Taulukammosta vielä kerran: ennaltaehkäisy ja hoito

Jousiammunta Harjoittelu, välineiden viritys ja muut
1

Näin aloittelevana jousiampujana en ole vielä ehtinyt kehittää itselleni taulukammoa (onneksi), mutta olen sen verran säikähtänyt siitä kuulemiani kauhutarinoita, että haluan panostaa kunnolla ongelman ennaltaehkäisyyn. Siihen tarvitsisin vähän neuvoja ja kommentteja.

Edellisellä foorumilla Tuukka viittasi Jay Kidwellin kirjaan Instinctive Archery Insights, jonka tilasinkin itselleni joululahjaksi. Sen ja kaiken täällä keskustellun perusteella siis taulukammon aiheuttaa ehdollistuminen, jonka synnyttää tähtäinkuvaan reagoiminen laukaistessa tai pidon aloittamisessa. Eli kun jousikäsi liikutetaan maalin kohdalle (“tähdätään”), niin tähtäyksen lähestyminen kohdetta on laukaisua edeltävä ärsyke, tähtäyksen osuminen kohteeseen taas on laukaisun tai pidon aiheuttava ärsyke. Kun tätä toistetaan tarpeeksi kauan, niin alitajunta ehdollistuu tähän edeltävään ärsykkeeseen (kohteen lähestyminen) ja tuottaa laukaisun (tai pidon, riippuen ammuntatyylistä) jo sen kohdalla, ennen varsinaista tähtäyspistettä, ja suoritus on pilalla. Tämä on vielä vanhaa asiaa, siitä kysyn ainoastaan että olenko ymmärtänyt asian oikein?

Varsinainen kysymykseni koskee sitä, kun edellisen foorumin keskustelussa puhuttiin laukaisun tuottavasta ärsykkeestä suurimpana ongelmana taulukammon hoidossa. Siis että ainoa tapa voittaa taulukammo olisi keksiä jokin tähtäinnäkymästä riippumaton, klikkeriin verrattava, ennakoimattomissa oleva ärsyke. Tällaisena jotkut ilmeisesti käyttävät jänteen osumista esim. kulmakarvaan, sulan osumista poskeen tai nenään, tai jopa selkävedon oikeaa tuntua. Tämä on varmasti ehkä paras tapa estää ennenaikainen laukaisu. Kysyn kuitenkin: onko se välttämätön?

Kidwellin hoito- ja ennaltaehkäisymetodit ovat ainakin minun tulkintani mukaan luonteeltaan sellaisia, että ennakoimatonta ärsykettä ei tarvita. Kidwellin hoito perustuu siis ehdollistuman purkamiseen: otetaan jousi, tehdään suoritus muuten kuten normaalisti, mutta ei laukaista maalin kohdalla. Kuulemani mukaan tämä luultavasti vaatii aluksi pakottamista kun laukaisusta (tai pidosta) on tullut automaattinen reaktio (esim. erittäin syvän jänneotteen ottamista), ettei laukaisua varmasti tapahdu. Pidon kohdalla en tiedä, pitääkö siinä tehdä esim. mielikuvaharjoituksia ensin tms.? Mutta pointtina, että suoritus tehdään muuten kuten normaalisti, mutta maalin kohdalla ei laukaista, eikä edes pysähdytä, vaan annetaan tähtäyksen lipua sen ohi, sitten toiseen suuntaan ohi, kolmanteen suuntaan ohi jne. Vain silloin tällöin pysähdytään maalin kohdalle. Tätä tehdään niin kauan että taulukammo on kadonnut, ja oireiden palatessa palataan takaisin näihin harjoituksiin. Pointtina on siis purkaa ehdollistuma taulukammoiselta (tai ennaltaehkäistä sellaisen syntyminen taulukammottomalle), siten että alitajunnalle annetaan jatkuvasti ristiriitaisia signaaleja siitä, aiheuttaako maalin saavuttaminen laukaisun (tai pidon) vai ei. Kidwellin mukaan tämä riittää pitämään ehdollistumisen kurissa, kun harjoitteita tehdään riittävän paljon varsinaisen harjoittelun ohessa.

Kysymys on siis siitä, että riittääkö tällainen ristiriitaisten signaalien antaminen? Eli voiko laukaisu kuitenkin johtua tähtäinnäkymästä, jos vain muistaa tehdä yhtä paljon tai enemmänkin sellaisia toistoja, joissa laukaisua ei tapahdu? Klikkeriin verrattavan laukaisun aktivoijan keksiminenhän estää kyllä tehokkaasti ennenaikaisen laukaisun, mutta ei ennenaikaista pitoa, joka on toinen taulukammon muoto. Pidonhan on joka tapauksessa aina johduttava tähtäinnäkymästä, ellei ammuta tyhjään pakkaan tai silmät kiinni. Itse tulkitsen Kidwelliä ja koko taulukammoa näin, mutta tosiaan ei ole omakohtaista eikä paljon muutakaan kokemusta niin en osaa arvioida… Muutenkin tuntuu vähän typerältä spekuloida aiheella näin tyhmänä aloittelijana, kun tietää että täällä on ampujia joille ongelma on todellinen ja omakohtainen. Sen verran asia kuitenkin on minua pelottanut, että on pakko kysellä… :confused:

2

Tämä on monimutkainen aihe, josta on kirjoitettu valtavasti kirjoja. Vastaavaa ongelmaa on nimittäin muissakin ammuntalajeissa sekä golfissa. Kidwell pohti mielestäni aihetta hieman liian suoraviivaisesti, vaikka toki erittäin hyvin ja paneutuen taulukauhun yhteen syyhyn ja sen ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn.

Modernin tähtäinammunnan puolella yksi tärkeimmistä taulukauhun ennaltaehkäisijöistä on hyvän ammuntarutiinin kehittäminen. Asento, veto, laukaisu - kaikki ammunnan vaiheet on tarkasti hiottu ja suoritus tehdään aina täsmälleen samalla tavalla. Laukaisu lähtee klikkeristä, toki vasta kun kaikki on valmista ja suoritus on siihen asti tehty oikein. Tällöin mieli ei voi oikaista (reagoida missään tilanteessa väärään signaaliin). Kun ammuntarutiini on automatisoitunut, niin se toimii. Näin siis yksinkertaistaen.

Sama pätee vaikka lonkkariammunnassakin - hyvä ammuntarutiini on lähes ehdoton edellytys. Oikeaoppinen suoritus kaikkine vaiheineen, jossa yksi vaihe on hyvä olla tietoinen pysähdys tähtäysvaiheessa, josta voi edetä selkävedon kautta laukaisuun. Se edellyttää pitkälti sitä, että tähtäys on valmis, kun veto saavuttaa ankkuripisteen. Jos katsot hyviä ampujia, niin jousikäsi ei liiku milliäkään kun ankkuri on saavutettu. Jos jousikättä pitää liikuttaa ankkuroinnin jälkeen, niin se rikkoo nopeasti asennon ja johtaa laukaisuun heti kun tähtäinkuva on oikea.

Mainitsemasi ennenaikainen pito tarkoittaa sitä, että ampuja jäätyy, hän ei pysty siirtämään nuolen kärkeä tai muuta tähtäintä oikeaan kohtaan, ei millään. Tämä on yksi taulukauhun muoto, joskin harvinaisempi. Tässäkin auttaa se, että keskittyy siihen, että tähtäys on valmis vedon lopussa.

Yksi ongelma on se, että tähtäystä ei pysty pitämään vakaana, se liikkuu koko ajan ja se pakottaa herkästi laukaisuun, kun tähtäys on “oikea”. Tästä liikkumisesta käytetään termiä kellua (float) ja se pitää vain hyväksyä. Mitä vahvempi jousikäsi on ja mitä kevyempi jousi (vetojäykkyys) on, sitä vähäisempää kelluminen on. Jäykällä jousella käsi voi heilua paljonkin. Laukaisu pitäisikin lähteä juuri oikealla hetkellä ja siihen pitää vain luottaa. Siksi ampujan pitäisikin mennä tekniikka edellä, koska vain sitä kautta hyvät osumat ovat todennäköisempiä. Jos ammuntatulos ratkaisee, niin se johtaa herkästi taulukauhuun, koska silloin osuminen muuttuu pakottavaksi.

Tässä jotain pohdintaa, tämä ei tosiaankaan ole helppo aihe…

3

Kidwellin selitys ja ratkaisu taulukammoon on oikeastaan hämmentävän yksinkertainen, siksi itsekin vähän aloin epäillä että onko se välttämättä ihan koko totuus aiheesta. Kuitenkin se perustuu psykologiaan ja hänen omiin tutkimuksiinsa, ja on varmasti sinällään luotettavaa tietoa taulukammon yhden syyn osalta. Kai kyse on vähän siitäkin, että miten määritellään “taulukammo”: onko se vain yhdestä, tietystä syystä johtuva suorituksen pilaantuminen (esim. ehdollistumisesta), vai voiko taulukammolla olla eri muotoja sen mukaan, millaisesta syystä se johtuu? Ilmeisesti voi?

Omassa seurassani on aina painotettu ammuntarutiinin tärkeyttä. Jopa sanottu, että jos suoritus menee pieleen laukaisussa, niin todellisuudessa suoritus meni luultavasti pieleen jo 20 sekuntia aiemmin, jos ammuntasuorituksessa muutettiin jotain. Sen seurauksena vaikkapa lihakset jännittyivät eri tavalla kuin olisi pitänyt, asento oli erilainen kuin olisi pitänyt olla jne. Myös oikeasta rytmityksestä on puhuttu.

Mahtaako hyvästä ja tasaisesta rytmityksestä olla myös apua? Ihmisellähän on luontainen rytmitaju, jota voidaan sitten vahvistaa harjoittelemalla. Voisi kuvitella, että jos ammuntasuoritus on rytmitetty sulavasti ja tasaisesti alusta loppuun, kuin musiikki tai tanssi, niin se myös ehkäisisi kaikenlaisia ennenaikaisuuksia suorituksessa? En ole ainakaan itse kuullut yhdestäkään rumpalista, joka kärsisi ennenaikaisista iskuista soittaessaan.

4

Taas on tullut vietettyä noin vuoden mittainen tauko siitä kun viimeksi yritti ampua jousella. Sain harmikseni taas huomata ettei kyyläkammo odottelemalla parane. Sain aloittaa aivan samasta pisteestä mihin viimeksi jäin.
Elämä ilman jousiammuntaa on tunnetusti kurjaa ja ikävää, joten päätin vihdoin kehittää paremman metodin taudin voittamiseksi.
Rakensin pihalle pienoiskentän jossa pystyy ampumaan viiden metrin matkalta puutarhavajan päätyyn. Kauempaa ei uskalla yrittää sillä lähinaapureita on joka ilmansuunnalla.
Menetelmäni menee niin että otan mukaani vain yhden nuolen ja pyrin pitämään sitä täydessä vedossa sekä tarkkaan tähdättynä ilman että laukaisen. Kolmen onnistuneen pidon ja purkamisen jälkeen ammun tämän yhden nuolen vasta kun olen laskenut kymmeneen, laukauksen pitää olla tarkka ja hallittu. Sitten taas kolme kertaa laukaisematta ja näin edelleen.
Selkälihasten voimistumisen lisäksi täysi veto, pito sekä rauhallinen tähtääminen alkavat sujumaan kerta kerralta paremmin.
Kun alan tulevaisuudessa olla riittävän kuntoutunut lähden metsäradalle. Otan mukaani taas vain yhden nuolen johon keskityn kunnolla. Jokaisesta hätäilemällä tyritystä laukauksesta tulee seuraamaan muutama julma sakkokierros vetoa ja pitoa.

kuva
ED22EF8D-8E70-4863-ABC5-3A123620CCB1.jpeg3024×4032 4.62 MB

1 tykkäys
5

BINGO!!! :clap::clap::clap:

Vielä parempi olisi tehdä veto–tähtäys-–purku -rutiinia vähintään 4–5 viikkoa joka päivä, vaikka 50–100 kertaa ja vasta sen jälkeen siirtyä tuohon Jurin mainitsemaan metodiin.

Mutta, noilla harjoituksilla poistetaan vain taulukauhun oireita – tilapäisesti. Jos hoitotuloksesta halutaan pysyvä, niin jousiampuja pitää olla jokin ärsyke, joka kertoo sen, että suoritus on laukaisua vaille valmis. Perinneampujilla se on oikea tähtäinkuva ja nimenomaan se johtaa taulukauhuun, koska sen voi ennakoida. Moderneilla tähtäinampujilla se on klikkeri. Itse olen ottanut laukaisun aktivoijaksi sen, että jänne koskettaa oikean silmän kulmakarvoja. Vetopituuden mittainen nuoli toimii myös. Periaate on siis se, että otetaan täysi veto, ankkuroidaan, tähdätään, jonka jälkeen aktivoidaan selkälihaksia vielä vähän ja pidennetään vetoa muuta millimetri, joka johtaa laukaisun aktivoitumiseen jonkin ärsykkeen seurauksena (klikkerin ääni, nuolen kärjen tunteminen, jänteen tunteminen tai vaikkapa kaverin komento laukaista). Jos sitä ei tule ajoissa, niin suoritus pitää purkaa.

Kannattaa muistaa, että edistyminen on hidasta ja ilman oikeasti toimivaa laukaisun aktivoijaa taulukauhun kaikki oireet palaavat välittömästi paineen alla ammuttaessa. Mutta silloin kun ammunta toimii ja se on täydellisesti hallittua, niin tunne on aivan uskomaton! Osuma keskelle taulua miltä etäisyydeltä tahansa muuttuu normaaliksi.

6

Harjoitinkin jo tätä veto-tähtäys-purkua satunnaisen säännöllisesti muutaman kuukauden. Tuntui vain ettei siitä ollut mitään apua tosipaikan edessä.
Asia johtunee siitä että tein harjoitukset kotona sisällä. Eli tiesin koko ajan etten oikeasti ammu. Kentälle saavuttuani lähti taas lapasesta välittömästi.

Jänteen kosketus johonkin on hyvä neuvo, kiitos Tuomo! Täytyy kehitellä jotain.

7

Kyllä siitä on apua mutta taulukammoisen laukaisurefleksi on niin syvällä, ettei sitä kovin pienellä työllä pysty purkamaan. Olennaista on opettaa aivot tajuamaan, että vaikka tähtäinkuva ja kaikki on just täydellisesti, niin laukaisu ei vaan lähde, ennen kuin siihen on lupa. Eikä sille voi tietoisesti antaa lupaa, vaan lupa tulee nimenomaan jonkin ennakoimattoman ärsykkeen seurauksena, esimerkiksi klikkerin. Taulu vaan olohuoneen seinälle ja tähtäilemaan ja nauttimaan mukavasta tähtäilystä ilman laukaisun pakkoa.

Hyvä vaihtoehto on tehdä tuota Jurin menetelmää kaverin kanssa - kaveri sanoo, milloin saa laukaista, pitovaihe voi kestää mitä vain 1-10 sekuntia. Ennenaikaisesta laukaisusta vaikka euro sakkoa, tms. Silloin laukaisun aktivointi tulee ulkopuolelta, eikä ampuja voi mitenkään ennakoida, milloin laukaisu lähtee - ja juuri se on taulukammon voittamisen ydin.

8

En tiijä on tästä mitään apua, mutta näin itse ainakin joskus harjoittelin vaikka mitään varsinaista taulukammoa koskaan ole kokenutkaan. Menin metsään ihan perus kourallinen nuolia mukanan ja ammuin kaikkea mistä luulin saavani nuolen vielä irti jos vaikka osuinkin.
Sieni maassa! Nuoli lähti välittömästi. Katkennut puun runko! Laukaus epäröimättä.
Ja sitten tulee kivenkulma jonka päällä oli oksa.
Pikku epäröinti, mutta nuoli vaiston ohjaamana sinne vain. Jatkuvan “kyllä tuohon osuu” mentaali siis minulla ja jos ekä menee ohi niin sitten paikkaa seuraavalla. Viidennen ohi ammutun nuolen jälkeen pikku pyörähdys paikallaan ympäri ja uusi nuoli vähän eri kohdasta samaan kohteeseen.
Ohitse ampumisen pelko oli kyllä välillä, mutta koska ammuin aina kisoissakin vain omaksi ilokseni enkä kovien pisteiden toivossa niin koskan en ole huomannut, että osumisellani olisi ollut suurta merkitystä.
Tietenkin kun on tilanne jossa ei vain saa ampua ohi käsi ehkä aavistuksen hakee rauhallisempaa vetoa, mutta riski on silti vain joko reikä seinässä tai rikkinäinen ikkuna. Molemmat korjattavissa.

Kaikkein ikävin tunne tuntuu ainakin minulla tulemaan silloin kun muu näkökenttä aavistuksen sumenee ja taulu vähän niinkuin loittonee silmissä.
Sama tilanne kuin esimerkikksi sillloin kun ajaa autoa ja havahtuu siihen, että ei muista mitään mihin suuntaan äskeisen 5 minuutin ainaka olikaan ajanut. Pikapaniikki iskee ainakin minulla tällöin.

9

Tuollaista se Mikke oli, huoletonta huvittelua ja viatonta elämää minullakin joskus ennen vanhaan, ah ja voi!
En ole koskaan ollut kovin kilpailuhenkinen. Treenasin ahkerasti ja kävin kisoissa koska hauskanpidon ohella halusin kovasti myös kehittyä jousiampujana, ihan vaan jousiammunnan itsensä takia.
Jos pidät meiningin tuollaisena etkä vaan ala harjoittelemaan kisoja varten, niin en usko sinulla olevan vaaraa sairastua tähän tautiin.

10

Olisko sitten yksi tekniikka vain lopettaa se harjotteleminen ja alkaa vaan Schwarzenegger tyylisesti vain räiskiä menemään?

En mää mittää tiiä muuta kuin, että taulu on tuolla ja nuoli on mulla.

11

Jurin juttua kun lukee niin tajuan että mulla ei ole taulukammoa koskaan ollutkaan, tai jos, niin lievänä. Nyt aika lailla voitettu kanta sekin.
Mikkellähän ei ole kuin hiljaisuus/rauhoittumiskammo, muut levelit pelittää nuoruudun vimmalla.

12

ei toi +30 niin nuori enää oo kuin voisi luulla.
kyl nää aamut jo tuntuu…

13

Pah, ostin 31v piikkarit ja liityin urheiluseuraan. Kilpailin siitä 9 kesää vimmaisesti 40 paalille asti. Enimmillään 42 starttia vuodessa. Hehkeää 31 ikävuotta alusti tanakat 16 vuotta rokkielämää. Saan sanoa vilpittömästi että epäsäännölliset elämäntavat rockkuvioiden lieveilmiöineen eivät olleet optimaalinen pohja keskimatkojen kilpajuoksijalle. Toki lenkkeilin jo 25 ikäsestä, mutta se oli sen rokkaamisen ohessa näpertelyä. 36 ikäsenä huomasin että palautumisen kanssa sai pelata jo tarkemmin. Ikämies paalu on lyöty 35 kohalle, ei turhaan. Nyt kun viiskybää koht kajahtaa taululle ni palautumisen kanssa saa olla jo insinööri. Tietty kuormitus on jo iän mukaista, olematonta. Pohjalta: kuhan jotakin tai ns. Viivytystaistelua. Kraaterimaastosta tulitetaan yhä takaisin… juoksukoulua pitäessäni (nyt takana 12 vuotta) neljänkybän jälkeen näen kehityksenä sitä jos liikkuja pystyy pitämään tulostason. Ennätyksiä on turha enää jahdata jos tulostasoa on koeteltu nuorella iällä tosissaan. Shakissa saattaisi onnistua… niin, tai jousiammunnassa!!!

5 tykkäystä
14

Minä rakensin itselleni taulukammon ampumalla liikaa.
Eli liian paljon laukauksia, joihin ei ollut kaikkiin kunnollista keskittymistä. Tätä kannattaa välttää.
Lääkkeenä auttoi edelläkuvattu yhden nuolen show, eli keskity, ammu nouda, analysoi, toista.

15

Fred Bearin mukaan kyyläkammoon eli jousiampujan halvaukseen ei auta mikään ja oma kokemukseni on kyllä tämän suuntainen. Tai auttaa kyllä, jos ei osallistu kilpailuihin, ampumakokeisiin, näytöksiin ja metsälläkin ampuu vain “mielenosoituksena” tilanteissa, missä osuminen ei ole juurikaan mahdollista.

Eli kyyläkammon aiheuttaa minusta liiallinen suorituspaine, pelko ohiampumisesta, jolloin ohiampuminen on lähes varmaa. En koe kyyläkammoa koskaan, kun ammuskelen maastossa risuja ja männynkäpyjä joko yksin tai tuttujen seurassa. Pienien kohteiden ampuminen pitkähköltä matkalta ei aiheuta stressiä, koska osuminen on hieman sivuseikka. Pelkkä lähelle osuminen tuntuu jo ihan hyvältä. Rovingissa käytän myös aina nuolia, joiden katoaminen tai rikkoutuminen ei ole ongelma, joten nuolienkaan takia ei tarvitse stressata.

Toinen ala, missä kammoa ei tunne, on survival-peli (tussusota). Tällöin ammunta on yleensä sen verran nopeatahtista, ettei stressaamiseen ole aikaa. Omaa ammuntaa ei ehdi miettiä, se tapahtuu usein refleksinomaisesti. Eli minulla tilanne on sama kuin sadun tuhatjalkaisella, jolta joku kysyi, että missä tahdissa se liikuttelee jalkojaan. Kun tuhatjalkainen alkoi miettiä tätä, ei jalkojen liikuttelusta tullutkaan mitään.

Luulen että fyysisellä kunnolla on myös merkitystä. Oma kyyläkammoni on pahentunut vuosien varrella, samalla kun ikää on tullut ja kunto vastaavasti heikentynyt. Ehkä jooga auttaisi.

16

Kyllä auttaa – se on ihan tutkittu juttu – mutta lienee niin, että ampuja ei voi enää koskaan päästä taulukauhua edeltäneeseen tilaan, jossa ammunta oli hyvin luonnollista, automaattista ja vaistomaista. Hyvin samankaltaista se on melkein missä tahansa lajissa tai asiassa – on taantumavaiheita ja kehitysvaiheita. Jousiammunta on vain taulukauhun kaltaisen ongelman suhteen hyvin herkkä laji. Modernilla puolella on sanottu, että taulukauhu on suurin syy, miksi jousiammunnan harrastaja lopettaa lajin.