Tihkusateisena lauantai-iltana olisi mahdottoman helppoa jäädä kityyn koomailemaan. Mitä siitä jäisi kuitenkaan käteen? Tuhnuinen sää tuntuu olevan tämän ajan uusi normaali, mutta ei se ole ennenkään ollut huono sää pyytää. Kun sää huononee, pakoetäisyydet pienenee, opin jo nuorena. Puiset ja sulkaiset metsästysvälineet on voideltu kosteudensuojilla juuri tällaisia keikkoja ajatellen. Niinpä laitan kamat kasaan ja matkaan hämärän alla jahtimailleni.
Syksy on taas edennyt siivun, mutta kyllä vihreä on vielä voimissaan. Kairaan maastoa hissuksiin, aistit ammollaan. Riistaa ei näy, ei kuulu. Erään mäntykolmikon alla näkyy liikettä. Fasaanikukko hiipii puiden alla noin 50 metrin päässä. Se on lähes varmasti nousemassa kohtapuoliin yöpuulle. Pidän etäisyyden, jotta kukko ei karkottuisi. Kukko jättää nousematta puuhun, jos sen ympärillä on mitään epäilyttävää ja vaihtaa tonttia.
Jatkan kierrosta, syyshämärään syventyen. Rutiini avittaa, silmäni skannaavat latvustojen todennäköisimmät korkeudet linnunhahmojen varalta joutuisasti. Käyn lie toistasataa mahdollista yöpymäpuuta läpi. Tyhjää tuntuu olevan. No, tyytyväinen on oltava siihen alkukierroksen maakukkoon, joka löytyy todennäköisesti vielä jostain niistä männyistä, joiden alla puljasi.
Kuljen erään erikoisen paksuilla ja liki vaakasuorilla oksilla varustetun reunamännyn vieritse. En näe lintua siinäkään, mutta tulee tunne, että on katsottava tarkemmin. Kyylin huolella yhden pitkän vaakaoksan havupalleroita lähellä oksan päätä. Onko siinä lintu? Alkaa tuntua siltä, että on. Kukko on erikoisesti noussut oksan ulkokärkeen, mikä on tyypillisempää kevyille fasaanikanoille. Edelleen, kukko ei ole oksalla poikittain kuten yleensä, vaan oksan suuntaisesti ja nokka runkoa kohti.
Linnulla on hyvä oksasuoja, olihan sitä vaikea edes nähdä. Hipsin tonttu-ukon lailla männyn toiselle puolelle, jotta saisin ampumalinjan. Kukko on puussa noin viiden metrin korkeudella. Linja löytyy suunnilleen puoleen sen kylkialasta. Haarakärkeä ei voi harkitakaan, edessä on liikaa risua, johon haara tyssääntyisi. Otan kevyen leikkurin, vedän ja laukaisen. Nuoli ottaa kimmoketta kukkoa suojaavasta risusta ja sinkoutuu jonnekin. Kukko liikahtaa oksallaan.
Lataan nopeasti uuden leikkurin ja muutan vähän laakin sivu- ja pystykulmaa, jotta saan ammuksen oksien ohi lintuun. Laukaisen, ja tsup-ääni kertoo, että osui. Kukko putoaa oksaltaan vaimeasti kotkottaen. Harpon salamana sen luokse ja isken kuolevaa lintua jousella pari terävää kertaa. Kukkoon jäänyt kuusivartinen jäännösnuoli hajoaa palasiksi siinä rytäkässä. Laitan saaliin ja nuolenpalat reppuun. Haeskelen ohi kimmonnutta leikkuria hetken aikaa takamaastoista, tuloksetta. Jatkan matkaa.
Vielä on jäljellä se alkukierroksen kukko, joka on jo varmastikin noussut yöpymään. Musta, roikkupyrstöinen möykky löytyykin männyn oksalta, noin kuuden metrin korkeudesta, juuri ja juuri taivasta vasten erottuen. Kukko nostelee päätään varuillaan. Tässä on vain sekunteja tarjolla. Nostan leikkurin yläilmoja kohti. Kukko tekee lähtöä. Vedän, äskeisen onnistumisen mikro-opit mielessäni, ja laukaisen. Osuu!
Kukko vajoaa puusta alas. Maassa se nostaa vielä päätään, muttei lähde enää mihinkään. Lopetan linnun niskat murtamalla. Kukko on kerrassaan iso. Leikkuri meni sulkiin asti läpi ja osui tällä kertaa varmaankin niihin tulitikkuaskin kokoisiin vitaaleihin.
Onhan tämä aikamoista! Puolen tunnin sisään kaksi onnistumista! Kotona punnitsen linnut: 1250 grammaa ja 1490 grammaa – jälkimmäinen lintu on todella massiivinen. Leikkuri meni sisään kukon alarinnan vasemmalta puolelta, leikkasi kukon sydämen melkein kahtia ja tuli ulos selästä selkärangan vierestä, alimpia kylkiluita silputtuaan. Pienemmän kukon tapauksessa leikkuri oli mennyt linnun vasemmasta kainalosta sisään ja leikannut siiven poikki olkapäästä. Luun katkaissut osuma oli reunaisuudestaan huolimatta jälleen tehokas.
