Viidestoista

Maurice Thompson opasti 1870-luvulla, että jousimetsästäjä ampuu ensimmäisellä kerralla makuujäniksestä yli, oli ampumamatka ja ampumataito mikä hyvänsä. On totta, että varsinkin pieneksi maakiveksi tekeytyvä kätköjänis on hämmästyttävän matala maali, hyvä jos 10 senttiä maan pinnasta tehokkaalta osuma-alaltaan. Tilanne äityy entisestään, kun tällainen leiviskä on alamäessä. Vain todella alas kohdistettu nuoli osuu.

Olin eilen auringonlaskun aikaan jousi kädessä eräässä ottirinteessä. Kyseisessä metsärinteessä oli monesti ollut rusakko makuulla. Yhden olin tästä jo aiemmin saanut saaliiksikin. Skannasin mäntyjen tyviä 10–30 metrin säteellä. Saalista ei näkynyt.

Metsärinteessä oli puiden ohella koko joukko erikokoisia kiviä. Kahden ison maakiven muodostaman minisolan takana varvikossa oli harmaa, muodoton lämiskä. Mietin, onko tuossa kohdassa ollut kivi vai ei, mutta en saanut riittävän tarkkaa ennen-kuvaa päähäni. Mitään jäniksen muotoa tai yksityiskohtaa mötikässä ei ollut, ei liioin liikkeen ituakaan. Möykky poikkesi väriltään aavistuksen ympäröivistä kivistä. Se nitkautti viisaria riistalaakin suuntaan. Jos olisinkin väärässä, olisi leikkuri hetken päästä säleinä varvikossa.

Kohotin jousen 13 metrin päässä olevaa lämiskää kohti. Juuri ennen sitä keskirinteessä alkoi painauma, jonka ansiosta ammuttava oli sijaltani katsoen alamäessä. Tiesin, että vaatisi säätöä saada nuoli tuohon.

Ammun pitkiltä matkoilta ja puuhun jousi pystysuorassa. Se on mielestäni selvästi tuottoisin tapa ampua noissa tilanteissa. Yhtä kaikki pystysuora jousi on kelvoton, kun ammutaan lyhyelle matkalle, saati matalaa kohdetta. Silloin jousta on kantattava. Sekään ei yksin riitä, vaan veto on vietävä ylös poskimukuralle, yli 10 senttiä normaalia vetoani ylemmäs. Vasta sitten nuolijana etenee jousikäden päältä kohteeseen, eikä sen yli.

Vedin kantatun nuolen poskimukuralle, varmistin janan paikkansapitävyyden ja laukaisin. Lämiskä heräsi eloon, kirkua pitäen. En nähnyt, mistä kohti nuoli pupuun meni, mutta tämä kiepsahti muutaman metrin sivuun ja jäi paikoilleen. Pupuun oli edelleen linja, joten laitoin nopeasti toisen leikkurin matkaan. Se tussahti niin ikään rusakkoon, joka paiskautui pienen matkan eteenpäin ja jäi sitten äänen perusteella paikoilleen.

Pupu oli nyt harvinaisesti lähietäisyydellä vielä osumien jälkeenkin. En nähnyt pupua kiviltä, varvuilta ja maastonmuodoilta, mutta tiesin, että jos se liikkuisi, saisin tietää siitä välittömästi. Kun viiteen minuuttiin ei ollut kuulunut tai näkynyt mitään, etenin varovaisesti osumapaikalle.

Siellä rusakko retkotti, ensin ammuttu nuoli kohtisuoraan rintakehän etuosan läpi menneenä, jonkun 30 senttiä kääntöpuolelta ulkona törröttäen. Tarpeettomaksi osoittautunut paikkalaaki iskeytyi rusakkoa kinkuista läpi.

Viisikiloinen urospupu oli jälleen keskikokoista isompi. Toisin kuin viime rusakkosaalis, tämä kaveri ei ollut yhtään lihava. Lihaksikas sen sijaan – paksummat sisäfileet kuin yhdelläkään aiemmalla.

9 tykkäystä

Hyvä tarina ja laukaus, jälleen kerran.

Tätä en kuitenkaan ihan ymmärtänyt. Jousen kanttaaminen toki helpottaa hieman nuolen linjausta lähietäisyyksillä tai alas ammuttaessa, kuten totesit mutta miksi ankkuroida ylös? Miten alaspäin ammunta ja yläankkuri korreloivat? Tietenkin, mitä lähemmäs nokin saa silmää, sitä helpompi nuolen vartta pitkin tähtääminen on mutta nyt oli ilmeisesti kyse poikkeustilanteesta? Mutta kyllä alaspäin voi ampua menestyksellisesti myös normaalilla ankkurilla, jos hommaa on harjoitellut - ei yliampuminen mikään luonnonlaki ole.

Tositilanteessa, esimerkiksi kilpailussa, pitäisi suoritus tehdä samalla tavalla kuin harjoituksissa, eikä yrittää mitään uutta ajatuksella että “nyt kisassa ammun paremmin aivan uudella tekniikalla”. Metsästyksessä tulee toki vaihtelevia tilanteita eteen mutta tässä taisi olla aikaa suoritukselle? Tai sitten olit - tietenkin - harjoitellut alasammuntaa hyvin kuvailemallasi tyylillä.

Ei kai kukaan ammu tuntematonta kohdetta? Jos ei erota, onko kyseessä kivi vai eläin, saati sitten mikä laji on kyseessä, niin eikö pitäisi sen vertaa odottaa, että tietää, mitä aikoo ampua, saaliin menettämisen uhallakin?

Tuhansien metsästystuntien myötä oli selvää, että kyseessä on makuurusakko, jos jokin. Ei ollut sekaantumisen vaaraa.

Olisi ollut tosi outoa jos siellä olisi ollut naapurin kissa makuulla. Muista mahdollisista eläimistä ei olisi haittaa.

1 tykkäys

Harmaa 40-senttinen kivi, joka saattaa olla eläin on nimen omaan kätkömakuulla olevan rusakon tunnusmerkki, jota mikään muu lounaissuomalainen luonto- tai lemmikkikappale ei täytä. Sen ymmärtäminen vaatii kokemusta.

Ylivoimaisesti tehokkain tapa ampua riistaosumia lyhyiltä ampumamatkoilta on ampua tekniikalla, jolla haluttuun osumapisteeseen sijoitettu nuolen kärki tuottaa osuman haluttuun osumapisteeseen. Käytän tämän havainnollistamiseen visualisointia, jossa jännitetystä nuolesta jatkuu nuolisuora jana osumapisteeseen. En pysty luomaan janaa 10 sentin korkuiseen kohteeseen lyhyiltä ampumamatkoilta, mikäli en vie vetoa ylös.

Kun ymmärsin, miten lyhyiltä matkoilta kannattaa ampua, riistaosumieni taajuus yli kaksinkertaistui (tarkat tilastot on vielä työn alla).

Jousimetsästys eroaa tauluammunnasta monumentaalisella tavalla siksi, että metsästystilanteessa vain tämä nuoli tämän ainoan kerran, eikä koskaan enää, täytyy saada tästä paikasta tavalla tai toisella perille riistaeläimeen. Joka ikinen riistalaukaus on omanlaisensa kokoelma muuttujia. Siksi on erittäin hyödyllistä kehittää ampumatapoja, joiden onnistuminen ei ole kiinni toivottoman lavean ja varioivan harjoitusohjelman tahkoamisesta. Tästä lisää tulevassa julkaisussani.

1 tykkäys

Ostan teoksesi välittömästi. Sun kerronta ja kokemus on ihan omalla tasollaan. Esimerkiksi eläinten luontaisesta käyttäytymisestä on aika vähän tekstiä.

1 tykkäys

No nyt hahmotin, mitä tarkoitat. Englanniksi termi on “gun barreling” ja sitä kyllä käytetään aika paljon. Tulee mieleen Asbellin tyyli. Toimii toki lähietäisyyksiltä, koska helpottaa tähtäämistä. Vaatii myös harjoittelua, koska hyvä selkäveto hankaloituu, mitä ylemmäs ampuja ankkuroi. Siksi en siitä oikein itse tykkää, enkä sitä ole kisoissa lähirasteilla käyttänyt.

Metsästysammuntani on kehittynyt viimeisen viiden vuoden ajan ns. rintaman etulinjassa: olen löytänyt tiukoissa tilanteissa tekniikoita, jotka toimivat missä muut eivät ja ottanut niitä hammasta purren käyttöön.

Yhtään ampumatekniikkaa koskevaa tekstiä en ole lukenut pitkiin aikoihin, eikä minulla ole ollut nimeä käyttämälleni lyhyen matkan tekniikalle tai käsitystä sen yleisyydestä. Selväähän se on, että jos on joku tapa ampua, on se käytössä laajemmaltikin.

Hyvä selkäveto vaatii huomattavan matalan “ankkurin”, joka ei toimi minulla kuin pitkillä matkoilla. Ei tarkka metsästyslaukaus ole kuitenkaan selkävedon täydellisyydestä kiinni, aivan muut asiat ratkaisee. Todisteet puhuu puolestaan.

Jotain tuon tyylistä on minunkin ammunta 5-20 metriltä, kuviteltu nuolisuora osumapisteeseen. Tuosta pidemmälle alkaa lentoradan kaari vaikuttaa hahmottamiseen, mutta edelleen lentorata on mielikuvassa mukana 30-40 metriin saakka. Siitä ylöspäin sitten toistojen ja kokemuksen myötä koroa peliin…

1 tykkäys

Käytän kuviteltua nuolijanaa myös kertomaan, osuuko puuhunammuntalaaki vai meneekö ohi. Näissä laakeissa en vie vetoa minnekään poskimukuralle, vaan koko lailla luontevan matalaan, ehkä suupielituntumaan (en ankkuroi, enkä kiinnitä asiaan mitään huomiota). Jana toteutuu ja riistaa tulee, mutta alaspäin ampuessa asia on toisin.

1 tykkäys

Toi on kova kun kaksi peräkkästä laakia osuu. Ei tauluun keskelle, vaan metsällä.

Kyllähän mäkin olin siitä oikein tyytyväinen. Todistin itselleni extrasti, että homma on hallussa, ja painesammion keskellä lilluessanikin pystyn suorittamaan tarpeellisen tehtävän näin herkällä välineellä. Voisi todeta, että vuosia, vuosia siihen menikin.

1 tykkäys