näillä nytkykärjillä esimerkiksi fasaanikukon kaulaan pitkän matkan pyyhkäisevän reunaosuman, joka sai kukon ruiskimaan verensä heinikkoon. Terävyys on riittävä.
Hyvä tietää, että pikateräs ei pehmene vaikka ylikuumenisi. Metallin palamista varoo vaistomaisesti kärkiensä kanssa, oli materiaali mikä hyvänsä. Smirklaan leikkureita yleensä vähintään viiden ellen kymmenen seteissä, vähän väliä kärkeä vaihtaen kuumenemisen myötä. Eivät näpit muuten kestäisikään.
Puujousihommissa riittävän paksun ja kovametallisen latan mahdollinen sitkeyden puute ei tule vastaan. Vähänkin liian ohut tai pehmeäaineinen kärki on sen sijaan hienoisella tai ilmeisellä mutkalla jokaisen kovan osuman jälkeen, mikä tuhoaa tarkkuuden. Superjäykkien kärkien kanssa on osumiseen tarvittava mielenrauha sen suhteen, onko kärki nuolisuora vai ei.
Hyvä vinkki tuosta laakeriteräksestä. Meille abo-henkisille jousihemmoille hyvä kärkimatsku on sellainen, että se voidaan muotoilla, varttaa ja teroittaa teräväksi ilman pehmentämistä, karkaisua ja päästöäkin. Lyhytikäisistä käyttöhyödykkeistä kun on kyse, on jokainen ylimääräinen työvaihe yhdenlaista myrkkyä metsästysnuolissa.
JPP kirjoitti kyllä hyvän kommentin. Jos vielä jaksat, niin kertoisitko ummikoille suoraan, mikä esimerkiksi Teräsrengin materiaaleista olisi ominaisuuksiltaan erinomaista. Joillekin “teräs” tarkoittaa samaa kuin “puu” joillekin, vaikka erilaisia puulajeja erilaisin ominaisuuksin on vaikka kuinka paljon - sama pätee tietysti teräksiinkin.
Moro.
Kyllä pikateräksen saa teroitettua aivan yhtä teräväksi, kuin normaalit hiiliteräksetkin. Kovuuden takia se on vain vaikeampaa. Japanilaisella vesikivellä tai “scary sharp” -tekniikalla saa terän kuin terän partakoneeksi, kunhan opettelee tekniikan. Timantilla en ainakaan itse pääse ihan samaan terävyyteen, mutta sillä terä tulee helpommin.
Jos ei halua karkaisuhommia opetella niin sanoisin että nytkyn pikaterästerä on aika optimimateriaali. Nehän ei maksa kaupassakaan, kuin luokkaa 10-30 euroa.
Jos haluaa käyttää hiiliterästä ilman omaa karkaisua, kannattaa valita mahdollisimman suurella hiilipitoisuudella olevaa materiaalia. Pehmeän tilan hilarakenne on ylieutektoidisilla (yli 0,8% hiiltä) perliittis-sementiittinen ja siten lujempi ja kovempi, kuin matalahiilisten ferriittis-perliittinen rakenne.
Suosittelisin kyllä karkaisun harjoittelua. Se kyllä onnistuu helposti kosaaniliekillä tai varmasti myös ihan nuotion hiilloksella kunhan saa puhallusta hiiliin (pitääpä kokeilla kun ei oo tullu testattuakaan nuotiossa). Oikean lämpötilan saa aika hyvin magneettitestillä. Koska karkaisuhehkutuksen tavoitteena on saada teräs austeniittiseen tilaan ja austeniitti on paramagneettinen, voi austenointia testata magneetilla. Toinen keino on käyttää hehkun väriä, mutta se vaatii harjaantumista ja mielellään referenssivärikarttaa. Kun teräs ei tartu enää magneettiin, lämmitetään sitä vielä hieman ja sammutetaan nousevasta lämmöstä veteen tai öljyyn. Vesi on monille teräksille puukoissa liian raju sammutusaine, mutta epäilisin lähes kaikkien terästen kestävän vesisammutuksen leikkurikoossa. Testaamallahan senkin näkee. Esim tuota 100Cr6:tta olen sammuttanut onnistuneesti veteen isossakin veitsessä (toki myös yksi terä särkyi sammutuksessa polymeeriinkin, vaikka se ei pitäisi olla mahdollista). Karkaisun jälkeen päästön voi tehdä vaikka keittiön uunissa. Lämmöt n. 200 asteeseen ja terä sinne esim. puoleksi tunniksi. Mestarithan päästää teriä myös hiiliahjossa tarkkaillen väriä, mutta onpa noita näkynyt pehmeäksi päästettyjäkin. Tarkemmat lämmöt ja pitoajat löytyy kyseisen teräksen lämpökäsittelytaulukoista. Jos useimmille kelpaa leikkuriksi räkäraudasta tehty terä, niin uskoisin aika helposti saavutettavan sata kertaa paremmat leikkurit pikku harjoittelulla vaikka lämpökäsittely ei esim puukkoon kelpaavaa laatua saisikaan aikaan.
Siinäpä jotain vinkkiä. Interin netistä löytyy (esim puukkofoorumilta) todella paljon tietoa teräksistä ja lämpökäsittelyistä.
2 tykkäystä
Hyvää tietoa oikein tulvii. Pitää pitää mielessä kun leikkureita tekee. Ilman muuta voisi kokeilla karkaisemista pitkästä aikaa.
Nyt lähti meikäläisen leikkurinuolien teko käyntiin. Vähän myöhään mettähommia ajatellen, mutta onneksi viimein kerkeää näitä tekemään.
Eli tein Seikun tyyliin 25mm katkoteriä niputtamalla ja rälläköimällä tuommosia leikkuukärjen tekeleitä. Leikkaavan osan leveys ja pituus on 22mm ja paksuus 0,7mm.
Nämä olisi sitten tarkoitus istuttaa tarkoituksella hieman liian jäykkään taulukärkiseen keppiin. Seikku neuvoi leikkaamaan taulukärkeen uran rälläkällä 0,7mm laikalla, mutta taidan yrittää ensin viilan ja rautasahan kanssa. Tarkoitus olisi vielä trimmata ruotia niin, että se ei menisi aivan nuolivarteen asti.
Materiaalina nämä terät tuntuu tosi kovalta. Myyntinimi olikin extra hard tjsp. Viila ei kyennyt muuhun kuin rälläköinnin lämmön pehmentämiin kohtiin ja vähän kun vasaraa näytti niin sirpaleet lensi.
Samat on puuhat itselläkin. 1mm laikalla vetelin ja tuli kyllä siivotonta jälkeä, ei kehtaa kuvia laittaa. Pitää epoksilla täyttää virheet. Seuraavat leikkaan alulle rälläkällä ja viimeistelen rautasahalla. Osan leikkureista kokeilen sitoa perinteiseen tapaan mutta viiksilangalla ilman taulukärkeä ja epoksit päälle. Saa nähdä miten toimii. Saa ainakin painoa lisää kärkeen. Jos toimii niin laitan kuvatuksia näkyville. Viiksilanka jota käytän on jotain kuparoitua pehmyt metallia, ei hajuakaan materiaalista. Löysin sitä metsästä dumpattuna noin 100kg josta evakuoin pari kiloa.
Nyt on ensimmäiset kaksi leikkurinuolen tekelettä valmiina. Tein niin, että kiersin taulukärjen (taulukärjen sisällä kierteet) lyhyeen nuolivarren pätkään kiinni ja ruuvipenkkiin. Viilalla kärkeä tasaiseksi niin, että pari milliä on tasaista. Sitten rautasahalla mahdollisimman suora ura noin 15mm pitkä. Ei ihan puuhun asti. Uran ja terän puhdistus desinfiointiaineella ja pikaliimalla terä kiinni. Toinen sivu vielä teroittamatta. Massa kärjille kertyi 160 grainia. Nuolen kokonaismassa on täten 529 grainia, mikä antaa 42# pihlajajousella melko muhkeat 12,5 gr/#. Kärkiä lukuunottamatta samanlaisilla kolkkanuolilla on massaa 486 gr. Onkohan nämä liian raskaita vai ovatko massan puolesta juuri sopivia?
Kuvassa näkyvä kärki on vinoiten sahattu, halusin testata kuinka huonosti tuommoinen lentää. Ei juuri lainkaan huonosti. Ehkä poukkoilee alussa aavistuksen enemmän verrattuna kolkkanuoliin, jotka lähtevät liki täydellisesti jousesta. Menee juuri sinne minne haluankin jos ampuja hoitaa roolinsa hyvin. Kuvassa kahden nuolen kasa 14m päästä. Pitää tietty testata vielä suoremmilla urilla ja muutenkin säätää, mutta aika makia fiilis kun ukko ja jousi ja nuolet toimii! Ajatuksena on kokeilla ampua samoja varsia ilman sulituksia ja säätää nuolet kohilleen.
Kuvassa kahden nuolen kasa 14m päästä.
2 tykkäystä
12.5 gr. / # on nykyisin suurriistanuolen resepti. Esimerkiksi useimmat primijousella ammutut hirvet ja vapitit (meikäläisen hirven kokoinen kauris) on kaadettu tuolla painosuhteella. Syy tähän on se, että tuolla painosuhteella ainakin pitkävetoisilla jousilla läpäisy on optimissaan. Esihistorian puolella monet monituiset nuolet olivat tietenkin vähintään noin raskaita jousiinsa nähden.
Olen itse metsästänyt melko paljon kakstoistapuolikkailla nuolilla, mutta ne ovat kyllä väkisinkin lyhyehkön matkan nuolia. Kun osa huikeista riistatilanteista tulee 20 - 30 metrin matkoilta, käy 12,5 greiniä per pauna-nuolet liian roikoiksi, ja korosäädöstä tulee karvantarkkaa. Niinpä pyrin nykyisellään saattamaan kaikki pyyntinuolet kalastusnuolia lukuun ottamatta 10 greiniä per paunan tuntumaan. Nämä lähtevät silmin nähden nopeammin ja laakeammin matkaan lyhytjousistani.
Ainoastaan leikkurin testaaminen tosiaan kertoo, miten se toimii. Joskus silmin nähden vänkyrä pelittää ok. Suoriin liitoksiin ja asennuksiin on kuitenkin tärkeää pyrkiä, sillä kuten itsekin totesit, hyvä ampumasuoritus paikkaa nuolen ongelmia, mutta metsällä ei ole läheskään aina mahdollisuutta ampua oikuttelevan nuolen vaatimalla virheettömyydellä. Kaikista arvokkaimpia metsästysnuolia ovatkin ne, jotka ovat mahdollisimman tunnottomia ampujan virheille. Semmoiset 10 kertaa arvokkaampia kuin muut nuolet, sanoisin.
1 tykkäys