Laitanpa tämän tarinan tänne, jonka sain kokea vähän reilu kuukausi sitten 11.12.2016. Yksi hienoimmista jousimetsästystapahtumista tähänastisen elämäni varrelta. Rusakko on aika tavanomainen saaliini, mutta kun siinä on lisukkeena kettu, niin tapaus muuttuu jotenkin huikeammaksi. Ja vielä kun nuo molemmat saaliiden kohtalot kietoutuvat yhteen aika jännällä tavalla, niin tämä pysyy mielessäni kyllä pitkään kirkkaana.
Joulukuussa 2016, hiippailin jousen kanssa pellon laitamille pusikkoon, odottelemaan josko näkyisi rusakoita. Peurojen ruokintapaikka on pellolla ja siinä on rusakoita alkanut käymään taas aika hyvin.
Paikka on kuitenkin sen verran aukealla, että jousella ei puskasta sinne yllä. Valkkailin kyttäilypaikan rusakoiden polkujen perusteella. Tässä polku kulkee reilu kymmenen metrin päästä ja näkyvyys on aika hyvä. Se on tärkeää etenkin tällaisella kuutamokelillä kun pakkanen paukkuu ja jokainen rasahdus kuuluu kuin kovaäänisestä.
Melkein heti kytikseen asetuttuani, näkyi kaksi valkohäntäpeuraa, jotka köpötteli kohti ruokintaa. Emä ja vasa. Pysähtyivät muutaman kymmenen metrin päähän minusta ja otin muutaman nosto- ja viritys- harjoituksen. Harmitti kun en ottanut kivääriä puunnojalle, kun otin juuri vähän lisälupiakin ja tarkoitus olisi ampua vielä jokunen vasa. Peurat eivät menneet ruokinnalle asti vaan jatkoivat matkaansa kävellen ohitseni parinkymmenen metrin päästä. Vedin vielä pari treeninostoa ensi vuotta silmälläpitäen. Vasa jäi katselemaan suoraan kohti, mutta ei saanut hajua.
Jossain vaiheessa näkyi rusakko pellon laitaa juoksentelemassa. Ei tullut kuitenkaan lähemmäs, eikä riittävän hyvälle hollille.
Tunti vielä värjöttelyä kylmässä kuun kajossa kun tuli taas rusakko näkyville. Vilunväristykset häipyi unholaan kun rusakko jatkoi matkaansa lähemmäs. Näytti varmalta että se tulee juuri tuota lähintä polkua pitkin. Ja niinhän se tulikin. Pysähtyi vielä ihan eteeni, reilu kymmenen metrin päähän. Istui ja kurkotteli kaulaansa pitkäksi. Korvat pyöri ja vaikutti kovin tarkkaavaiselta ja epäilevältä.
Asentoni olin saanut siirreltyä sopivaksi jo silloin kun näin rusakon pitemmällä. Nyt pitäisi saada jousi viritettyä vielä ääneti…
Jouduin vetämään vireeseen kolmessa eri jaksossa, kun rusakko havahtui joka kerta. Ensin jänteestä löysät pois… rusakolla korvat kääntyi sojottamaan kohti minua. Heti kun korvat kääntyi poispäin, vedin puoleen vetoon. Ja taas odottelua muutamia sekunteja. Odotin jo että rusakko polkaisee takajalallaan varoitusta ja vedin täyteen vetoon. Ja tsup! Selvä osuma ja nuoli läpi. Nuoli nousi ulos tultuaan korkealle ilmaan.
Rusakko spurttasi muutaman nopean loikan ja jäi pyörimään kyljeleen hangelle. Nopeasti refleksisätkiminen loppui ja rusakko oli vainaa. Muutaman metrin meni eteenpäin ja pysyi kokoajan näkyvillä.
Hain saaliini talteen hiljaa hiipimällä, mutta kova pakaslumi piti hirvittävää meteliä. Nostin rusakon veriseksi sotkeutuneesta lumesta puhtaalle lumelle ja käänsin etujalkaa vähän taaksepäin, jolloin sisäänmenoreiän verijälki jäi peittoon. Räpsäsin kuvan muistoksi ja suolistin elukan heti.
Sormet oli niin jäässä, että niihin sattui kun suolistin lämpöistä rusakkoa. Hetken hiljaista verryttelyä että sain vähän lämpöä kroppaani ja sitten takas oottamaan jos tulisi vaikka toinenkin.
Kamalan kauaa en puskassa hytissyt kun kauempana näkyi vilkkaasti sinne tänne säntäilevä kettu. Mietiskelin että olisi melkoinen saalis-duo kun nyt saisi ketun…!
Ketun touhuja seuraillessani, totesin että se on jäljellä. Seuraako se jumankauta tuon ampumani rusakon jälkeä??!!??
Hetkisen päästä totesin, että kyllä se nyt niin on, että se on tulossa täsmälleen samaa jälkeä kuin tuo ampumani rusakko.
Pari kertaa kettu pysähtyi pellolle tuijottamaan kohti. Meinasin molemmilla kerroilla jo alkaa matkimaan rusakon kuolinrääkäisyitä, kun näytti että kettu saataa kääntyä pois. Rusakon raadon se haistaa varmasti ja se on takanani olevassa puussa.
Annetaanko mulle nyt vihdoin primijousi-kettu? Moneen kertaan se on ollut todella lähellä. Viimeksi tänä syksynä kun kaksi kettua tuli ampumamatkan päähän, mutta nuoli osui edessä oleviin kuusen oksiin ja muutti suuntaa.
No kettu kulki lähemmäs, seuraten orjallisesti rusakon jälkeä. Kaksikymmentä metriä… viisitoista… kymmenen… nyt se on samassa paikassa jossa rusakkokin oli kun sitä ammuin.
Perkele mikä tunnelma! Ajattelin kun laitoin nuolen liikkeelle 15 asteen pakkasessa, täydessä kuun valossa, kohti kiiltäväturkkista nuorta kettua. Kellon viisarit olivat asettuneet kohtaan 23.30.
Kaksi kimakkaa haukahduksen ja ulvahduksen väliin menevää kiljahdusta ketun suusta, korkea pomppu ja salamana lähti kettu etenemään. Kuuntelin ääniä. Rasahdus, omituinen suhaus, vähän kuin suksen sauvan kimakka rasaus kovassa pakkasessa ja sitten hiljaista.
Lähdin katsomaan jälkiä. Tassun jälkiä ei näkynyt kovalla hangella. Mutta viiden metrin päästä ampumakohdasta, reilusti verta. Kettu oli selvästi kaatunut siinä ja liukunut hangella. Noussut ylös ja juossut suoraan pusikkoon. Verta oli roiskunut sykkeen tahtiin lumelle. Seuraaminen oli helppoa ilman lamppuakin kun kuu loisti. Verivana alkoi olla yhtenäisempi, josta päättelin, että loppu lähenee ja ketun vauhti hidastuu. Puskasta oli tullut pellolle ja kiertänyt pientä pusikkoista saareketta ja tullut sieltä läpi taas pellolle. Tullessani pellon reunaan näin jo ketun makaamassa lumella.
Pakomatka ei ollut kestänyt kuin muutaman sekunnin ja matkaa kertyi n. 40 metriä.
Kettuja on tullut ruutivehkeillä ammuttua kyllästymiseen saakka, mutta tällaisella jännettä lukuunottamatta(dacronista punottu) täysin primijousella, tämä on ensimmäiseni.
Jänneselystetty lyhykäinen tammijousi oli jälleen yhtä tappava kuin se on ollut tuhansia vuosia.