Jo toinen perättäinen eteläsuomalainen epä-talvi paukkii eteenpäin. Kirkassäiset kovat tuulet vaihtui normivetiseen, tyynehköön harmauteen, eli loistavaan jahtisäähän. Syksyn ja talven jahtikohteiden joukossa on eräässä poikkeuksellisen tiheässä kuusivaltaisessa näreikönpätkässä majaa pitävä iso rusakkojätkä. En ole vielä päässyt ampumaan laakia sitä kohti, mutta pupun makuupaikkoja ja temperamenttia on tullut kartoitettua.
Päiväjahti vie lopuksi tiheikkömetsään. Kyylin leikkuri jänteellä tuttuja makuupaikkoja, sen mitä peitteisessä maastossa pystyy. Märänlöysä karike on onneksi äänetön kuljettava. Yksi vakkarimakuuksista on pienten kuusien keskellä nousevan ison yksittäismännyn tyvellä. Paikalle näkee vain yhdestä kohdasta kinttupolkuani, ja silloinkin vain jos kääntää päätä sopivasti. Tällä kertaa tärppää.
Pupu on makuulla männyn tyvellä kohtisuoraan meikäläiseen, 13 metrin päässä. Pupu näkyy vähän sumeana, sillä matkalla pupuun on kuivaa, ohutta kuusenoksaa, joista yksikin riittää heittämään nuolen sivuun. Nuolen on myös mentävä aivan erään puolimatkan kuusenrungon vieritse. Laaki on laitettava matkaan monta vinkkeliä huomioon ottaen.
Jousen ojentuessa pupu nousee makuultaan, vilahtaakseen pakoon ison puunsa kääntöpuolelle. Nyt on kiire. Laskeudun normaalia syvempään kyykkyyn selvitäkseni useimmista oksaesteistä, haarukoin vielä vedon aikana loppujen oksien ohi perille yltävän lentoradan kulmaa, vedän vetomerkkiin ja päästän jänteestä.
Laukausta seuraa kova räsähdys, kuin leikkuri paukkuisi kuiviin kuusenoksiin. Pupu singahtaa lähes silmää nopeammin vasempaan. Ohi men…sitten pakosuunnasta kuuluu lyhyt rääkäisy. Se merkitsee lähes varmasti osumaa. Mielessä kyllä on takavuosien sotaratsupupu, joka huusi säikähdystään kurkku suorana, vaikka nuoli meni vain vierestä ohi.
En näe ampumapaikalta käsin nuolta pupun makuupaikkamännyn kyljessä, tyvessä tai vieressä. Nuoli saattoi kyllä singahtaa oksaosuman jälkeen minne tahansa. Hmmm. Ei auta muu kuin vartoa varmuuden vuoksi.
20 minuuttia odotettuani tunkeudun kiemurrellen ryteikön sisään makuupaikalle. Nuolta ei tosiaan näy, mutta karvajälki näkyy: makuupaikalta pupun pakolinjaa pitkin etenee nuolisuora, tuore karvajälki. Jälkijättöinen osuman varmistus nostattaa pulssia. Etenen jäljellä kaulasuonet kohoillen. Karva loppuu 10 metrissä, eikä saa jatkoa. Verta en ole nähnyt ensinkään. Jatkan avarammaksi käyvää metsäalaa eteenpäin, silmät viuhuen.
Metsänpohjalla, vain 40 metriä makuupaikalta alarinteeseen, lojuu tukeva rusakko, nuoli rinnasta törröttäen. Yesss! Pupun pakolaukka oli todella lyhyt, kun ottaa huomioon valtavan nopean alkupaon. Rusakko oli viimeisellä sijallaan muutamassa sekunnissa.
Osumapaikan perusteella pupu ehti lähteä kääntymään nuolen lennon aikana. Nuoli katkaisi rusakon vasemman olkavarren sisään mennessään. Siitä se räsähdys tuli. Sen jälkeen nuoli upposi viistosti rintakehään, leikkasi vasemmasta keuhkosta palan ja tunkeutui sitten lantiorangasta sisään, mihin pysähtyi. Läpäisy ei ollut luu-urakan myötä kuin parikymmentä senttiä, mutta se riitti yllin kyllin tappamaan.
Pupu on järkälemäinen 6-kiloinen jässikkä, joko isoin tai toiseksi isoin koskaan ampumani.
Jälleen kerran nähtiin, että luiden katkeaminen on toivottava tapahtuma pienriistalaakeissa. Nätisti rintakehän läpi sujahtavien nuolien jäljiltä eläimiä saa hakea huomattavasti pidempään. En ole koskaan ampunut riistaeläintä - siivekästä tai juoksujalkaista - joka olisi jäänyt löytymättä raajaluiden katkeamisen jälkeen. Yhtä lailla on selvää, ettei pelkkä raajan katkeaminen riitä. Sen täytyy säestää muita pahoja vammoja.
