Yhytin eilen makuulta pienen, tasaisen teräksenharmaan rusakon, jonka olen aiemminkin tavannut samoilla hoodeilla: tavallista arempi ja evasiivisempi yksilö, josta ei ensi vilauksen jälkeen näe merkkiäkään. Matkaa oli seitsemän metriä, ammuin nopean heittolaukauksen lähtöä tekevään jänikseen. Kuului pyöreä tupsahdus, jänis lähti. Alkulaukasta näin leikkurinnuoleni rusakon rintakehässä, korkeussuunnassa keskellä. Nyt näytti isosti hyvältä.
Jäin niille sijoilleni venailemaan tavan ja tarpeen mukaisesti ja lähdin sitten jäljille. Kuten lähes joka kerta tänä talvena, nuoleni katkennut perä löytyi 20 metrin päästä, ensimmäisessä kohdassa missä jäniksen piti mennä tiheämmän oksiston läpi. Kirosin mielessäni raskaasti kuusivarsia ja soimasin itseäni siitä, että käteeni ei ollut osunut uutta mäntyvartista nuolta vaan vanhan sarjan kuusipuinen. Kohtisuoraan katkenneen nuolenperän mitan perusteella 25 cm nuolesta puuttui, eli nuoli oli lävistänyt jäniksen rintakehän kokonaan.
Jäljestin haavakkoa jyrkässä, petollisen liukkaassa tiheikkörinteessä satakunta metriä. Ohut lumipeite oli sulamassa kovaa vauhtia ja jo laikuttaista, vanhat jäljet kirjoivat maata. Sain käyttää jäljittäjäntaitoni pysyäkseni tuoreimman juoksijan perässä. Jäljen terävät reunat ja ”kirkas” pohja, pienen pienet määrät vastasingonnutta rapaa jäljen pohjissa ja reunoilla kertoivat, että jälki oli äsken syntynyt. Verta ei ollut, mikä kummastutti tehokkaan läpilaakin valossa. En kuitenkaan ollut huolissani, eivät keuhko-osumat ulospäin vuoda välttämättä paljon mitään.
Noin 100 metriä jäljitettyäni jäljen viereen alkoi ilmaantua verta. Ensimmäinen verijälki oli osuman ulostulopuolella, mikä oli hyvä merkki. Hurme sähköisti tunnelmaa välittömästi. 50 metriä etäämpänä mutta polveilevaa jäniksen reittiä pidemmästi rusakko oli seisahtunut lahoraidan tyvelle. Istumaläikän molemmin puolin oli verta, mikä osoitti haavan vuotavan molemmista päistään. Harashoo. Harmi sinänsä, että jänis oli karkottunut tästä matkaansa jatkamaan.
Jatkoin jäljen metsästystä vähitellen vaikeutuvissa oloissa. Lämpötila nousi koko ajan ja vettä alkoi tihuttaa. Jäljet rapautuivat silmissä ja jälkiä sisältävä rinneala hupeni. Myös maasto kävi yhä hankalammaksi edetä: rinnankorkuisten oksien ali, vatsa sisään-puunhaarojen välistä, 45 asteen luisurinne. Verijälki auttoi pirusti etenemistä. Sen vahvuus vaihteli aaltoillen matkan edetessä: vähemmän, vähemmän, ei yhtään, sitten taas enemmän, vähemmän…
Aiempien lihashaavaosumien perusteella tuumasin, että nyt ei olla sellaisen äärellä. Lihashaavat vuotavat aluksi lupaavan runsaasti, mutta verijälki hupenee hupenemistaan ja loppuu sitten kokonaan, kun saaliseläimen keho saa hiussuonivuodon tyrehdytettyä. Nyt verta ei ollut alkumatkasta yhtään mutta sen jälkeen sitä oli pitkällä matkalla ja vieläkin kohtuullisia määriä, vaikka missään ei ollut varsinaisia sankkoja veripudokkaita, joiden myötä jänis tuupertuu sekunneissa.
Olin edennyt rinteessä jo satoja metrejä, kun jäniksen jälki nousi ensimmäistä kertaa suoraan rinnettä ylös, niittymäiseen, harvapuiseen maastoon. Olin pettynyt, sillä rinteen nousu osoitti jäniksellä olevan vielä voimia. Niittytasanteella paksu heinä oli estänyt tasaisen lumipeitteen synnyn jo pakkasella. Nyt lumesta oli vain rippeitä jäljellä. Kadotinkin jäljen, jossa ei ollut ollut vertakaan enää vähään aikaan. Mietin, mihin rusakko olisi mennyt, pyrin ajattelemaan klisheenkin uhalla jäniksen lailla. Etuvasemmalla muutaman kymmenen metrin päässä oli iso ruusupensas, joka kiinnitti huomioni. Astelin sen luo.
Kiersin ruusupensasta. Pensaan yhdeltä sivulta löysin pari tuoretta jäniksentassunpistoa ja riemastuin. Kun lähdin kohottamaan katsettani pensaan keskelle, pensaassa räjähti. Harmaa hyppymiina pomppasi kirjaimellisesti ilmaan pensaan toisessa päässä. Siellä se rusakko oli!
Kiirehdin kahdeksanmetrisen, miehenkorkuisen jättipensaan toiselle puolelle jousi ojossa, mutta rusakkoa ei näkynyt, ei kuulunut. Arvelin sen vetäneen täydessä pakolaukassa (noin 15 m / s) karkuun ruusupensaasta päästyään. Olin ällistyksissäni, että rusakolla oli vieläkin voimaa tehdä räjähtävä pako – läpiosumasta oli jo pari tuntia. Toiveet jäniksen haltuunotosta kokivat tietenkin koivuhalolla kolautuksen. Päätin rauhoittaa tilanteen.
Palasin ruusupensaalle ja kurkin sen sisään. Pensaan sisällä oli rusakon makuus, jossa makuuläikän molemmin puolin oli verta. Verta oli myös tämän spotin vieressä. Siitä taaksepäin pensaan sisällä oli rusakonmentävä käytävä, jota pitkin jänö oli ääneti hiipinyt pakoon. Käytävä oli kuitenkin päästään okaisessa ummessa, ja rusakon oli täytynyt hypätä lähes pystysuoraan ylöspäin pakoon päästäkseen. Pensaan sisällä oli vahvat ponnistusjäljet ja ulkopuolella alastuloalueella ruusunpiikissä pieni tuppo rusakonvillaa.
Jatkoin jäniksen hakua laajalla sektorilla ruusupensaan takaisissa maastoissa aina pimeän tuloon saakka, jokaisen pensaan, töppäreen, talventörröttäjätihentymän ja kuopanteen tarkistaen. Varmoja jälkiä, enempää verta tai itse jänistä ei löytynyt. Oli ilmeisesti niin, että rusakko oli ehtinyt lymytä ruusupensaassa jo pitkään minun sille saapuessani, ja sieltä löytynyt veri oli ”vanhaa” ja lumeen säilöytynyttä - vuoto oli sen jälkeen ehtinyt hyytyä ja jänis toeta.
On pakko olettaa, että tällä kertaa leikkuri meni jäniksen rintakehän läpi mitään elintärkeää rikkomatta. Ehkä jänis oli juuri hengittänyt ulos, kun nuoli tunkeutui sisään, ja sen keuhkot olivat pienimmillään. Ehkä leikkuri oli tismalleen pystyasennossa osumahetkellä, ja meni tyhjien keuhkojen ja pallean välistä, missä ei ole ”paljon mitään”. Ulkopinnan molemmin puolin syntynyt lihashaava ja sen vuoto eivät olleet riittäviä rusakon surmaamiseen. Jos nuoli olisi ollut riittävän luja toimiakseen haittapuuna, olisi rusakko saanut kenties paikkalaukauksen ja päätynyt reppuun.
Aina välillä kuulee kokemattomien suusta tai kynästä, miten hyvin ammuttu, terävä leikkurinuoli on käytännössä varma riistan kaataja. Näitä nohevia faktoideja ei kerro kukaan jousimetsästyskokemusta omaava ihminen.
