Uskomattoman raskas puolivuotinen on takana. Kesäkuussa ostamamme maatilan päärakennus osoittautui kesän kuluessa korjauskelvottoman lahoksi. Ei auttanut edes rakenteita avannut kuntotarkastus ennen kaupantekoa. Talo oli aikoinaan peruspilattu niin pirullisella tavalla, että lahoamista ei voinut havaita kuin betonia auki piikkaamalla ja perustukset esiin kaivamalla.
Vimmaisen vääntämisen jälkeen onnistuimme purkamaan talokaupan. Helvetin hyvä niin. Oikeudessa olisi voinut käydä miten vain, jopa tällaisessa päivänselvien piilevien vikojen aiheuttamassa riitatilanteessa. Ja häviäjä maksaa kaikkien laskut.
Sitten asiaan. Tulihan tässä kuuden kuukauden maanomistajuudessa positiivisiakin elämyksiä, jotka olisivat ilman kiinteistökauppoja jääneet kokematta.
Ikänsä lähiössä asuneelle ihmiselle oli loppuun asti ihmeellistä hienoutta, että on paikka, jossa voi testata aseita ja harjoitella ampumista milloin vain inspiraatio iskee, kenenkään naputtamatta tai huomiota herättämättä.
Kaikkein olennaisinta oli tietenkin oman tontin tarjoamat metsästysmahdollisuudet. Paikallisen metsästysseuran maat ympäröivät omaa tonttia, mutta taloprojektin lahotessa käsiin en kokenut mielekkääksi hakea velvoitteitakin sisältävää koejäsenyyttä.
Oli vähän tutkimuksellinenkin ote: mitä puolentoista hehtaarin metsä-piha-tontilla voi tehdä? Eihän kukaan metsästä noin pienellä alalla, mutta en minä ole ennenkään tehnyt niin kuin muut tekevät. Oli mieletön tunne kävellä metsään leikkuri jänteellä tietäen, että täällä hallinnoin minä, piste.
Olen jo aiemmin kertoillut toistuvista valkohäntäpeuratilanteista tontilla. Puolessa vuodessa selvisi, että yksi peuraemä ja tämän vasa asuttivat tätä peltoihin pistävää metsäistä niemekettä, jonka kärkipäässä oma tonttini oli. Tontin kautta kulki useita peurojen vakireittejä, joiden tuntumaan suunnittelin harjoituksen merkeissä maapasseja.
Vuosikymmeniä omillaan olleessa metsässä oli tuulenkaatoja, jotka toimisivat passaajan näkösuojana. Ehdin koeponnistaa passeja pariin hassuun otteeseen, peuroja yhyttämättä. Päivähiivinnöillä kohtasin peuroja sitten moneen otteeseen. Mieleen kirkkaina jäivät etenkin ne tilanteet, joissa olisi ollut kaikki mahdollisuudet korjata nuolella satoa.
Myös metsäkauriita eli maitteni tuntumassa. Näin hämärissä parhaimmillaan viiden kauriin lauman lähipellolla syömässä. Omalla tontilla kohtasin metsäkauriin vain kerran, mutta silloinkin jousikaato olisi ollut mahdollinen.
Kesällä kotilammessa kasvanut telkänpoika rohkaistui vähä vähältä niin, että saatoin lopulta tarkkailla sen ötökänpyyntiä lähimmillään viiden metrin päästä. Keskikesällä tulleen pitkän käyntitauon jälkeen telkänpoika oli kasvanut roimasti ja jo selvästi arempi.
Elokuun alkupuolella kaksi isoa telkänpoikaa lähti kotilammesta 25 metristä heti kun katse osui niihin. Linnut olivat palanneet villilinnun arkuuteensa. Jahtikauden käynnistyttyä lammessa ei ollut linnun lintua enää kertaakaan. Selavii.
Kesän mittaan omalla tontilla ja sen välittömässä läheisyydessä majaili kaksi rusakkoa. Iso jätkä ja pienempi naaras. Syyskuun tultua isoa urosta ei näkynyt enää kertaakaan, mutta naaraan päivämakuureviiri suorastaan rajautui omalle tontilleni. Pupu oli viisas ja arka. Sen päivämakuupaikat olivat erilaisissa törmänlokosissa, joita suojasivat rinteenkin puolelta joko kuusentaimet tai kantovesat niin että pupua oli lähes mahdoton nähdä. Rusakon pakoreitit vetivät tiheään metsään, johon ampumalinja katosi sekunnissa. Tontin koko tuli äkkiä vastaan, kun pakolinja pyyhälsi naapurin mökkitontin puolelle.
Pienpedoista en vähän yllättäen saanut havaintoja, sen enempää bongauksia kuin ulosteita tai jälkiäkään. Pihan laitamille jättämäni kallotrofeiden keittolihat sun muut saivat hapantua rauhassa yllättävän pitkään. Lehtopöllö budjasi liiterin ylisillä, korppipari lensi päivittäin tontin yli kovasti keskustellen ja närhiä rääkyi metsän puolella, kun lihaa syövistä on puhe.
Metsäkanalintuja omasta metsästä löytyi vasta lokakuun lopulla. Pyy huristeli maasta puuhun ja puusta korkeampaan puuhun kahdella perättäisellä maastokierroksella tontin laitametsässä. Pilliin pyy ei vastannut edes matkan ja ajan päästä, eivätkä metsästystilanteet urjenneet ampumapaikaksi.
Pyyn jemma oli tontin ainoassa kohdassa missä on vettä ja leppiä kuusten lomassa – 300 m2 täydellistä pyymaastoa siis. Auki jää, miksi paikkalintu muutti tuohon tässä vaiheessa loppusyksyä. Kahden karkuutuksen jälkeen pyy katosi lopullisesti. Kautta olisi ollut vielä hitu jäljellä.
Olin haikaillut pitkin syksyä teerien perään, niistä minulla on liian vähän kokemusta. Metsäkanakausi oli päättynyt muutamaa päivää aiemmin, kele, kun teeriä sitten ilmaantui tontille. Teerikana lähti 10 metrin korkeudelta kuusesta latvuksia tähtystäessäni. Melkeinpä tiesin, että se ei ole yksin paikalla, ja katseen kiertäessä peltoon pistävän haavikon pohjalta 30 metristä lähti toinen kana whup-whup-whup-kaakattaen. Tämän jälkeen en tavannut teeriä enää kertaakaan. Kanalintupuolta leimaavat siis myöhäiset ja satunnaiset pistäytymiset. Ehkä metsästyskaudesta nipin napin selvinneet survivorit suuntasivat tontilleni, jossa ainoana haulikot ei pauku.
Uuden alueen pyynnillinen haltuunotto vie helposti pari vuotta aktiivista maastohavainnointia, jotta eläinten sijat, tavat, reitit ja aikataulut käyvät selviksi. Sitten alkaa erä urjeta, keppivehkeilläkin. Muutaman kuukauden eränkäynnistä ja kymmenistä riistatilanteista jäi lopulta käteen kokemusta ja kaksi oravaa primijousella. Niilläkin on arvonsa, kaarevalla kepillä saatuna.
Jos talosta olisi ollut asuttavaksi, olisin tietenkin liittynyt seuran jäseneksi, jolloin metsästysmaat olisivat jatkuneet pihatieltäni kauas useimpiin suuntiin. Omalle tontille olisi tullut riistapellon poikasta, ruokintalauttaa, haaskaa ja sen sellaista. Nyt ei päästy siihen.
Hyvästi, Huhdanaho