Kaivettiin tuossa eteläsuomalaista, täyttömaiden alaista metristä turvepatjaa, jonka pohjan läpi koskemattomaan pohjasaveen ulottui hyvin säilynyt katajanvarsi. Kontekstinsa eli löytöyhteytensä perusteella puu on noin 4 - 5 000 vuotta vanhaa, eli se eli suunnilleen silloin kun Egyptissä pystytettiin pyramideja ja vaski oli uusinta uutta Pohjolassa.
Lähes käsittämättömän vanhassa puussa on edelleen ehjä pinta ja hieno satiininkiilto, jonka ikikosteiden turvemassojen ja vielä paremmin säilövän pohjasaven syleily on säilyttänyt läpi kirjoitetun historian.
Katajan poikkileikkaus paljastaa, että ajan ankara hammas on nakertanut suoja-aineetonta mantoa vääjäämättä. Sydänpuu on sen sijaan edelleen tiukan oloista, helppolukuista puuta, erittäin hidaskasvuista ja kesäpuupitoista muinaiskatajaa.
Onko päheämpää muinaisasemateriaalia? Ikävä kyllä ja yllättämättä ulkoisesti kauniin puun murtolujuus on laskenut satojen ihmispolvien saatossa vähäiseksi: kolme senttiä paksu varsi katkeaa kohtuullisin käsivoimin. On tässä silti ennätysmäinen lisä puukokoelmiini ja sekös hykerryttää!
On kyllä kaunista puuta! Ja hyvin säilyneen näköistä. Onko puu kuvassa märkää vai kuivaa - tai märältähän tuo näyttää? Miten tuollainen esihistoriallinen puu muuttuu kuivuessaan? Ajattelitko tiheyden mitata?
Kosteaa puu on, vasta pohjasavistaan pestynä. Näin vanha puu voi hajota liki-tomuksi kuivuessaan. Jokainen keissi on yksilöllinen, eikä minullakaan ole ollut pohjasavesta nostettua katajaa koskaan kokeiltavana.
Voisihan tuota mitata säilyneen sydänpuun kuivatiheyden, jos se pysyy kasassa olosuhdemuutoksessa.
Jumalvit hieno. Intiassa jo valettin pronssia täyttä päätä kun tuo on neulasta pukannut. Egyptisä jo monenlaista kultturimuotoa ja kirjoitista tehneet. Täällä kasvoi tuo kataja silloin. Ihmiset lähellä tuskin vielä kirjoittivat juuri mitään , mutta varmasti taisivat kiljun valmistuksen maakuopissaan. Maustivat ehkä katajanmarjoilla.
Tähän mennessä hitaassa hivutuskuivauksessa muinaiskataja on halkeillut aika railakkaasti. Toiveet ehjänä pitämiseen ovat vähäiset. Sydämeen saattaa jäädä sormenpaksuinen puikko ehjää puuta, jos oikein hyvin käy.
Kuluneella viikolla suokaivauksilla turpeen syvyyksistä nousi hyvinsäilynyt, oksaton puunrunko, jonka tunnistin alustavasti ulkoisesti lylymännyn rungoksi. Puun katkaisu ja poikkileikkauksen tarkastelu varmisti tunnistuksen. Noin 3 000 - 4 000 vuotta vanha mänty on mennyt mannoltaan muhjuksi (vaikka ihmeenä voi pitää sen säilymistä ylipäätään), mutta rungon sisällä on neljä kaunista, paksua lylylustoa!
Lyly unohtui Treelle matkalla kotiin, joten en ossoo sannoo. Kuopalla oli aikaa vain sahata näyte pikaisesti irti emäpuusta. Ehdin toki nuuhkaista, ja raikas pihkantuoksu nousi lylylustoista. Puu meni vasta hapetuttuaan kuvan kaltaiseksi harmaaksi, sitä ennen lylylustot olivat normaalin värisiäkin.
Hyvä uutinen on, että muinaiskatajan radikaali säteittäis-, pitkittäis- ja poikittaishalkeilu näyttää rajoittuvan mantoon. Sydän näyttää jäävän ehjäksi.
