Lokakuussa 2016:
Metsien viekkaimpiin ja varovaisimpiin asukkeihin kuuluva kettu lankesi nuoleni saaliiksi pari päivää sitten. Olen vieläkin ihan fiiliksissä!
Löysin viime syksynä riistan käyttämän polun tutun maamiehen omistamasta jokivarresta ja opin, että iltahämärän laskeutuessa polulle ilmaantuu metsäneläviä. Eräässä polun kohdassa kaatuneet vanhat raidat ja tuomet muodostivat ikään kuin vallin polun rannanpuoleiselle sivulle. Luontainen passipaikka. Pääsin viime syksynä sillä toistuvasti tilanteisiin supikoirien kanssa, ja sain arvokkaita opetuksia.
Passiin on tultava hyvissä ajoin ennen hämärää ja siellä on oltava täysin liikkumatta ja ääntäkään päästämättä. Eläimet tarkkailevat kulkureittejään ja kulkevat niitä vasta, kun ovat varmistuneet, että mitään epäilyttävää ei ole edessä. Juuri hämärän syventyessä supikoirat ilmaantuvat, kellontarkasti. Seuraa sekunnin tai kahden ikkuna, jolloin nuolensa voi lähettää. Peitteisessä maastossa on lähes aina puuta edessä, eivätkä supikoirat vahingossakaan näyttäydy ensikontaktin jälkeen, vaikka jäisivät lähistölle liikkumaan. On kestettävä puuduttavaa ja toisinaan jäädyttävääkin odotusta suolapatsaana, ja räjähdettävä taktisesti harkittuun toimintaan ratkaisevan, ohikiitävän hetken koittaessa.
Nuo opit mielessäni lähdin taas tänä syksynä tuttuun passipaikkaan, tiheikköihin sopivan 50-tuumaisen tuomipihlajajousen ja takokärkisten leikkurinuolten kanssa. Hämärän laskeuduttua ja rastaiden käytyä yöpuulle supikoirat tulivat jälleen. Tasainen, polveileva rapse paljasti pedot ja nostatti pulssin. Kuten aiemminkin, supikoirat jolkottivat peräkanaa parina (supikoirat pariutuvat syksyllä).
Supien ollessa vielä puiden takana jännitin jousen puoliksi. Karvaturrit tulivat ampumalinjalle, otin tähtäyksen etummaiseen eläimeen, vedin ja laukaisin. Kuului pieni tussahdus, mikä kertoi nuolen osuneen. Supi rääkäisi kovaan ääneen ja juoksi parinkymmenen metrin päähän, minä latasin uutta leikkuria jänteelle. Supi nousi harjanteelle. Näin nuolen puoliväliin vartta kiinni supin keskivartalossa, ennen kuin otus katosi harjanteen takana olevaan tuomipihlajapusikkoon. Sieltä kuului rapinaa, tuli hiljaista. Minuutin päästä kuului taas hetki rapinaa samasta kohdasta, ja tuli jälleen hiljaista. Alkoi odotus. Leikkurin pitää antaa tehdä työnsä.
Oli kulunut puoli tuntia eikä supin olinpaikasta ollut kuulunut ääntäkään koko aikana. Maasto oli niin rapsakkaa, että pienimmätkin liikkeet kuuluivat selvästi. Olin riemuissani lähes varmasta kaadosta. Valmistautuessani saaliin hakemiseen alkoi taas kuulua tuttua, polveilevaa rapinaa. Pimeä oli edennyt tällä välin, etäämpää ei voinut erottaa kuin hahmon. “Ei voi olla totta”, ajattelin - onko jäljelle jäänyt supikoira niin sekaisin päästään, että palaa ampumapaikalle? Rapina lähestyi, minä valmistauduin henkisesti toiseen perättäiseen riistalaukaukseen.
Juuri ennen kuin eläin tuli linjalle, olematon valo taittui erikoisesti eläimen kehosta ja näin silmänräpäyksen ajan sen selvästi. Kettu!!! Repo oli jo katoamassa puun taakse kun laukaisin, jousi vaakatasossa ja kohteen perässä liikkuen. Ei kuulunut mitään osumaääntä, varma osuma siis. Tuntui siltä, että nuoli saattoi jäädä vähän taakse, toivottavasti ei suolille. Tulkintaa tuki se, että kettu jatkoi matkaansa äänettömästi enkä nähnyt nuolta sen kehossa. Parinkymmenen metrin pakolaukan jälkeen myös kettu katosi kasvillisuuden sekaan.
Olin pyörällä päästäni. Ei tällaista ole koskaan ennen sattunut. Päätin lähteä hakemaan ensin ammuttua supia: toiseen suuntaan paennutta kettua ei kumminkaan pitäisi ahdistella vielä. Kapusin piilostani ulos ja kävelin tuomipihlajapusikolle, johon supi karahti. Supikoiraa ei näkynyt missään. Nuohosin viimeistä varmaa havaintopaikkaa kummissani. Metsänpohja oli niin äänekästä ja metsä niin hiljainen, että myyrän juoksu kuului 15 metrin päähän. Mihin 5 - 10-kiloinen nisäkäs oli liuennut, ääntäkään päästämättä?
Lopulta silmäni tavoittivat nuolen sulitusta. Nuoleni peräpää makasi maassa tuomipihlajan lähellä, juuri siellä mistä pakolaukan jälkeinen rapina kuului. Nuoli oli poikki, verinen, ja täynnä puremajälkiä. Totesin nopeasti vaaksamitalla, että nuolen etupäästä puuttui 10 tuumaa leikkurinuolta. Läpäisy oli siis suurempi kuin supikoiran rintakehän leveys. Tästä huolimatta supikoira oli kadonnut jäljettömiin. Jatkoin hakemista ympäristöä kairaten, kunnes oli liian pimeää jatkaa edes välttävän tehokkaasti.
Kettu oli vielä maastossa, mutta rinnetuomitiheikössä, joka oli päivänvalossakin äärimmäisen vaikeakulkuista. Täytyisi odottaa päivän valkenemista. Lähdin kotiin, mieli sekavana ja raskaana. Uni ei juurikaan tullut.
Heti päivän valjetessa palasin jahtimailleni. Totesin nyt, että supikoiraa ei näkynyt laajalla alueella viimeisen olinpaikan ympärillä ja jatkoin matkaa ketun pakosuuntaan. Kuljettuani tiheikköä useamman kymmenen metriä rinteessä odotti mahtava näky: komea kettu makasi kyljellään karikkeella. Sen etujalan takana oli haava-aukko. Osuma olikin ollut täydellinen: nuoli oli osunut ketun sydämeen ja läpäissyt sen koko rintakehän. Nuolivammaa ja kääntöpuolen vereentymistä lukuun ottamatta eläin oli täysin ehjä ja koskematon.
Yöllä oli käynyt pakkasella, kettu oli freesi. Painava, hyväkuntoinen uroskettu. Mutta missä nuoli? Hetken haeskeltuani löysin ehjän, veressä uitetun leikkurinuoleni noin viisi metriä ketusta tulosuuntaan päin. Se oli ilmeisesti jäänyt sulituksistaan höllästi kiinni kehoon, mikä selitti nuolen kulkeutumisen ketun mukana. Kettu oli juossut tasan 50 metriä kuolettavan osuman jälkeen. Tulikohan kettu eilen paikalle kuultuaan supin huudon ja haistettuaan sen veren?
Pyhän tunteet väräjivät mielessäni, kun pakkasin kaunista saalista mukaani, kiitollisena. Tällä kertaa kaikki oli kohdillaan, minun kantiltani ja koirapedon turmaksi. Huolellinen valmistautuminen kantoi hedelmää, tujaus onnea varmisti ikimuistoisen sadon.
