Trio rusaccos!


#1

Pakkanen paukutti helmikuun puolesta välistä lähtien -25 kuikkeilla milteipä joka ilta. Aamua kohden kiristyi.
Heti uudesta kuusta lähtien, taivas pysyi selkeänä ja hiuksenohut kuun sirppikin valaisi pakkashankien avustuksella talviöitä.
Pakkashanki, selkeä taivas, kirkas kuunvalo ja totaalisen tyyni ja äänetön ilma, tekivät loppukauden kytistelyistä haastavaa ja jopa mahdotonta hommaa.
Tilanteita oli miltei joka kerta kun iltasella hiivin kytispuskiin ja puolenyön jälkeen harpoin kohmeisena pois. Jokainen tarjoiltu mahdollisuus kariutui kuitenkin rusakoiden luutua/nähtyä jotain. Vaikka katsoin kytispaikat huomioiden myös kuunvalon ja sen luomat varjot, niin totesin usein, että joku pieni liikahdukseni oli luonut varjon johonkin, jonka liikkeestä rusakko otti jalat alleen ennenkuin ehti vetämään jousta edes vireeseen. Rusakot tällä alueella eivät ole taajamapupujen ja asuttujen alueiden pitkäkorvien kaltaisia puolikesyjä tolvanoita, jotka kestävät ihmisen läsnäoloa ja metelöintiä.
Näillä varoetäisyys on 200 metriä. Kyllä, olen mitannnut kyseisen matkan vuosien saatossa lukuisia kertoja ja todennut että näköyhteydessä olevalla rusakolla ei täällä hermo kestä jos ihminen astuu alle 200 metriin. Metsäjäniskin päästää täällä lähemmäs!
25.2. keli lämpesi äkkiä. Pakkasta oli yhä -16C, mutta se oli iso harppaus lämpöisen suuntaan ja sai jopa kevyen utuverhon nyt jo neljänneksessä möllöttävän kuun eteen. Jopa hangen rakenne muuttui, eikä narskahtelusta syntyvä ääni kaikunut likikään niin terävänä mitä kymmenen astetta kylmemmässä.
Merkit olivat hyvät, vaikka kehrää ei kuun ympärillä näkynytkään.
Kelin nopeasti lämmetessä tosi kylmästä kylmään, rusakot ja metsäjänikset ampaisevat yleensä puputtamaan sapuskaa hanakasti. Ja koska tiesin noiden omenapuiden alusten olevan rusakoiden suosiossa ennen kovia pakkasia, olin varma että joku rusakko kohdille sattuu. Tarvitaan vain malttia.
Noin kuuden aikoihin hiippailin kytikseen. Talveksi törröttämään jääneiden horsmien ja pajupuskien suojista katsoin paikan, josta yltäisi yhdelle rusakkopolulle, joka kulki pellon poikki ja tästä kohdin pellon laitaa pitkin.
Pakkanen tuntui hellittävän kokoajan enemmän.
N. puolitoista tuntia patsastelua ja näkökenttään tuli rusakko. Se ei tullut katsomaani polkua pitkin, vaan oli ilmestynyt jostain etumaastoon n.20metriin. Asento sillä oli hieman viistossa ja kyhjötti pirun matalana. Odottelin tovin josko se liikahtaisi ja asettuisi edes vähän reippaammin vitaalejaan esille. Vaan siinä se pysyi liikkumattomana. Sain väänneltyä itseäni vähävähältä jotenkin siedettävämpään asentoon, josta voisin ampua.
Vedin jousen varovasti vireeseen ja päästin nuolen ilmoille. Terävä kirskahdus kuului kun nuoli viuhahti muutaman sentin rusakosta ohitse! “Voi jumalauta!!” ajattelin melkein ääneen…
Yllätyksekseni rusakko ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin nosti korviaan hetkeksi ylemmäs ja katsahti sinne suuntaan johon nuoli oli sukeltanut. Normaalisti pidän aina kysiksellä ollessani nuolia muutaman helposti saatavilla jossain edessäni ja viinenkin pidän maassa. Nyt olin jättänyt viinen selkään ja nuolet viineen. Hapuilin varovasti ja kameleonttimaisen hitaasti nuolen viinestä ja sain sen nokitettua jänteelle. Rusakkokin oli liikehtiä ja oli tullut heinikkoa kaivellen hiukan lähemmäs. Se oli nyt kohtisuoraan minua kohti ja kurkotteli heinän korsia. Päätin ampua, koska matka oli sopiva ja minulla oli hyvä asento.
Nuoli sujahti rinnasta sisään ja tuli selkäpuolelta ulos.
Lumi pöllähti kun rusakko ponkaisi takajaloillaan. Virtaa ei kuitenkaan riittänyt kuin muutamaan pomppuun kun pupu heittäytyi hankeen kyljelleen. Odotin muutaman sekunnin ja totesin että tuo ei ole mikään makuu, vaan se on kuolema.
Kävelin samantien noutamaan rusakkoa. Nappasin sitä kännykällä kuvan ja nostin takajaloista ilmaan. Samalla hetkellä näin simäkulmassa liikettä. Rusakko oli hiekkatien puoleisessa päädyssä pellolla, tulossa polkua pitkin kohti! Matkaa oli 50-70 metriä.
Oli pellon puolella ja pellonreunuspusikkoon oli matkaa n.10 metriä. Täydellisen avoin pelto minun ja rusakon välissä! Totesin että en rusakon katseelta suojassa voisi kipittä puskaan vaan tuijotin rusakon jokaista liikettä ja kun se käännähti sekunniksi poispäin, heittäydyin hankeen makaamaan.
Katselin kun rusakko lähestyi ja kaarsi kohti omenapuiden vierellä olevia kuusipusikoita. Ne sekunnit kun rusakko vilahteli puskien suojassa, käytin siirtyäkseni muutaman metrin paikkaan, josta näkisin omenapuiden alle mahdollisesti menevän rusakon.
Vatsallani ryömiessä piti nyt päästä vielä jonkinlaiseen ampuma-asentoon. Kierähdin selälleni ja makasin hetken silmät kiinni, ennenkuin punnersin yläkroppaa hiukan ylöspäin ja vein jousen eteeni poikittain. “Tervetuloa pupu!”
Ja sieltä se rusakko tuli näkyviin. Matkaa parikymmentä metriä ja edessä oksaa ja heinää. En voinut ampua vielä.
Rusakko kaiveli hankea ja liikehti sen verran, että ajattelin sen jossain vaiheessa tulevan ampumahollille. Ongelmana oli asentoni. Kukin voi itse koittaa pysytellä liikkumattomana vatsalihas-asennos puolivälissä kun on ensin ollut täysin liikkumattomana hangessa miltei pari tuntia n.-15asteen pakkasessa.
Alkoi jätkä tärisemään! Rusakko tuli nyt hollille. Matkaa n.17 metriä. Jousen jouduin pitämään täysin poikittain edessäni, enkä tällä jousella ole niin ampunut vielä yhtäainutta kertaa. Jousena minulla oli 70 paunainen tammihirviö, jonka tein vasta viikkoa aiemmin pitämälläni jousentekokurssilla. Mallikappaleeksi tekemäni jousi, osottautui miellyttäväksi ampua ja otin sen loppukauden jahteihin mukaan. Äsken ampumani rusakko, joka nyt makasi reiteeni painautuen elottomana, mutta kevyttä lämpöä luovuttaen, oli ensimmäinen tällä jousella ammuttu eläin.
Rusakko alkoi hapuilla omenapuiden oksien kärkiä ja nosteli etutassujaan ylös. Sain kohtuullisen hollin rusakkoon ja päätin ampua.
Kaunis osuma keuhkoille mutta vauhtia rusakolla riitti. Verijälki alkoi n.15 metriä osumapaikasta ja jatkui vahvana tehden jäljityksestä helppoa. Rusakko oli juossut osumapaikalta n.50 metriä. Tietäen rusakon käsittämättömän vauhdin, tuohon ei ole kulunut aikaa kuin 2-3 sekuntia. Rusakko kiihdyttää täyteen vauhtiin varmaan nopeammin kuin mikään muu elukka. Se menee heti täysillä!
Huikea fiilis. Kaksi rusakkoa jotka tulivat todella pienen ajan sisällä. Myähemmin katsoin kännykän uvista, että eka rusakon kuvasin 19.50 ja tämän toisen 20.00! Kymmenen minuuttia väliä. Ja nyt ei todellakaan olla missään puutarhassa, jossa rusakot eivät aristele mitään.
Nappasin rusakon kantoon ja lähdin poimimaan sen ensimäisen rusakon kyytiin myös. Se lojui yhä paikalla josta ammuin tätä toista rusakkoa.
Köpöttelin autolleni, ajatuksissa että nyljen nämä samantien. Hörppäsin kupin kahvia ja jätin rusakot nylkemättä. Oli mukava tuntuma ja kävellessä sai vähän lämpöäkin. Päätin mennä vielä katsomaan josko rusakkoa tai vaikka kettua tulisi hollille.
Valitsin paikan taas polun ääreltä, n.50 metriä edellisestä paikasta.
Reilu puoli tuntia ja näin n.100metrin päässä rusakon. En ollut varma kulkeeko se polkua pitkin, mutta suunta näytti olevan aika hyvä. Katselin edessäni n.10 metrin päässä kulkevaa polkua ja hain hyvän asennon itselleni. Nostin jousen jo valmiiksi sopivaan kohtaan. Paikka olisi hyvä, mutta pirullisen lähelle rusakko täytyisi päästää. Näin valoisassa kutamossa se on aina vähän riski.
Katselin rusakon lähestymistä. Se oli nyt noin 30 metrissä ja alkoi pomppia tasaista vauhtia pitkin polkua joka ohitseni kulki. 20 metriä… risuja edessä… 15… tuleppas vielä vähän matkaa…
Vihdoin se oli n. 10 metrin päässä ja tasaisessa vauhdissa. Oksan oksaakaan ei ollut edessä ja ammuin täysin rauhallisesti, melkein liian helpon tuntuisesti.
Nuoli läpi ja rusakolle pieni tubobuusti päälle, mutta hyvin hyvin lyhyeksi jäi spurtti. Neljään-viiteen metriin riitti voimat kunnes vapaus maalisista kärsimyksistä koitti.
Katsoin joustani ja sanoin ääneen; “aika hyvä jousi…”
Koppasin rusakon mukaani ja menin nylkemään rusakot.
Oli mukava aamulla ottaa ovenpielestä pussi jossa nyljetyt rusakot odottelivat. Leikkasin aamukahvia hörppiessäni puput ja kakaroiden kanssa pakkailtiin palat pusseihin pakastusta varten. Pikkujätkä(5v) piirsi jousipyssyn kuvan ulkofile-pusseihin ja ilmoitti että iskän olisi aika laittaa myös hänen nuoliinsa leikkurikärjet.
Tällä kaudella ei noiden kolmen lisäksi tullut kuin yksi rusakko jousella, yhteensä siis neljä.
Yhden kauden rusakkoennätykseni ei mennyr rikki kovasta loppukiristä huolimatta.
Sinänsä tämä loi uskoa että aiempi 6 rusakkoa+ 1 metsäjänis jousella yhdessä kaudessa on helposti rikottavissa.
Kun aika ja paikka natsaa, niin enää ei tarvita kuin toteutus.
Joku sanoi jo että ompas sulla aina hyvää tuuria näissä. Minun puolestani kukin voi uskoa mihin lystää, mutta itse en usko tuuriin sen enempää kuin joulupukkiin tai muihin satuolentoihinkaan.


#2

Three Amigos!!


#3

Tuuria ei ole. Yritystä ja satsausta kun on niin tommonen huippuilta voi tulla. Jos tuurilla mentäis niin rusakot putoisivat jostain vaan joskus jonkun syliin ja taittaisivat niskansa siinä. Mitä enemmän yrittää, sitä enemmän tulee tilanteita ja oppia ja sitten… näitä kaatoja.
Toi kolme on ihan ääretön temppu. Kuten aiemmin totesin toisella foorumilla niin kyllä sun täytyy nyt alkaa kytistellä niin että rusakot on peräkkäin ja yhellä laakilla kaksi. Eihän tosta voi muuten parantaa.

Pari kysymystä: Onko sulla lampaantaljaa polvien alla ottamassa narinaa pois tms.?
Ja kyllä oli riistarikas ehtoo, vaikka pakkasta meillä oli tuolloin -13c, niin kyllä narina lumella oli äänekästä. Tietty kun välttää valmista polkua niin kulkeminen hieman hiljaisempaa.

Miksi nyljet rusakot heti? Enoni sanoin, riiputuksesta tulee makua/mureutta. Ja nahatta riiputtaminen kuivaa paistia. Yhtenä lauantaina metsäkaverini nylki myös rusakon heti ja tätä pohdittiin myöhemmin. Jos ei nouse lämpö yli +5 niin voi viikon, jopa kaksi riiputtaa. Tiiät kyllä, mutta miksi heti takit pois?


#4

Tuo riiputtelu on monessa tapauksessa tyystin turhaa hommaa.
Mä teen rusakoista aina ruokaa piiitkällä kypsennyksellä. Jos joku väittää tunnistavansa lihakeitosta tai haudutetusta padasta ne lihat jotka on riiputetusta rusakosta ja mitkä ei, niin lyön vetoa mistä tahansa summasta että ei tunnista.
Jos jotain raaka/medium pihvejä vääntää ulkofileestä niin sen fileen voi erikseen raakakypsytellä. Jopa itse suuri mestari ja riiputuksen mainosmies j.kolmonen myönsi minulle että riiputtamisvinkit joita hän aikanaan jakeli, otettiin hiukan liian vakavasti vastaan.
Myös säilyvyys on moniverroin parempi kun sen raadon siistii heti eikä roikottele turhanpäiten. Nää maun eroja mainostavat ei ikinä oo vielä suostuneet livenä vertailemaan riiputetun ja riippuneen lihan makueroja. Puhuu kyllä muttei näytä toteen. Ulko-ja sisäfilepihveissä, sekä sisä-ja paahtopaisteista sipaistuissa pihveissä riiputuksella on merkitystä, mutta samaan tulokseen pääsee pelkällä raakakypsytyksellä ilman riiputtelua. Padoissa, keitoissa, palveissa jne riiputettu liha korkeintaan haisee tunkkaisemmalle raakana. Kypsänä eroja ei ole.
Jos joku väittää että on eroja, niin varautukoot julkiseen sokkotestiin.

Rusakolta lähtee nahka heti kaadon jälkeen melkein ropsauttamalla. Ei tarvi edes puukkoa tahria. Sormella reikä selkänahkaan ja reväisee auki.
Jäädyttyään(nyt oli kovat pakkaset) nahka jää tiukkaan ja nylkiessä täytyy sulatella pupua välillä.


#5

Se voi olla just noin että ei erota makuja. Sama kun joku sanoo että karhu on paras olut ja laitetaan viisi mukia sokkona eteen niin ei löydä edes omaa suosikkiaan. Ollaan nimittäin kokeiltu.
Meikä on muutamia pihvejä fileistä paistellu. Sitten pataa ja haudutettua paistosta kermassa osaan tehdä mielestäni siedettävästi. Mahdoton sanoa juuta tai jaata sitten noista pidempää kypsentelyä saaneista. Hyviä ne on aina olleet. Riiputusoppi on vanhan kansan tapa ja juurtunut minuunkin näemmä.


#6

Kyllä. Wanha oppi, jota käytettiin nimenomaan siksi, että ei ollut nykyajan mahdollisuuksia törsätä energiaa aina pitkiin kypsennyksiin. Nykyään tosin jokatoinen kuvittelee, että ennenmuinoin hauduteltiin aina sapuskoita pitkät tovit ja muutenkin mässäiltiin ja herkuteltiin.
Riiputus ja siitä luonnollisesti seuraava raakakypsyminen oli keino saada liha helposti syötäväksi ja myös paremmin elimistössä sulavaksi, vaikka kypsennys olisi tehty nopeasti tulella pyöräyttäen. Hapatukset ja raakakypsytykset riittivät joskus sellaisenaankin, eikä sapuskaa sen kummemmin edes kypsennetty lämmöllä. Jokainen tietää että kunnolla raakakypsää filepihviä ei tarvitse kuin näyttää pannulle. Saman jos tekee raakakypsymättömälle, niin saa pureksia kuin purukumia ja makukin on huono, kun hapot eivät ole päässeet raakaa lihaa maustamaan ja mureuttamaan.
Meillä on suvussa liha-ala ollut osana normieloa ties kuinka kauan, sukupolvesta toiseen. Ennen isäukon eläkkeelle siirtymistä, pyöriteltiin pitkään omaa palvaamoa ja makkaratehdasta. Siellä sai todeta miljoonaan kertaan, miten hyödytöntä ja enemmänkin haitallista on, kun joku óli riiputellut ruhoja Kolmosen oppien mukaisesti ja kiikutti sitten paisteja palvattaviksi. Ensinnäkin nuo riiputetut kuivuvat usein herkemmin palviuunissa, mitä riiputtamattomat. Maussa tai koostumuksessa ei muutoin ole mitään eroja. Ei yhtään mitään. Ja tästä aiheesta moni on inttänyt vastaan, mutta tässä koko ikäni alaa hyvin läheltä ja myös ihan sisältä käsin seurailleena, ei ole tullut vastaan yhtäkään immeistä, joka kykenisi maistamaan valmiista palvista, onko se riiputettua vaiko ei.
Yksi ainoa selkeä ero on; säilyvyys. Pitkään riiputettu liha ei säily valmiina palvina likikään niin hyvin kuin riiputtamaton. Ja sama juttu pakastamisen kanssa. “Hyvin” riiputettu liha ei pakkasessa pidä luonnollista makuaan kuin pari kuukautta, sitten puree jo pakkanen ja sen huomaa maussa ja jopa hajussa. Mahdollisimman nopeasti jäähdytetty liha(esim. oitis ampumisen jälkeen nyljetty rusakko) ja jäöhtymisen jälkeen paloiteltu ja pakastettu säilyy monta kertaa pidempään.

Itse ohjeistan tässä, että riiputtaminen minimiin ja ruho leikataan kun se on jäähtynyt. Esim. peuran voi leikata heti seuraavana päivänä.
Jos lihoja meinataan säilöä, ne säilötään HETI. Eli lihat pakkaseen heti suoraan leikkuusta.
Jos sitten on aikeissa tehdä vaikka ulkofileestä pihvejä, otetaan filee pakkasesta jääkaappiin raakakypsymään. Viikko-pari vakuumissa ja jääkaappilämmössä koko ajan.
Ennen piffien paistoa file pois jääkaapista ja antaa lämmetä pari tuntia huoneenlämmössä.
Sitten pari senttiä paksuiksi siipaleiksi ja samalla fileeraa jännekalvon irti. Kuumalle pannulle käväisemään nopeasti molemmat pinnat, että keskus jää raa-aksi tai mikä sitten oma mieltymys onkin ja ripaus suolaa ja mustapippuria päälle.
Sama juttu jos vaikka sisäpaistista tekee pihvejä. Paistin voi raakakypsyttää myös jos on aikeissa tehdä uunipaistin, jolloin sen voi jättää keposesti raa-aksi keskeltä. Jos haluaa paistaa täysin kypsän uunipaistin, ei raakakypsytyksestä ole mitään hyötyä.

Usein tuotiin makkaralihoiksi juuri tällaisia pitkään riiputettuja ja pakastettuja lihoja, kun jahtikauden alussa ihmiset siivoilee pakastimiaan ja tekevät tilaa tuleville lihoille. Näitä pussukoita kun availtiin ja aloiteltiin kutterissa tekemään makkaramassaa, oli monta kertaa nämä riiputetuy lihat niin limapintaisia ja haisivat suoraan sanottuna paskalta, että asiakkaille oli soitettava ja ehdoteltava että josko laitettaisiin sittenkin mieluummin makkaraan lihaa jota ei ole pilattu. Monella nimittäin on käsittämätön oletus, että makkaraan voi laitta mitä tahansa paskaa.
Aika moni joka sanoo ettei pidä esim. peura- tai hirvimakkarasta on maistelut juuri tällaisia viikon riippuneista ja vuoden pakastetuista lihoista tehtyä makkaraa.


#7

hyvä vastaus, ;).