Pakkanen vaihtui suojaan, jälleen kerran. Nyt ei kuitenkaan ollut tarjolla paljaita varvikkoja kuten enimmän osan alkuvuotta, vaan kunnon lumipeite, joka sai täydennystä taivaalta.
Alkuvuosi plussakeleineen oli mennyt niin tiiviisti töissä, ettei jahtihommista ollut tullut paljon mitään, niin satunnaisia viikonloppupistoja kuin teinkin. Pari päivää sitten hellitti, samalla kun jahtikauden pääosan viimeinen viikko käynnistyi.
Olin ryynännyt maastoissa viime päivät, ei ihan pieni paine takaraivossa. Jotain pitäisi tapahtua, mielellään myös saada. Ei ollut urjennut. Äskettäinen rusakkohaavakko kirpoi mieltä. Kintut kipeinä vapaapäivän valjettua katselin märkää lunta tiputtavaa taivasta. Tuonne on mentävä.
Metsä oli paitsi valoisa, myös ahtaaksi käynyt: hanki nosti ukkoa altapäin, ja märkä lumi painoi ohuempaa puustoa luokille siihen malliin, että kyyristellä sai. Suojahanki narisi ikävästi jalan alla. Tuuli pudotteli märkiä lumipommeja kuusten ylisiltä, mikä pakotti pään kääntymään kerta toisensa jälkeen. Aina välillä alikasvustossa heilui, mutta sekään ei merkannut mitään. Vaiko sittenkin?
Lumen tuoreessa pinnassa kulki jälkeä: puput olivat painaneet metsärinteitä ristiin rastiin. Jo 12 päivää sitten seurasin kevättalven ekaa junaa leikkivää, kiimanhaikuista rusakkokolmikkoa jousi kädessä. Lähes täyttä nopeutta puuston lomassa sinkoutuviin pupuihin ei ihan tullut paikkaa. Jälkien seassa oli myös ketun kulku, ja kiihottavimpana kauriin askellus. No, kauriskausi päättyi reilu viikko sitten.
Kiertelin metsämäkien rinteitä kaikkiaan kaksi tuntia jalat ja katse urakoiden, mitään riistaa tapaamatta. Lopulta erään kaukaisen mäen tyven tuntumassa tärppäsi. Hogasin kiveksi tekeytyvän makuurusakon ison kuusen tyveltä. Jänis oli 16 metrissä kohtisuoraan meikäläiseen päin. Kohotin 50-tuumaisen jousen risukkoisessa sijassani ja linjasin laakin pupun keulaan.
Nuoli singahti matkaan. Laaki tuntui hyvältä, mikä merkitsi tällä kokemuksella pitkälti tuonen tuloa. Kuului erikoinen ääni, ikään kuin nuoli olisi sujahtanut kuivien, vähän soimaan jäävien vesojen välitse. Mitään sellaista ei ollut ampumalinjalla. Pupu vilahti äänettömästi pakoon ison puunsa tuolle puolen. Kuusesta ei törröttänyt nuolta. Kyllä sen täytyi osua.
Parinkymmenen minuutin odotus märässä hangessa ja lumisateessa seisten meni vähän vilakan puolelle. Lähdin sitten jäljelle, ampumavalmiina. Pupun makuupuun edustalla lojui nuolen katkennut perä. Jälleen kerran mäntyvarsi petti heti kun rusakko liikahti rivakammin. Pupun pakojäljessä näkyi vähän verta. Jäljen perusteella pupu oli seisahtunut noin 30 metriä osumapaikasta ja jatkanut sitten suuntaa muuttaen eteenpäin.
Noin 10 metriä sijaltani erotin pienen kuusen alta jäniksen muotoa. Pupu ei retkottanut maha pystyssä kuten pitäisi. Laitoin sekuntiakaan puntaroimatta varmistusleikkurin matkaan. Sen mentyä sijoilleen pupu kaatui kyljelleen. Game over.
Ensin ammuttu nuoli oli mennyt pupun keulasta sisään – muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan. Pupun ristiselästä tunki ulos katkenneen nuolen etupää leikkureineen, erikoisessa nousevassa kulmassa. Nuolikatkelma vetäytyi ulos koko lailla rintakehän keskuksesta, varmaan maksasta myös. Kokonaisläpäisy oli luokkaa 50 cm. Tajutonta, ettei pupu kuollut 30 sekunnin sisällä.
Neljäkiloinen poikarusakko tuntui mahdottoman hyvältä kuormalta, tähän kohtaan tätä hupenevaa kautta.
