Oli kauden viimeisen päivän vastainen yö ja mentaalilatinki sen mukainen. Matkasin vielä kerran tiiraamaan pimeisiin maastoihin, olisiko lintuja puussa tahi pupuja maassa. Viime aikoina lintujen mutta myös jänisten löytyminen oli ollut tiukassa. Linnut olivat siirtäneet yöpuunsa ja rusakot päivämakuunsa toisaalle. Oli lähdettävä yön selkään, jolloin jänikset liikkuvat.
Tutussa kumparemännikössä oli kuin olikin kukko oksalla, pitkästä aikaa. Se lämmitti mieltä. Vaihdoin leikkurin teräsbluntiksi, sillä ei ollut varaa ampua viimeisiä leikkureita puun latvaan kiinni. Teräsbluntti oli riittävän tehokas fasaanille, rusakoille tarpeeton ja puuhun jäämätön.
Otin pystysuoran vedon ja kohdistin sen kukonsiluetin mustaan rintaan. Olin huomannut, että pystysuorassa vedossa nuoleen tulee helposti vasenvirhettä: sieltä nuolet menevät ohi, ja osuessaankin ovat eläimestä katsoen oikeassa puoliskossa. Nyt linjasin nuolen erityisen huolella neutraaliksi ja laukaisin. Kuului napsahdus, kukko putosi oksaltaan lumeen. Nuoli kiepsahti irti siitä matkalla alas, läpäisy ei siis ollut erityisen suuri.
Maahan osuttuaan kukko räpiköi vimmatusti osumashokissaan. Yritin iskeä sitä jousellani, mutta tehtävä oli mahdoton, kun kukko veti juoksuvauhtia ympäri puun tyveä ennen kuin katosi pensaikkoon. Päätin odottaa vitosen ja antaa osuman tehdä tehtävänsä. Lopulta kukko nousi yllätyksekseni päristäen puuhun ja katsottuani sitä kohti jatkoi lentäen poispäin. O-ou.
Osumapaikalla puun tyvellä oli vain niukasti höyheniä, vastoin tyypillisiä osumia. Märkä räntä oli toisaalta kastellut metsää, metsästäjää ja kukkoa jo hyvän aikaa. Ei märkä höyhen pöllähdä. Lähdin kukon pakosuuntaan. Hain kukkoa tai kukon jälkeä. Pakoalalla oli tuuheita pensaita ja talventörröttäjätiheikköjä. Kävin ne läpi ajan ja taskulampun kanssa. Ei löytynyt tummaa nyyttiä eikä edes jälkiä. Se, että kukko kykeni toipumaan iskushokista rivakkaan pakolentoon kertoi, että osuma saattoi olla huono. Ei se sitä kuitenkaan varmasti ollut.
Tutkailin pitkänomaisen talventörröttäjämeren päätyjä. Yhtäkkiä huomasin liikettä etualalla. Rusakko! Se eteni rennolla ruoanhakumatkavauhdilla noin 25 metrin päässä. Puustoa oli liikaa edessä laakiin. Arvasin, että pupu kääntyisi kohta metsänaukealle, ja aloin hipsiä edemmäs, jotta saisin etäisyyttä leikattua ja ampumalinjan aikaiseksi. Jänis kääntyi odotukseni mukaisesti aukealle päin. Tuuli kävi onneksi naamaani päin. Pupu pysähtyi kaivamaan maasta syötävää. Matka oli edelleen pitkä, mutta doable. Olin ampunut rusakoihin osumia vastaavilta etäisyyksiltä.
Otin pitkän matkan matala-ankkurisen vedon ja laitoin leikkurin matkaan. En nähnyt nuolen lentoa pimeässä, mutta näin pupun reaktiosta, että edestä eli vasemmalta ohi meni. Pupu kääntyi kannoillaan ja pökisteli takamaastoihin näkymättömiin. Kirosin uutta leikkuria, jonka olin joutunut häthätää tekemään modaamalla vanhoista nuolista kadonneiden ja hajonneiden tilalle. Sen spine erosi aiemmista (45 vs. 55#), eikä kärjen keventäminen, varren lyhentäminen ja sulituksen pidentäminen ollut jäykistänyt sitä tarpeeksi. (Kyllä. Liian löysä keppi lentää kalustollani vasemmalta ohi). Otin metriaskelmitan pupun sijoille: 24 metriä. Leikkuri oli kadonnut hankeen.
Palasin haavakkokukon etsinnän pariin. Kairasin matalakasvuista vesaikkoa, kunnes löysin tuoreet kukon jäljet. Kukko oli askeltanut tiheällä töpöaskeleella lumella. Jälki alkoi noin 50 metriä yöpymäpuulta, eli sen matkan kukko oli liitänyt ennen jalkautumista.
Jälki meni alas jokivarteen. Nyt siinä oli ensimmäinen verikokkare. Tunnelma sähköistyi välittömästi. Etenin jousi ja leikkuribluntti valmiina jälkeä rinteessä. Tein parhaani kairatakseni katseellani sekä jälkeä että edusmaastoa läheltä ja kaukaa, samanaikaisesti. Alkoi tuntua siltä, nyt ollaan lähellä. Kohotin katseeni jäljestä, ja sillä sekunnilla suoraan edestä, vain kolmesta metristä, hyppäsi kukko siivilleen. Kukon lento oli hataraa ja heikkoa, ja se laskeutui pian alempana rinnettä. Kirosin raskaasti, että en ollut nähnyt kukkoa ajoissa. Pimeys ja töppäreiden kirjoma rinne teki tehtävänsä.
Kukon makuulla oli rinnan kohdalla veriläiskä. Jatkoin jäljen perässä rinnettä alas, kunnes tulin laajalle rantahorsmikolle. Jos äsken oli hämääviä töppäreitä, nyt niitä oli 100 kertaa enemmän. Pidin tärkeimpänä välittömänä tehtävänä sitä, että saisin pidettyä haavakon tällä puolen jokea. Jos lintu ylittäisi vesistön, olisi peli pelattu. Niinpä poikkesin jäljeltä ja menin oikopolkua rantaviivalle, mistä lähdin kairaamaan horsmikkoa jälkeä vastaan.
Kävi ilmi, että kukko oli muuttanut reittinsä joen suuntaiseksi keskellä horsmikkoa. Jälki lähti kuitenkin jälleen viiraamaan kohti rantaviivaa. Sillä hetkellä tein vaikean päätöksen: jätin jäljittämisen kesken, vaikka tuore jälki jatkui nenän edessä. Takaa-ajamalla pakottaisin linnun ylittämään joen parhaan kykynsä mukaan, mutta lopettamalla haun nyt se jäisi sijoilleen, haavakuumeen ja kangistumisen armoille. Valo ei ollut riittävä paikallaan olevan lintunyytin erottamiseen elottomista. Aamun ensi valoilla erottaisin kukon kuparinruskean kyljen ja valkoisen kaulaläikän jo matkan päästä. Siihen oli joka tapauksessa enää pari tuntia aikaa.
Palasin aikaisin seuraavana aamuna viimeisille sijoilleni. Yölliset jäljet olivat vetisestä plussakelistä huolimatta vielä täysin luettavissa. Jatkoin kukon jälkeä rantaa kohti. Jälki eteni kapealle ojalle. Sen kapeimman kohdan yli oli kaatunut minisillaksi talventörröttäjiä. Tämän sillan päällilumessa oli kukon askel, jolle ei ollut jatkoa. Skannasin katseellani edusmaastoa, siellä ei ollut jälkiä. Kukon oli siis täytynyt hypätä yhdeltä jalalta siivilleen tai sitten…
Katsoin alas ojaan. Siellä, jalkojeni alla oli linnun selkä. Lintu ei liikahtanutkaan, enkä nähnyt sen päätä, joka kertoisi elonmerkit. Oli toimittava salamana. Jysäytin lintua selkään väkäbluntilla, lähes kosketusetäisyydeltä. Nyytti heräsi eloon ja syöksyi ojaa pitkin eteenpäin, lumen kattamalle osuudelle ojaa.
Nyt oli pakko improvisoida. Kyhäsin kepeistä kalterit lumisen ojaosuuden molempiin päihin ja soitin kaveria apuun. Varroin odotusajan absurdissa vahdissa. Ojasta ei kuulunut saati näkynyt mitään. Kaiken järjen mukaan lintu oli jo kuollut, mutta oli pelattava varman päälle. Vain toisesta päästä louhiminen jättäisi haavakolle paon mahdollisuuden.
Kaveri saapui ja aloimme tunkeutua lumisen katteen läpi. Jännitys oli korkealla, kunnes ojasta, keskeltä sulamisvesivirtaa, löytyi eloton kukko, pää veden alla. Ai että tuntui hyvältä!
Alkuperäinen teräsbluntti oli osunut kukkoa ylärintaan tai oikeastaan kaulan tyveen, täsmälleen keskelle pituuslinjaa. Nuoli oli rouhinut rintalastan yläosasta läpi ja edennyt kukon sisällä 6 cm, minkä jälkeen tylppä pää oli osunut selkärankaan ja pysähtynyt siihen. Rintaontelon sisäelimet olivat ehjät, mutta ontelossa oli runsaasti hyytynyttä verta.
Nyt ei mennyt niin kuin Strömsössä, osuma riitti juuri ja juuri, mutta tärkein tavoite täyttyi, eli kukko saatiin eräksi. Pidempi ja jäykempi veto olisi iskenyt kukon selkärangan tohjoksi ja pudottanut linnun niille sijoilleen, mutta pidemmällä ja jäykemmällä vedolla en olisi osunut puussa istuvaa kukkoa keskelle kaulantyveä.
Jatkossa teen teräsblunttinuolistani noin 50 greiniä raskaampia. Se lisää nuolten liike-energiaa ja liikemäärää merkittävästi.
Ai niin: kukko painoi 1300 grammaa eli oli jälleen isokokoinen lajinsa edustaja. Kukolla oli erityisen pitkä pyrstö ja nokka. Taidan ottaa kallonkin talteen ja putsata pitkäaikaismuistoksi.
