Yle laittoi eilen telkkariin ja nettiin juttunsa maastokisa-ammunnasta vaistojousella, tarkemmin Longbow-luokassa. Suomen mestari Minna Kajuutti keskiössä ja haastateltavana.
Kajuutti mainitsee Riihimäen jousivalioista Esan, “joka on jo vuosia ollut huipulla”. Outoa on, ettei Esan aselajista sanota mitään, kun Kajuutin lasikuitulonkkari ja myös mainitun Heli Raution taljajousi kerrotaan. Onko puujousi / luonnonmateriaalijousi liian vaikea käsite?
Lainaus jutusta:
Pitkäjousi eli Longbow on nimensä mukaisesti pitkä. Minnan jousi on hieman häntä itseään pidempi ja hyvin pelkistetty.
Se näyttää jotenkin tutulta: lähestulkoon kuin se lapsena metsästä otetusta oksasta itse veistelty ja narusta askarreltu jousi.
– Nuolihylly on oikeastaan ainut, mikä erottaa tämän perinnejousesta. Tietysti tässä on myös lasikuituvahvike, hän toteaa.
“Lasikuituvahvike” on vähän laimea käsite, kun jousi on tyyppiä, jossa nuolen heittää ~100-prosenttisesti lasikuitu. Tulee mieleen ampujat, joilla on mielestään jousensa jänteessä vain pieni nokinpaikka. Ihan kuin se eroaisi millään tavalla isosta.
Sinänsä hyvä ja kiinnostava juttu mutta vähän irrallinen. Aloitus “Tuore Longbow 3 D -jousiammunnan Suomen mestari” on vähän hassu, kun sekä SJAL:in ja FFAA:n 3D-SM-kisat olivat jo touko-kesäkuussa. Ja olisihan tuon kertoa täsmällisemminkin. Sen jälkeen oli Rovaniemen MM-kilpailut mutta siihen ei viitata mitenkään, ei edes linkkiä. Journalistisesti olisi toki hyvä, että olisi jotain viittauksia aiempiin juttuihin, varsinkin kun YLE on aiheesta uutisoinut.
Hyvä että Esa mainittiin mutta olisi aiheesta voinut nyt irrallista kommenttia enemmän kertoa. Myös termi “lasikuituvahvike” kertoo, kuinka vähän jousiampujatkaan jousista tietävät.
Hmm, pitäisiköhän YLE:lle vinkata, että Riihimäellä asuu ehkäpä maailman paras perinnejousiampuja, kuusinkertainen maailmanmestari, joka on tehnyt itse voittoisat välineensä. Menisiköhän vielä yksi jousiammuntajuttu läpi?
Oli vähän sutasten kirjotettu juttu. Liikaa englanninkielisiä termejä sekä aika selvä sekaannus saatu aikaan lajin nimestä.
Onko joku oma laji “longbow 3 D”? Miksei puhuta maastojousiammunnasta ja alakategoriana pitkäjousi - moderni sellainen.
Nyt tuli kuva pikaisesti luettuna että kyseessä oli yhden aselajin harraste.
Kuvaus että Esa on “huipulla” on aika kevyt, kun kyseessä on lukuisia maailmanmestaruuksia SEKÄ maailmanennätyksiä pokkaava jeppe. Nojoo, onkohan juttua annettu oikoluettavaksi etukäteen…
Tuukka: Siitä tulee muuten joka kerta vähän kiusallista kun päätyy selittämään miten lasikuitujouset toimivat. Mitenkä puu keskellä on suhteellisen työtätekemätön aines.
Kun järjestään ampujilla on romanttinen kuva siitä että ollaan vähän niinkuin “puuampujia” mekin. No niin kai mutta ei nyt sillai kuitenkaan.
Puuvehkeillä ampujat maksavat välineistään kovaa hintaa ja näkevät jatkuvasti vaivaa asioista joista ei tarvitse lasikuidutetun jousen kanssa huolehtia.
Puristus- ja vetokuormien osalta näin onkin, leikkauksesta mahdollinen puuydin kantaa lähes kaiken. Joissain hiililavoissa käytetään puun sijaan syntaktista vaahtoa kantamaan kuormat ja mahdollinen puu on vain koristeena.
Mielestäni on kuitenkin kieroilua yrittää selittää, että on siellä puutakin …
Julkisuus sinänsä ei ole itseisarvo, aina kannattaa miettiä, että mitä sillä julkisuudella halutaan. Ei se aina ole vain positiivinen asia. Eiköhän moni muukin ole tehnyt paljonkin sen eteen, että jousiammunta saa positiivista julkisuutta mutta ei se työ aina päädy Suomen valtamediaan.
Niin, suomalaiseen tyyliin, ainahan asiat voi tehdä paremmin. Eihän kommenteissa kritisoitu mitenkään Minnaa tai jousiammuntaa vaan sitä, miten juttu oli tehty. Että jos joku kiinnostui maastojousiammunnasta, niin aika heikot tiedot juttu tarjoaa kiinnostuneille. Toki Google auttaa mutta jotenkin sitä vain olettaa, että asiasisältö on oikein ja lisäksi sähköisessä artikkelissa palstamillimetrikään ei tule vastaan, että olisi voinut vaikka vähän niitä Googlella löytyviä faktoja kertoa enemmän tai vaikka tarkistuttaa artikkeli asiantuntijalla.
Jep, nykypäivän journalismissa ei paljoa taustatietoa kaivella.
Artikkelin loppuun olisi voinut tehdä vaikka pienen tiivistyksen maastojousiammuntaliitosta ranskalaisin viivoin. Olettaisin että jutun kirjoittaja tälläisiä tutkisi, kysyisi ja haluaisi ihmisille tuoda julki!
Pikajuttuja someaikakautena… Jos jousiampuja saa kerran leuat auki lajistaan niin eikös juttua tipu 1-2h kevyesti. Sen kun reportteri kirjaa ylös!
Itseasiassa annettiin Esan yhteystiedot mahdollisia haastatteluja varten. Tuo minuutin pätkä ei varsinaisesti mahdollistanut ihan tyhjentävää esittelyä maastojousiammunnasta. Hienoa kuitenkin että saatin lajia esiin eikä aina pelkästään SJALin taulukisoja tähtäinjousella.
Ilmanmuuta on hienoa ja vielä tuttuja keuruunjousesta lehdistössä! Ehkä pitäisi nämä aina sanoa ensi alkuun kun omassa päässä ne on itsestäänselvyyksiä…!
Erityisesti meidän vaistommunnasta on paljon vielä kirjotettavaksi. Tuomo kirjottaa tuhatsivuista kirjaa, jos se Marelta pääsi unohtumaan. Sittenhän on tämä foorumi ja atarn.fi jota ollaan talkoovoimin oltu tunkkaamassa pystyyn…
Kuriositeettina pistän tänne linkin viisi vuotta vanhaan paikallislehden jousiammunta-artikkeliin. Pääosassa kaima Keski-Vinkka jonka kanssa ammuttiin American roundia Ruskeasuolla. Mulla oli saarnimöllegabetissa suolijänne kuivumassa, saamarin hankala oli saada oikea jännekorkeus siihen. Otti kuvankin. Jostain syystä toimittaja kuvitteli sen olevan vastakaari, ite kyllä sen keksi. Ei päässyt tekstiä tarkastamaan ennen julkaisua
“Lehtijuttuja” suunnilleen vuodesta 1969 lukeneena en ole yllättynyt jutun kömpelyyksistä. Olen jo vuosia sitten tullut siihen tulokseen, että jos henkilön nimi on kirjoitettu oikein, niin silloin pitää olla tyytyväinen. Esa Lehtorinteen nimi olisi voinut olla muodossa Vesa Kehtovuori tai mitä tahansa muuta. Toimittajat eivät yleensä tunne aihetta, mistä kirjoittavat ja useimmilla on myös yllättävän heikko työmoraali. Parhaita ovat yleensä nuoret naiset, joilla on vielä nöyryyttä ja halua saada faktat suurin piirtein oikein. Huonoimpia ovat keski-ikäiset ylimieliset miestoimittajat, jotka uskovat olevansa “älymystöä”.
Jos haluaa saada jutun osapuilleen oikein, toimittajalle pitää antaa paperilla tarina juuri niin kuin sen haluaa olevan. Varsinaisessa haastattelussa ei pidä puhua juuri muuta kuin samat asiat, jotka ovat jo paperilla.
Virheet eivät ihan hirveästi haittaa, koska suurin osa ei seuraavana päivänä muista muuta kuin että oli joku jousijuttu. Yleisö ei ole syvällisesti kiinnostunut. Kysymyksessä on vain yksi juttu loputtomassa info-virrassa.
Tuo mitä Simo sanoi lehtijutuista ja journalismista on niin totta ja pätee jousiaiheisten artikkeleiden lisäksi taidekirjoituksiin, urheilukirjoituksiin jne… Mitä pienempi lehti, sitä tökerömpää jälkeä. Isotkin mokaa rajusti. Kokemuksesta olen saattanut olla miltei vaiti toimittajan saapuessa ja ojentanut vain lehdistötiedotteen joka on näyttelyn/julkisen teoksen yhteyteen räätälöimäni. Silloin kaikki saattaa mennä liki hyvin. Jos erehdyn sanomaan sininen, lukee lehdessä punainen. Nimeni on ollut Juhani Menna, Juho Menna, Juha Manna, Juha Menne ja kaikkien näiden erilaisia yhdistelmiä…
Paskinta on meno kun toimittaja kertoo että lähettää jutun minulle tarkastettavaksi, ja osa saattaa lähettääkin. Sitten kun olen tehnyt korjaukset ja lähetän jutun takaisin, lehdessä julkaistaan se ensimmäinen, korjaamaton versio. Monta kertaa käynyt.
Kuvien rajaus/taitto saattaa olla mitä tahansa. Paras esimerkki kuvatekstistä: Huoneen kulmassa oleva puuveistos on Juha Mennan käsialaa. Ja kuvassa puuveistos oli rajattu kokonaan kuvasta ulos. Mitä???!!! Siis alkeellisintakaan yhteistyötä kirjoittajan ja kuvaajan välillä ei ollut.
Tein julkisen veistoksen Vantaalle Ukon Kirves. Vantaan sanomssa luki isolla otsikossa: Mennan tekemä Kukon Kirves…
No, tuota… toimittajien yleissivistyksen taso on mitä sattuu. Jos olisin sanonut että teos pohjaa Kalevalaan, niin lehdessä olisi liene lukenut Valekala.
Positiivisia poikkeuksiakin on. Viime vuoden Keski-Suomalaisen jutun taso, kuvat, kaikki olivat just niin kuin hyvässä jutussa pitääkin olla.
Suhtaudun varauksella jos joku paikallinen lehti haluaa tehdä minusta jutun. Paitsi jos saan kijoittaa jutun itse. Näin vältytään kirjoitusvirheiltä (niitä on uskomaton määrä), kielioppivirheiltä ja asiavirheiltä.
Jos joku on vailla töitä, suosittelen jotain toimitusta.
Selvästi mitään karsintaa alalle pääsyyn ei ole.
Muutama huomio media-alalla työskenneeltä: Jos jotain erikoisalaa koskettavan jutun julkaisee ilmiöitä yleistajuistava toimitus, niin ei parane odotella lukevansa pian syvällistä tutkimusartikkelia aiheesta. Tai jos toimittaja on tulossa piipahtamaan jossain tapahtumassa nuuhkimassa yleistä tunnelmaa, niin ei ole syytä odotella syntyvän järin syvällistä aihealueen historiikkia.
Toisin sanoen perustoimittajan työhön ei lähtökohtaisesti kuulu tehdä mittatilaustyötä erikoisalan harrastajien tarpeisiin. Sen sijaan lehden kohderyhmä/lukijakunta on se, jolle toimittaja ilmiön totuuden mukaisesti kuvailee. Siksi jutut ovat yleistajuisia ja pakattu kiinnostavaan narratiiviin. Jos haastateltava haluaa, että oma erikoiskielinen jargon on prikulleen oikein, niin sitä asiaa todellakin kannattaa painottaa. Muuten toimittaja kirjoittaa juttunsa yleiskielellä, ei erikoisalojen spesifein termein ja käsittein.
Toimittaja siis toimii yleistajuistajana erikoisalojen ja maallikkoyleisön välillä. Yleensä toimittaja on itsekin maallikko useimmilla erikoisaloilla. Erityisen haastavia tilanteita syntyykin silloin, kun erikoisalastaan innostuneet haastateltavat levittävät 2000 merkin juttua paikallissanomiin tekevän toimittajan eteen rönsyilevän sekamelskan, josta toivovat kasattavan ehyen oman alansa koko aukeaman oodin. Kannattaa huomioida, että syvällinen feature-juttu edellyttää tuntien tai miksei koko päivän mittaista tutustumisprojektia.
Tietysti myös erikoistuneet toimittajat ovat apu erikoisalojen onnistuneessa uutisoinnissa, mutta tämä tieto tuskin auttaa närkästyneitä jousiukkeleita, joiden tekemiset harvoin ylittävät edes yleistoimittajille uutiskynnystä. Siispä ainut vinkki tähän hätään on, että kokeilkaa yleistajuistaa asianne haastattelussa informatiivisesti, kiinnostavasti ja yksiselitteisen täsmällisesti toimittajalle. Tämä on takuulla helppoa kriittisille ajettelijoille, ja parantaa mahdollisuuksia myös toimittajan ketkun onnistumiselle!
Sen kun reportteri kirjaa ylös!
