Varras vaikkei ihan marras

Kuluneella parilla kuukaudella metsästelin jälleen uusia rusakoiden vakimakuupaikkoja. Nämä eivät periydy, vaan jäniksen päädyttyä jonkun mahaan sen makuupaikat jäävät lopullisesti autioiksi.

Erään kuusivaltaisen, synkeän metsärinteen alaosissa oli taajaan makuulla eräs pienehkö rusakko. Paikka ei ollut mitenkään tyypillinen; ahdas, pimeänpuoleinen ja peitteinen, enemmän metsäjänikselle kuin peltojänikselle luonteva. Tilanteet eivät jalostuneet riistalaakeiksi asti, osin kovan kasvipeitteen, osin pupun juonikkuuden takia.

Silloin tällöin saman metsärinteen vähän avoimemmilla laidoilla vieraili olennaisesti vakkaria isompi rusakko. Panin myös tämän jantterin makuupisteitä merkille syksyn mittaan. Kerran olin päässyt ampumaankin, mutta nuoli jäi vähän lyhyeksi 18 metristä ja pupua vietiin. Paikkatiedon lisääntymisen myötä juonin kulkureitit makuureviirin halki siten, että ampumayhteyksiä vakipaikoille syntyisi, mutta en missään vaiheessa joutuisi etenemään suoraan niitä kohti, tai edes läheltä.

Sää kuivui ja kirpeytyi pari päivää sitten, samalla kun tuulet puhaltelivat kaunista ruskaa olennaisesti vähemmäksi. Metsän kutsu oli kova. Lähdin reilun viikon tauon jälkeen tsekkaamaan jänismaastoja suunnitelman mukaisesti.

Patikoituani edellä kuvatulle metsärinteelle etenin kosteuttaan mukavan äänettömällä kinttupolulla kevyin askelin. En pysähdellyt, saati käännellyt päätäni, mutta sivusilmä skannasi puiden tyviä täyttä häkää.

Kuusentyvellä etuvasemmalla noin 13 metrissä oli hyvän kokoinen karvalimppu. Sydän hypähti innosta, mutta pidin huolen, ettei se näkyisi ulospäin. Kohotin jousen ja linjasin laakin.

Pupu oli lanamakuulla kohtisuoraan meikäläiseen nähden. Se tekeytyi luontonsa mukaisesti niin pieneksi kuin mahdollista. Todellinen osuma-ala tuollaisesta paikasta on hädin tuskin kymmenen sentin kiekko kiinteää, jota ympäröi löysä nahka ja kokoa näennäisesti kasvattava karvapeite.

Vedin nopeasti mutta rennon täsmällisesti jännettä taakse, kunnes nuolen vetomerkki kosketti jousikäden syrjää. Nuoli vilahti matkaan, tältä matkalta ns. silmää nopeammin. Ei kuulunut mitään, mikä oli varma osuman merkki. Pulssi kuohui ja rinnassa pirskahteli.

Pupu singahti ääntä päästämättä kolmisenkymmentä metriä oikealle ja katosi puuston taakse. Ehdin nähdä koko mitalta pupuun menneen nuolen punasulkaa pupun rinnan edustassa. Fiilis oli, että osuma oli äärimmäisen tappava, mutta vartominen oli silti oikea ratkaisu. Odottelu kului ilman ääni- tai liikehavaintoja.

Lähdin jäljille. Noin 50 metriä umpimetsässä pakosuuntaan edettyäni puiden lomasta pilkotti tervetulleesti vaaleaa: iso rusakonroikale pötkötti kyljellään metsäpolulla, keula tulosuuntaan. Pupun rintamus oli rankasti veressä, nuolta ei näkynyt missään. Kun nostin painavan pitkäkorvan ilmaan, totesin, että kyllä nuoli on mukana, mutta sisällä ja sulitustaan myöten veressä uitettuna ja katkonaisena vaikeasti havaittavissa. Nuoli oli mennyt käytännössä koko jäniksen kehon läpi pituussuunnassa, kuin vartaaseen seivästäen.

Pupu päätyi lopulliselle sijalleen muutamassa sekunnissa, ja kuoli todennäköisesti kymmenen sisällä. Armeliain vaihtoehto villieläimelle tarjolla olevista.

Painoaan soukemman näköisellä, 4,8-kiloisella naarasrusakolla oli talviturkin vaihto käynnissä. Nuoli näytti menneen keskeltä kaulantyveä 60 cm sisään, luihin ottamatta. Täysosuma jos mikä.

Jälleen kaartin paras leikkurinuoli kesti vain yhden riistalaukauksen. Männyn lujuus ei oikein riitä metsästyskäyttöön. Odotan innolla tietoa, onko toistaiseksi riistaan tunkeutumattomissa douglasvarsissa kestävyyseroa näihin nähden.

Metsässä ruoan hinnannousu ei onneksi päde, vaan kahdella kepillä ja yhdellä narulla saa edelleen kilokaupalla lihaa, kunhan osaa pyytää.

14 tykkäystä

Komea osuma. Oon miettiny kun näitä on sulle tullut aika lailla paljon, että miten et jousikisoissa, joissa ammoin kävimme, noussut tämän tästä podiumille. Mielestäni riistalaukauksesi ovat vaikeimman prosentin joukossa primiammunnassa ja onnistumisprossat tosi kovalla tasolla.

Kyse on ensinnäkin patologisesta jännittämisestä. Kisoissa käyminen ei kerta kaikkiaan toimi mulle. Ammun niissä ehkä 30 - 60-prosenttisen suorituksen omaan tasooni nähden, kun kehosta katoaa herkkyys ja rentous, kurkkua kuristaa ja ohimoita kiristää. Metsällä näin ei käy, koska siellä olen yksin. Pystyn keskittymään suoritukseen ja ylittämään orastavat fyysiset jännitysreaktiot alkuunsa. Mä olen pirun hyvä ampuja, mutta se ei näy 3D-radalla.

Osittain kyse on siitä, että en pysty suhtautumaan oikeasti tosissani rinkulatauluun tai muovieläimeen. Mun sisin kuiskii, että tämä on pelkkää leikkiä, mitävälii. Metsällä mulla ei ole koskaan sellaista tunnetta. Edessä aukeava riistatilanne on totista totta, ja mulla on syvällinen halu ja tarve laittaa nuoli perille. Sillä on mahtava voima.

Metsällä ei käytännössä koskaan ammuta enempää kuin yksi nuoli kustakin ainutlaatuisesta ampumapaikasta; vähintään jotain muuttuu, vaikka paikkalaakille tulisikin tilaisuus, mitä ei yleensä tule. Staattisten sarjojen ampuminen on niin vierasta metsästysnäkökulmasta, että se superfokus, joka lähettää yhden nuolen todella tarkasti maaliin ei riitä useammalle nuolelle. Kisoissa yksi hyvä osuma per maali merkitsisi jotain 20. sijaa.

Osansa on tietenkin ihan sillä, että jahtikertomuksissa kerrotaan onnistumiset. Ammun metsälläkin paljon enemmän ohilaukauksia kuin osumia, mutta eipä niitä kuvailla intensiivisin sanankääntein, että kuinka melkein kävi, viidellä edellisellä käynnillä.

Tietenkin iso juttu on sekin, että mä olen kehittynyt valtavasti metsästysampujana kuluneen kuuden vuoden aikana, taitotaso on ihan toista kuin ennen vanhaan. Kisoissa en ole käynyt juuri ollenkaan, joten vertailukohtaa ei oikeastaan ole.

3 tykkäystä