Tulipa tuossa vastaan mahdollinen paikka saada valettuja pronssikärkiä. Kysymys nyt kuuluu olisiko niille menekkiä ja minkälaisille?
Aika pähee kärki sinänsä ja tuon tekeminen muuten kuin valamalla on hieman työlästä. Mutta nyt siis kartoitan mielenkiintoa: minkälaisia eli kokoisia ja kuinka paljon niitä saattaisi mennä. Tämä jatkoneuvotteluja varten. Hinta on vielä auki kun määrät on auki ehkäpä prosessi suppenee kun päästään alkuun.
Sinänsä kaikki kärkimallit, joiden muoto soveltuu valamiselle ovat mahdollisia.
Pronssikärki, olettaen että haetaan painoa 100-150gn, on todella pieni kun pronssi on ni tiuhaa kamaa. Ja pieniä nuo Skyyttien kärjet olivatkin. Tiirailin ja kuvasin niitä alkuvuodesta Berliinin museossa.
Pitäisi ensin saada oikean kokoinen 1 kpl, sitten tehdä ns. “supermuotti” jossa valukanavat menevät kymmeneen tällaiseen kärkeen. Supermuotilla tarkoitan silkonimuottia jolla voi valaa suoraan kaksiosaisia massamuotteja. Siten kuten mitalit tehdään, eli vahaa ei ole enää muottien poltossa mukana.
Tässä tapauksessa vastassa on pronssivalun ammattilainen. Olin ajatellut 3D mallintaa jos niin pitkälle päästään, jolloin myös painot ovat tarkasti tiedossa.
Oonko mä pronssivalun ammattilainen kun olen kuvanveistäjä ja valanut satoja veistoksia? Mut jos oon ni silti en oo ketään vastaan, vaan myötäelän.
Jos kaikki mitalikaadotkin lasketaan ni lie tuhannen pronssityön yli on menny sitten vuoden 1995. Ja varmasti.
Käsityönä. Tänään viimeksi kolme upokkaallista kipattii muotteihin.
3 tykkäystä
Ammattilainenhan on se joka tekee juttua työkseen. Työnsähän voi sitten tehdä vielä todella huonosti, mutta silti on ammattilainen!
Tämä ei tietenkään liity mitenkään Juhan tuotoksiin. Petikon juhlavuoden pronssivalosmitalia on meillä ihailtu ihan vastikäänkin kun Kaisu semmoisen sai viime vuonna.
Mikkelin jousiammuntaseurankin jätkät oli sitä mieltä että tuommoiset pitäisi saada kaikkiin kisoihin mitaleiksi!
1 tykkäys
Kyllä tuolla historialla varmaan kelpaa ammattilaiseksi! 
Tarkoitus ei suinkaan ollut arvostella menetelmääsi (jonka kyllä tunnen) vaan todeta, että tuo yritys myöskin osaa sarjatuotantovalun ja en heti mene heitä neuvomaan vaan toimitan kappaleesta 3D mallin, joiden tekemistä on tullut muutama harjoiteltua.
1 tykkäys
Hieno artikkeli pronssikärjistä (julkaisu vapaasti luettavissa):
Justyna Baron, Jacek Puziewicz, Kamil Nowak, Dawid Sych, Beata Miazga, Małgorzata Ziobro,
Same but different. Composition, production and use of bronze arrowheads from the Late Bronze Age deposit from Wrocław-Widawa in SW Poland,
Journal of Archaeological Science: Reports, Volume 32, 2020
ISSN 2352-409X,
https://doi.org/10.1016/j.jasrep.2020.102459.
http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S2352409X20302509
Abstract: The deposit of 134 metal socketed arrowheads from the Late Bronze Age settlement in Wrocław-Widawa in SW Poland was subject of multi-faceted analyses. The composition and structure of the metal (XRF, SEM, EDS) was examined in samples from 15 objects, while the whole collection underwent macro- and micro-observations of production traces and use-wear. The bulk metal XRF analyses demonstrated that the arrowheads were made of tin bronze (Sn 3.0–11.6% wt). In terms of composition and structure, the samples represented four basic structural types: (1) homogeneous, (2) diffuse dendritic with two phases, (3) well-defined cored dendritic with phases, but with subordinate volume of eutectoid tin-rich phase and (4) well-defined cored dendritic with three phases with significant volume of eutectoid tin-rich phase. The dendritic structure of the metal in the sockets is crystallographically driven while in the cutting edges it is recrystallized, homogenised or plastically deformed. The manufacturing process of such a vast and homogenous collection required efficient casting methods, as well as skilled metalworker(s). The current dating methods do not allow to precisely state if the deposit represents one casting event or was collected over weeks or decades. The traces on the arrowheads included production traces (casting seams, casting jets), casting defects (sprue remnants and openings in the sockets), inward bending of the socket (probably due to core stabilization while casting) impact on the tips and barbs. The cast arrowheads were worked to obtain the desired shape and edge qualities: the sockets and the heads were ground, while the edges were hammered and sharpened. The arrowheads bear traces of being prepared for further use: they were hammered, ground and sharpened. Fractured or bent tips and bent barbs indicate that most of them were collected after use, removed from their shafts and deposited in a ceramic container within the settlement site.
1 tykkäys
Nyt on pätevää tietoa. Kiitän.
Toki ulkoisesti en tule kopioimaan tuon mallisia (Puolalais) kärkiä, koska niitä ei saa pakasta irti ja väkäskärjillä joissa poisvetoa estävät väkäset, ei saa täällä metsästää.
Katellaan. Kukaan alan harrastajista ei ole päteviä pronssikärkisarjoja tehnyt maassamme. Alex teki muutamia kokeiluja ja mullakin ollut joku kokeilu, mutta pari-10 kappaletta on ennemmin vahinko kuin todellista tekemistä, tutkimusta.
Kyllähän väkäkärjillä saa metsästää: metsästyslaki ei sano kärjen muodosta mitään tämän suhteen.
Yleisen mielikuvan mukaan väkäkärki tarraa lihaan kuin ongenkoukku, ei lähde irti tai jos lähteekin, repii kudoksia mukaansa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa kuin siinä majavanpyyntityyppisessä tilanteessa, että nuolta kiskotaan siimasta takaisin tulosuuntaansa.
Harrastusjousimetsästyksen uranuurtaja Roy Case osoitti jo 30-luvulla, että yleiset käsitykset väkäkärjistä julmina irtilähtemättöjinä on hölynpölyä. Väkäkärjet vetäytyvät riistaosuman jälkeen haavasta menosuuntaansa erittäin etevästi. Jos jousi on niin heikko, ettei kärki tule toiselta puolelta eläintä ulos, on välineissä vikaa.
Case käytti väkäkärkiä siksi, että niillä kärjen massan saa pidettyä sopivan pienenä, vaikka kärjen leikkuualaa kasvatettaisiin huomattavasti. Tuohon voi lisätä, että leveänkin väkäkärjen pinta-ala on paljon pienempi kuin vastaavan väkäsettömän kärjen, mikä vähentää liitelyn riskiä.
Ahaa ja oho. Onko näin?
Muistan metästystä aloitellessani (n.2011-12) että jossain " metästysnuolien säännöissä" oli mainittu että leikkurin ampujanpuoleinen reuna saa olla vain suora, ei ampujaan päin kääntyvä ulkoreunoiltaan. Ei mitään muistikuvaa mistä tämän luin.
Mun muistiin ei kyllä kannata juuri tukeutua.
Vai onko säädännöt muuttuneet tässä ajassa?
On tapahtunut paljon, peurakin tullut tässä ajassa jousimetsästettäväksi.
Myytävissä kärjissäkin näyttää nykyään olevan “taaksepäin” sojottavia väkäsiä, että tosi on.
Tulee muutoksia omiin leikkureihin.
“Säännöillä” nyt ei ole hevon verran merkitystä. Laki on se mitä luetaan. Ehkä jossain sjml:n promomatskuissa tms. oli suosituksia kärjen muodosta, en tiedä.
Meinaan itse tehdä setin väkäkärkiä kokeeksi. Majavanuoliin nämä nyt ovat selviö, mutta muihinkin. Optiot ovat: teen nykyisen levyisiä mutta nykyisiä kevyempiä kärkiä tai teen nykyisen painoisia, mutta nykyistä leveämpiä kärkiä väkästämällä. Täytyy tyypätä molemmat.
Isoin käppyrä tässä hommassa on se, että vakiintunut tapani tehdä kärkisidos ei onnistu väkäkärkien kanssa, kun lankaa ei voi kiepittää jännityksessä koko sidoksen mitalta vaan sitä täytyy pujotella väkästen alle. Voi olla, että sidoksen tekemiseen menevä aika kasvaa roimasti, ja leipääntyminen samassa suhteessa.
Erilaiset putkipäälliset kärjen takana, mitä esim. TBB II:ssa näkyi paljon, eivät selviä estetiikka- ja historiavaatimuksistani, ja painoakin ne lisäävät, kun sitä pitäisi nimen omaan saada laskettua.
En tiedä tarkalleen sun tapaa tehdä leikkuria ja karaa mutta tähän voisi olla ratkaisuna jos kara on suora niin teet nuolen kärkeen punoksen siten että se leikkuri ei ole vielä perillä hahlossaan vaan vasta karan kärki on siinä nuolen päässä ja kun teet punoksen alulle niin työntää sitten vasta leikkurin perille ja asettelee. Lopuksi punos loppuun. Tätä vielä tehostaa jos kara on hiastu hieman kiilaksi että se punos kiristyy siinä tyvessä kunnolla.
3 tykkäystä
Tuossahan on ideaa, mutta sekin vaatii sovittamista. Mä teen mun leikkurien ruodoista vähän nuolivartta leveämpiä, jotta sidoksesta tulee todella pitävä, ja ruotojen muotoilu on kiinalaishenkistä laatuluokkaa “riittävän hyvä”, jotta aikaa ei tuhraannu. Sidos on pakko tehdä näiden varttamisiin viimeisenä, kun ruoto on jo liimoineen kärkiloven pohjaan painettuna.
Jotta etukäteen tehdyn tai aloitetun sidoksen sisään saisi painettua ruodon, pitäisi ruodon olla täsmälleen oikean ja täysin tasaisen levyinen (tai alimittainen) ja vieläpä sileäpintainen, ja se ei ole realismia.
Sitoessani pidän lankaa pingotuksessa koko kiertämisen ajan siten, että lanka puristaa liitoksen tiukaksi paketiksi aika voimalla. Jos puran sidoksen, on mäntyvarsi sen alla painunut “kierteille”. Mitään sisältäpäin tulevaa ulospuskua ei tarvita, jotta sidos kiristyy kunnolla.
Kiilamaista ruotoa en rupea tekemään. Mun kärkimatskujen paksuus on sellainen, ettei niistä ole varaa ottaa oikein mitään pois. En ylipäätään halua, että liitoksessa on mitään vartta halki levittävää jännitettä tai halkeamista edistävää muotoilua, vaikka liima ja sidos ovatkin sen vankkoina vastavoimina. Liitoksiin kohdistuu helvetinmoista rasitusta leikkurien paukkuessa milloin mihinkin koviin ja peräänantamattomiin pintoihin kaikenlaisissa kulmissa.
1 tykkäys
Mitäs jos tuossa käyttäisi sidosmateriaalina ihan jännettä ja eläinliimaa. Henkisi hyvää varhaiskantaisuutta ja olisi periaatteessa helppo tehdä väkäsellisiin kärkiin, kun ei tarvitse kuin kiertää ympärille. Kuivuessaan sitten kovettuu tiukaksi paketiksi. Vähän vielä mehiläisvahaa päälle, niin ei ihan heti pääse kastumaan, eivätkä ne kärjet nyt muutenkaan ihan märkinä taida olla ollessaan viinen pohjalla suojassa.
2 tykkäystä
Jännepunoksen pitää olla kyllä aika hyvin kosteudelta suojattu, sillä kun kuljetaan nuoli jänteellä läpi pusikoiden niin nuoli väistämättä kastuu. Puhumattakaan sateesta.
Toisin sanottuna leikkuri on harvemmin muualla kun jänteellä, jos on vähänkään riistalaakin mahdollisuutta.
On myytti, että löyhästi kiedottu jännelanka kiristyisi tiukaksi paketiksi kuivuessaan. Ainoastaan tiukasti kiedottu jännelanka kiristyy (hieman) tiukemmaksi paketiksi kuivumisen myötä. Silkkilangan vaihtaminen jännelankaan ei muuttaisi juuri mitään varttamisteknisesti, kokeiltu on.
Suomalaisissa nykyoloissa metsästetään täysin toisenlaisissa oloissa kuin vaikkapa kivikauden metsästäjämme, tasankointiaanit, Kalifornian metsästäjä-keräilijät ym. esikuvat metsästivät. On sääntö eikä poikkeus, että kamat uivat joko vedessä tai 100 prosenttia hipovassa ilmankosteudessa.
Nuoliviinen pohja, jossa kärkisidokset matkustavat, on usein lähes tippuvan märkä, jahka kotimatka alkaa, sillä se pyyhkii metsällä kaikista lonkankorkuisista kasveista vedet mukaansa. Joka kerta, kun riistalaukaus menee ohi, leikkurinuolen kärkisidos muhii märässä maan povessa minuutteja…tunnin ennen löytymistään.
Steve Allely on ainoa tuntemani jousimetsästäjä, joka metsästää yksinomaan kivikautiskelpoisilla jousilla, nuolilla ja jänteillä, mutta hän elääkin Kaskadien itäpuolella, missä on poikkeuksellisen kuiva ilmasto, kuten esim. Norjan vastaavissa topografisissa oloissa, missä edes villieläinten kakat eivät maadu vaan muumioituvat. Allely on itsekin todennut, miten hänen välineensä eivät toimi märemmissä amerikkalaisissa oloissa.
Kun kohteena ovat elävät eläimet, on vastuu raskas siinä, millaisiin ratkaisuihin päädytään. Eettinen metsästäjä ei voi ottaa pienintäkään riskiä, että valitsemansa varttamismenetelmä esimerkiksi pettäisi märällä jahtireissulla, ja kärki kääntyisi sivuun osuessaan riistaeläimen luihin, jolloin läpäisy romahtaisi ja tuloksena olisi haavakko.
En pysty tekemään jännelangalla niin sileitä kärkisidoksia kuin leikkurinuoliin ehdottomasti tarvitaan läpäisyn takaamiseksi. Kokeellisissa tutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että pelkästään pikkaisen rouhea tai karhea kärkisidos leikkaa läpäisyä kymmeniä prosentteja.
Jos nyt mietin metsästysjousiammunnan kehitystä omalla kohdallani, on kyse hyvin pitkälti toisiaan seuraavien tiukkojen tilanteiden pakottamasta vähittäisestä kehityksestä, väkisinkin konservatiivisessa ympäristössä. Aina, kun mieleen tulee, että muuttaisinko kamojani enemmän kuin pakon edessä minimissään täytyy, niin vastaus on että en voi, sillä jahtikauden sujuminen vaarantuu, jos en pitäydy mahdollisimman tiukasti hyväksi todetuissa ratkaisuissa.
Vuosien myötä olen kehittänyt moderneihin liimoihin ja silkkilankaan perustuvan leikkurien varttamismenetelmän, johon voin luottaa kuin kiveen: liitos ei petä missään suomalaisissa jahtioloissa tai jahtitilanteissa, ja se on realistisen nopea valmistaa. Kaksi kriittistä ehtoa täyttyy.
Norjan tuntureilla tuhatkunta vuotta sitten käytettyjen peuranuolten jännesidokset päällystettiin paperinohuella tuohisiisnalla, jotta liitokset ei pettäisi. Olen tehnyt jännesidottuja, siisnapäällystettyjä kärkisidoksia rekonstruktionuoliin, mutta se on aivan liian suuritöinen menetelmä arkisiin metsästysnuoliin, joiden käyttöelinikä lasketaan usein minuuteissa.
Metsästysvälineisto on voitava valmistaa ja ylläpitää kätevästi, tai jo valmiiksi kortilla olevat metsästystunnit vaihtuvat käsityötunneiksi. Samalla perusteella joku toinen tietysti päätyy kiikarikivääriin. Väitän kuitenkin toteuttavani ikiaikaista varhaiskantaista metsästysmuotoa, syntsa-avusteisine silkkilankasidoksineni.
6 tykkäystä
Nyt tulee kyllä sellaista bsää jännesidoksista, ettei Tuukka ole tainnut niillä metsällä käydäkään. Olen käyttänyt jännesidekärkiä mm. majavametsällä sekä pienriistan pyynnissä ennen kuin laiskistuin ja aloin käyttää pääasiassa tehdastekoisia putkikärkiä. En kyllä näe, että jännesidoksen pettäminen kosteuden vuoksi olisi minkäänlainen riski päivän mittaisella metsäretkellä tai pidemmälläkään, jos vaan yöksi saa kamat sisälle tai kuivumaan nuotiolle. Samoin muutaman tunnin maaupotus ei tee kärkipunokselle vielä mitään fataalia. Edes tunnin parin liotus vedessä ei ole ongelma, jos punos on suojattu jollakin modernilla aineella kuten kontaktiliimalla tai lakalla. Tällaisia tilanteita on tullut eteen sorsastaessa.
Alkuun suojasin jännepunokset kontaktiliimalla, mutta se kellastuu rumasti. Nyt olen jo vuosia käyttänyt Jurin foorumilla joskus vinkkaamaan väritöntä kynsilakkaa. Uusin lakkakäsittelyn tarvittaessa. Tuomon ehdottama vahaus olisi varmastikin ihan riittävä suojaus perinnetietoiselle, mutta sitäkään ei välttämättä tarvita.
Kaudella 2009-10 tein peurametsälle kokeeksi piikärkisen vesanuolen, jonka kärjen ja sulituksen kiinnittämiseen käytin vain jänisliimaa ja jännettä. En suojannut punoksia mitenkään. Nuoli oli metsästysreissuilla ykkösenä jänteellä marraskuusta helmikuun alkuun kelien vaihdellessa pikkupakkasista pieniin tihkusateisiin ja räntäisiin lumimyrskyihin. Metsästyspäiviä tuli 2-4 viikossa. Yllätyin punosten ja sulkaliimausten säänkestävyydestä. Kauden viimeisenä päivänä tuli märkiä rättejä koillistuulen keralla ja lämpötila juuri plussan puolella niin, että kaikki suli vedeksi osuessaan varusteisiin. Olin liikkeellä aamupäivästä auringonlaskun jälkeiseen hämärään (n. 18.30). Kärjen kiinnityspunos oli pinnalta märkä ja selvästi pehmennyt, mutta täysin toimintakykyinen. Ainoa vaurio nuolelle koko tänä aikana oli, että yhden sulan ruodon liimaus irtosi noin 1/3 osan matkalta sulkapunosten välistä. Liimasin sen uudestaan kotosalla levittämällä jänisliimaa sulan ja varren väliin pienellä tikulla, mutta aivan alkuperäiseksi sitä ei enää saanut. Sulkaruotoa ei saanut koko matkalta enää painettua kiinni varteen, vaan johonkin kohtaan jäi aina pieni ilmarako, sen verran sulka oli noussut kuprulleen irti varresta. Kyseisen sulan uudelleenliimaus on irronnut myöhemmin myös kuivemmilla keleillä harjoitusammuntojen osumatärskähdyksistä. Pitäisi varmaan irrottaa punokset ja sulittaa nuoli uusiksi, jotta liimauksesta saisi taas pitävän.
Se täytyy sanoa, että nuolen jännepunokset ovat aika tuhdit. Käytin niihin wapiti-hirven pitkiä selkäjänteitä, jotka jätin 2-3 mm paksuiksi. Lyhyitä hirven jalkajänteitä ei oikein saa käytettyä yhtä paksuina yhtä siististi. Niitä joutuu laittamaan useampia ohuempia (läpimitta1-2 mm) yhteen punokseen, koska paksumpina alempana olevat kerrokset tahtovat helposti kiertyä auki, kun niiden päälle kieritetään uutta jännettä. Ohuista ja lyhyistä jänteistä tehty punos on taas alttiimpi kulutukselle. Jännerihmat katkeavat mekaanisesta rasituksessa ja vesi pääsee helpommin jänteiden väleihin, jolloin lyhyet jänteet saattavat lähteä purkautumaan kierityksestä. Pitkillä selkäjänteitä en havainnut tällaisia ongelmia.
Sen verran disclaimeria näihin tietoihin, että yhtään maaliin osunutta riistalaukausta en ole ampunut umpivettyneillä välineillä. Kaikissa laukauksissa nuolen kärkipunos on ollut vähintäänkin kohtuullisen kuiva. Jos nuoli on katkennut riistaosuman yhteydessä niin, se on katkennut varresta heti jännepunoksen takaa. Näin on käynyt mm. molemmissa majavaosumissa. Ohilauksia on vähän joka kelistä. Niissä on joskus puu- ja kiviosumissa metallikärki irronnut varresta taittumalla hahlossaan sivulle repien samalla rikki jännepunoksen. Näin on käynyt niin kosteissa kuin kuivissa keleissä enkä pysty muistikuvien varassa niistä mitään pätevää tilastoa muodostamaan.
Kyllä noiden väkäsellisten majavanuolten kärkipunosten tekemisessä on väkäsettömiin verrattuna sen verran vaivaa, etten koskaan ole harkinnut käyttäväni väkäsellisiä kärkiä muussa metsästyksessä. Sen voin myös vahvistaa, että jännepunos täytyy saada märkänä niin kireälle kuin mahdollista, jotta kiinnityksrestä tulee pitävä. Jos punos on märkänä löysä, niin se ei kiristy riittävästi kuivuessaan vaan jännekierokset jäävät irti toisistaan ja varresta ja lopulta koko helahoito ravistuu irti nuolesta.
4 tykkäystä
Olen käynyt metsällä jonkun puolensataa kertaa jännesidoksilla varustettujen nuolenkärkien kanssa.
Nanookin vastineesta syntyy vaikutelma, kuin jännesidotut kärjet olisivat olleet dumauksen kohteena, mutta siitähän ei ole kyse. Totesin painokkaasti, miten käytetyn kärkien kiinnitystavan täytyy olla pomminvarma, ihan riippumatta käytetyistä materiaaleista.
Totesin niin ikään, että läpäisy on kriittinen tekijä näissä hommissa, ja pieninkin höhhö varttamisen sulavuudessa on konkreettinen läpäisyhaitta. Käyttämäni silkkilankasidos on pintakäsittelyn jälkeen 0,2 mm paksu. Keskeisin syy siihen, että en enää käytä jännelankasidoksia on se, että en pysty tekemään jännesidoksia, jotka olisivat yhtä ohuita ja yhtä tasaisen ohuita. Tiedän, että lähes sellaisia jännesidoksia on tehty ja on edelleen mahdollista tehdä, mutta minä en ole siinä onnistunut.
Nanookin mainitsema 2 mm paksu sidos on järkyttävä läpäisyhaitta, käytännössä jarrutulppa, leikkurin mennessä saaliseläimestä sisään. Nuoleen kohdistuva kitka nousee jyrkästi samalla kun poikkipintakuormitus romahtaa. Minun käyttämilläni välineillä ei ole varaa siihen. Jonkun toisen välineillä siihen voi olla varaa, etenkin pienriistan pyynnissä. Vaikkapa 50#@24" jousi siirtää nuoleen monta joulea enemmän kuin 42#@20" jousi, mutta ne joulet sitten tarvitaankin siihen, ettei läpäisy jarrutu haavakkoasteelle. Sellaista vaihtokauppaa en voi suositella kenellekään. Kävisi peurametsällä kehnosti.