Kuluva jahtikausi meinasi jo kuihtua kasaan, ei-jahdillisten kiireiden takia ja lumettoman sadesään säestyksellä. No, vasta helmikuu on ennenkin ollut kaikista otollisinta jousijahdin aikaa. Kun vapaata koitti, alkoi rusakkotilanteita kertyä. Jo viime viikolla todistin myös pupujen junaleikkejä, kiiman merkkinä.
Tsekkasin jälleen kerran jousi kourassa erästä metsämäkeä, jossa on kaikki puitteet hyväksi päivämakuupaikaksi, mutta ei juuri koskaan pupuja. Nyt kuitenkin erotin alarinteessä 15 metrissä päivämakuulla olevan jäniksen. Pupu oli asettunut katajannäreen alle pallomakuulle. Puolivälissä matkaa oli kaareva pihlaja, jonka alitse nuoli täytyisi saada menemään.
Pulssi kuplien kohotin jousen ja linjasin leikkurin huolella pupun vitaaleille. Pidin jousikättä järkähtämättä linjassa ja annoin jännekyynärän edetä taakse. Nuoli ampaisi matkaan, kuului tussahdus. Rusakko säntäsi makuulta vasempaan. Näin punaista sen kupeessa. Sitten kuului nuolen kalinaa vesaikkoon, minkä jälkeen rusakko katosi näkyvistä tiheän viidakon ja maastonmuotojen vaikutuksesta.
Osuman saaneen eläimen perään ei saa missään nimessä sännätä. Halusin kuitenkin saada selkoa pupun paon jatkumisesta. Lumettomassa, mustanmärässä maassa ei olisi hääviä jälkeä ja maasto oli pirun tiheää. Jalan alla oli äänettömäksi pehmennyt maa ja olin pupun kanssa puolin ja toisin näkösuojassa. Niinpä hipsin äärimmäisen hiljaa ylös mäkeä. Sieltä käsin bongasin pakenevan rusakon, noin 50 metriä alarinteeseen.
Pupu seisahtui ja piehtaroi, nuolesta eroon päästäkseen. Sen jälkeen se rauhoittui, hyppi rennosti ehkä 20 metriä eteenpäin, nuuskutteli varvikkoa ja kuoli. Laskeuduin näköalapaikaltani korjaamaan saaliin.
Osuma oli taaempana kuin toivoin, mutta tappava siitä huolimatta. Sulituksia myöten sisään mennyt, veressä uitettu nuoli löytyi pupun piehtarointipaikalta. Pakomatka oli kaikkiaan noin 80 metriä.
4,4-kiloinen uros oli hyvin tyypillinen lajinsa edustaja.
