Olen ollut viime aikoina joka päivä metsällä. Olisi tietynlainen houkutus noudattaa oppimiaan periaatteita ja odotella hyviä pyyntisäitä kaikessa rauhassa, koko ajan vaihtuvassa talvisäässä. Ei tässä kuitenkaan oletuksilla pelata, vaan tehdään omakohtaista tutkimusta.
Nasakalla, tuulisella pakkassäällä, kuten männäviikolla, puput pakenevat jalkamiestä kaukaa ja halulla, sen kun nakkelevat koipiaan merkiksi, että turha yrittää. Kun lumet taas lähtevät kokonaan, yöllinen maasto menee niin mustankirjavaksi, että olennaisten möykkyjen erottaminen olemattomista hidastuu ja epävarmentuu pahasti.
Eilen plussakeli jäähtyi nollan tuntumaan, tuuli hiipui ja uutta, märkää lunta putosi pimeään saakka. Sen parempaa jahtisäätä ja -keliä ei olekaan. Lähdin yöllä uusille lumille. Kiertelin metsänlaitoja, avoimelle tähystellen. Idea oli sulauttaa profiilini metsätaustaan, jolloin pupujen olisi vaikeampi huomata minua. Tsekkailin jälkiä koskemattomalta tuumaiselta hangelta. Jäniksen kulkua löytyikin, mikä sähköisti tunnelman. Pitäydyin silti metsän ja niityn rajalla, edeten vain jälkien yleiseen suuntaan ja lumiaapaa katseella skannaten.
Ehkä tunnin hiivittyäni lähdin kiertämään jälleen yhtä pientä pusikonnokkaa, jonka toiselle puolelle ei nähnyt. Silloin edessäpäin liikahti. Rusakko irtosi niittypoukamasta ja lähti hypähtelemään viistosti poispäin, ei vielä pahasti hälyttyneenä. Kohotin jousen ja ammuin nopeasti, ennen kuin pupu olisi tarkan kantaman ulkopuolella. Tussahdus kertoi, että laaki osui. Jänis laittoi ison vaihteen silmään ja katosi pian pakosuunnassa olevan kummunlaen taakse.
Osuma näytti siltä, että se jäi taakse, perkele. Ainoana mielessä oli tilanteen paikkaaminen. Jos lähtisin liian aikaisin haavakon perään, tästä tulisi hikinen ja semi-vaarallinen yön mittainen urakka, been there. Normaali 20 minuuttia ei nyt riittäisi mihinkään. Pupulle ei saisi tulla yhtään sellainen olo, että sen perässä on joku. Niinpä käännyin kannoillani ja palasin vähin äänin omia jälkiäni autolle. Parempi pyy pivossa. En tasan päästäisi haavakkoa menemään.
Osumasta oli kulunut mielestäni tarvittavat pari tuntia. Jäykin jäsenin ja kohmeisin käsin palasin taas metsästyksen pariin. Etenin tapahtumapaikalle. Ampumamatka oli näköjään ollut 12 metriä. Osumapaikalta lähti helposti luettava jäniksen jälki. Siinä alkoi olla verta ensimmäisen 20 metrin jälkeen. Verta oli enemmän kuin joissain aikaisemmissa haavakkojäljityksissä. Tuttua oli tosin sekin, miten lumessa pienikin määrä hurmetta näyttää isolta vuodolta.
Ehkä 100 metriä jälkeä edettyäni otsalampun valokeilassa välähti kirkas piste. Pulssi hyppäsi – silmäheijastus, nyt oltiin haavakon äärellä. Lähestyin kiilua jousi valmiina. Varmistui, että siinä pupu nyt on, pari metriä kohoavan, lähes lumettoman niittytöppäreen yläreunan alla. Otin tähtäyksen vajaasta 10 metristä ja ammuin. Leikkuri osui, tällä kertaa rintalinjalle mutta melko alas. Pupu rääkäisi vaisusti ja alkoi riuhtoa. Heitin jousen ketoon, harpoin jäniksen luokse kaivaen repusta tammipuisen luottonuijan ja iskin rusakkoa kerran päähän. Done.
Ensin ammuttu nuoli oli tosiaan mennyt suolille. Leikkuri oli kuitenkin leikannut jotain isompaa kaapelia poikki jäniksen kehosta, verenvuodon ja etenkin vatsaonteloon kertyneen verimäärän perusteella. Tämä, ja tarvittava kahden tunnin vartominen osuman jälkeen, ratkaisivat nyt sen, että jänis heikkeni riittävästi päätyäkseen eräksi. Siitä olen tavattoman iloinen.
Jousijahdista kotiuduttua on ihan turha laittaa action-trilleriä pyörimään. Ei tunnu miltään, tosielämän rinnalla.
