Jousen virumisen merkitys

Tuukka mainitsi tässä kiinnostavassa ketjussa ohimennen, että virunut jousi heittää nuolta lähes yhtä nopeasti ja aivan yhtä tarkasti kuin virumaton jousi.

Jälkimmäinen toteamus pitää paikkansa, jo itsestään selvästi. Jousen virumisella, myötäkäyristymisellä tai myötäkäyryydellä sinänsä ei ole mitään vaikutusta jousen tarkkuuteen. Jos jotain eroja löytyykin, niin ne johtuvat vain ja ainoastaan ampujasta.

Ensimmäinen toteamus on kiinnostava. Kuinka iso mörkö jousen viruminen lopulta on jousen suorituskyvyn kannalta? Baker, Gardner ja monet muut ovat testanneet jousia paljonkin mutta virumisen vaikutuksesta jousen nopeuteen ei ole tietääkseni kattavaa selvitystä. On toki selvää, että jousen viruminen lisää hystereesiä ja siten jousen häviöitä verrattuna virumattomaan jouseen, mikä taas näkyy jousen suorituskyvyssä. Mutta kuinka paljon? Pituusammunnassa, kevyillä nuolilla ammuttaessa erot korostuvat mutta entä tavallisilla taulunuolilla?

Steve Gardner on tehnyt testejä, joiden mukaan 28 tuuman vedolle normaalisti mitoitettu jousi saavuttaa suorituskykynsä huipun noin 22–24 tuuman vedolla. Se tarkoittaa sitä, että silloin materiaali ylittää suhteellisuusrajan, eli elastisen palautumisen raja ylittyy – jousi alkaa virumaan. Toki nuolen nopeus kasvaa vetopituuden kasvaessa, vaikka viruma kasvaakin, koska jousi varastoi pitemmällä vetopituudella enemmän energiaa, joka ylittää selvästi viruman mukana kertyvien häviöiden määrän. Oletettavasti jousi hajoaa ennen kuin nuolen nopeus alkaa hidastumaan viruman seurauksena, vaikka vetopituutta kasvatettaisiinkin.

Kuinka paljon hitaampi normaalisti virunut jousi sitten on verrattuna täysin virumattomaan jouseen? Vastausta on vaikea löytää kokeellisesti, koska identtisiä virunutta ja virumatonta jousta on mahdotonta tehdä. Jos vastausta haetaan kuitupuolelta (älkää tuomitko…), niin ero on karkeasti noin 10 fps:ää. Suurin ero kuitujousen ja puujousen suorituskyvyssä tulee hyötysuhteen ja erityisesti hystereesin kautta. Puujousen hystereesi johtuu taas pääosin virumasta. Siksi parhaimmat, virumattomat puujouset ovat lähes yhtä nopeita hyvien kuitujousien kanssa. Omien testieni mukaan normaali puujousi on noin 10 fps:ää hitaampi kuin kuitujousi. Toki jousen virumisen vaikutusta voisi testata mittaamalla tuoreen jousen nopeutta ja mittaamalla nopeus uudestaan vaikkapa tuhannen laukauksen jälkeen. Siitä saisi jotain käsitystä, kuinka paljon jousi laiskistuu virumisen myötä. Pitääpä muuten muistaa testata uusin oma käyttöjousi heti valmistumisen jälkeen sekä säännöllisesti käytön myötä.

Voitaneen oletetaan, että normaali viruminen yksipuisella jousella on noin 30–40 millimetriä. Lisäksi voinee olettaa, että hystereesi ja siten nopeushäviö on suoraan verrannollinen viruman määrään. Jos jousi viruu vähimmilläänkin noin 10 millimetriä, niin ero reilusti viruneeseen (50 millimetriä), lienee vähän yli 10 fps:ää. Jos jousi on virunut noin 30–40 millimetriä, mikä lienee aika lähellä keskiarvoa, niin ero optimitilanteeseen on alle 10 fps:ää. Se ei lopulta ole paljon, eikä sillä ole normaalikäytössä merkitystä. Toisin sanoen, loppupäätelmänä voinee todeta, että on oikeastaan aivan sama, viruuko jousi 20 vai 40 millimetriä – vaikutus suorituskykyyn on pieni.

Tätä pitäisi oikeastaan kyllä testata… Yksi mahdollisuus voisi olla normaalin jousen tilleröinti vaikkapa 26 tuuman vetoon niin, että virumaa on 5–10 millimetriä. Sen jälkeen kronotus, jonka jälkeen jousta vedellään surutta niin pitkälle, että se viruu 40–50 millimetriä. Sen jälkeen uusi kronotus 26 tuuman vedolla.

Tulee mieleen, että 30-40mm on paljon “settiä”. Mutta kyllähän sitä tulee huomaamatta ehkä sitten tuonkin verran.
Tuossahan nuo erot tuli, Tuomolta hyvin sanottuna. Viimeinen 5-10% suorituskyvystä on tarpeen sitten vasta pituusammunnassa ja kenties lyhytjousen ampujalla, kun vetopituus vähentää oman osansa jousen energiatehokkuudesta.

Pienen viruman jousien tekemisen voi sitten helpostikin oppia, kun taito ja maltti kasvaa. Ei rasiteta aihiota liian aikaisessa vaiheessa, tilleröidessä ei vedetä tavoitepaunoja pidemmälle, ei rasiteta huonolla tillerillä, ei pidetä turhan pitkään jännityksessä ja paahdetaan vatsa.

Monesti kun kuitenkin tuntuu, että se hieman myötäkäyrä, laiska jousi ei ole yhtään niin mielenkiintoinen ammuttava kuin täynnä virtaa oleva onnistunut, vähän virunut tykki!

Ketjun aloittanut sitaatti on semi-impressionistinen sipaisu, ja sellaisena tosi. Numeroita on niukasti tarjota, ja Tuomo totesikin jo, että jousia on turha verrata rinnakkain. Kronotin aikoinaan yhden tuomijousen, jonka olin tilleröinyt puolituoreena huonosti, minkä seurauksena jousessa oli täydet kolme tuumaa (76 mm) myötää ja puristusmurtumat kirjoivat kovimman kurvin alaa. Jousi ampui 144 fps@10 gr. / #. Jousen kahva oli hyvä ja veto pehmeä, ja osuin sillä pirun hyvin metsästysmatkoilta. Pidän tuollaista jousta erittäin pahasti viruneena, mutta silti sillä olisi voinut kaikin puolin tappaa peuran.

Ensimmäinen halujeni mukainen metsästysvahvuinen jouseni myötäkäyristyi huonon tillerin, kosteana rasittamisen ja kovan käytön myötä lopulta 70 mm leposettiin. Eräänä nostalgiantäyteisenä talviaamuna kaivoin kolhon kaaren kaapista ja lähdin metsäkierrokselle. Orava kahahti maasta kuusen rungolle ja siitä jonnekin seitsemän metrin korkeuteen. Otin tähtäyksen oksien lomasta pilkottavaan oravan kurkkuun ja laukaisin. Orava tuli puusta alas, kolkka kurkun läpi menneenä.