Opin jo nuorena poikana, että ankaran pakkasen lauhtuessa on erityisen otollinen jousimetsästäjän tilaisuus: eläinten piilottelevaisuus ja pakoetäisyys on pienimmillään. Sillä perustalla lähden lumiseksi ja leudoksi käyneeseen maastoon päivän valjettua.
Lunta pudottelee edelleen hiljakseen. Tuore lumipeite on alkukierroksesta jäljetön - eläimet eivät pääsääntöisesti tarvo lumisateessa vaan juroutuvat suojiinsa. Rusakko on viikon takaa jo plakkarissa, mutta fasaania en ole pitkään aikaan saanut eräksi. Nykyisten jahtimaitteni linnut ovat varovaisia ja kovakuntoisia villejä. Ne lähtevät empimättä väistöliikkeeseen tavallisesti 15 metristä, painuvat tiheimpiin tiheikköihin ihmisen juoksuvauhtia ja pitävät välimatkan. Äkkiä yllätettyinä ne hyppäävät siivilleen ja lentävät pitkiä matkoja varsin halukkaasti tarhattuihin nysväköihin verrattuna.
Lähden laskeutumaan koskemattoman näköistä rinnettä. Mietin siinä, missä mahtavat puput ja linnut lymytä. Tarkkaavaisuus herpaantuu hetkeksi, sillä yhtäkkiä suoraan edestä vajaa 10 metriä alarinteeseen hyppää fasaanikukko siivilleen. Se pomppaa parin metrin korkeuteen ja laskeutuu sitten melkein saman tien, jatkaen juosten. Katson, kuinka se tykittää kaula pitkällä syvemmälle viidakkoon. Harmittelen mokaani, sillä jo tuon perusteella on selvää, että pakoetäisyys on tavallista pienempi.
En liiku sijoiltani vaan skannaan katseellani alhaalla avautuvaa maastoa hetken aikaa. Se kannattaa: bongaan tummanruskean limpun alhaalla oikealla olevan tuomihässäkän sisällä. Kukko! Tämä on jo poikkeuksellista: fasaanit seuraavat toisiaan yleensä tarkasti, ja jos kaveri lähtee, niin toveri lähtee myös, vaikkei tietäisikään miksi. Nyt Rampe jäi vaikka Naukkis on jo kaukana. En näe fasaanin päätä, eikä se siis minua, mikä selittää. Matka on melko pitkä ja alamäkeen. Näistä on luvattoman helppo ampua vähän yli.
Kohotan jousen ja eilen illalla valmistuneen leikkurinuolen, koko ajan odottaen, että kukko liikahtaa puoli metriä oksiston sisään ja tilanne on ohi. On kuitenkin aikaa varmistaa uloshengittämällä, että hartiani laskevat, tsekata jalkojen asento pikaisesti ja rentouttaa vetokämmen tietoisesti. Vedän, alitajunta kuiskaa ”hyvä laaki” ja laukaisen. Nuoli lentää kuin kiskoilla, osumaääntä ei tule ja kukko pomppaa ilmaan. Siinä kiinni oleva nuoli kolisee vesaikkoon. Osuma!
Kukko nousee ilmaan sen vajaan metrin, mitä sillä on tuomihäkissään tilaa ja pyörähtää oksahässäkän keskelle, näkymättömiin. Mietin nopeasti, miten toimia. Vaikka juoksisin heti kukkoa kohti sen lopettaakseni, en pääsisi sitä muutamaa metriä lähemmäs lähes läpitunkemattomaan vitakkoon. Ei ole mitään takeita, että pystyisin laittamaan paikkanuoltakaan edes tuomihässäkän ääreltä.
Päätän seurata sijoillani, miten tilanne etenee. Tuomiston keskeltä näkyy vähäistä liikettä ja pientä ääntä, sitten on hiljaista. Vaikka juuri tällaiset tilanteet ovat petollisia ja kuolemaa tekevä saalis saattaa piiloutua, on minulla vahva intuitio siitä, että näin ei ole nyt tapahtumassa.
Odotan viitisen minuuttia, mitään ei ole kuulunut eikä näkynyt. Lintuja on vanhastaan pidetty koleerisina eläiminä, joilla on nopea aineenvaihdunta ja jotka kuolevat nopeasti vammoihinsa. Lähden laskeutumaan rinnettä tuomihässäkkää kohti, koko ajan valmiina ampumaan. Kun tulen vitakon äärelle, näen nuoleni perän etuoikealla. Nuoli makaa selvästi hangella, eli on joko poikki tai irti linnusta. Siirryn paremmalle hollille ja näen pitkäpyrstöisen linnun lumessa nuolen vieressä. Edelleenkään en näe linnun päätä, enkä voi arvioida, onko siellä vielä spirittiä jäljellä. Laitan noin kolmesta metristä teräsblunttinuolen matkaan, lintu ei värähdäkään sen pyyhkäisevästä osumasta. Selvä peli.
Survon itseni tuomihässäkän sisään saalista ja nuolta hakemaan.
Kukko ja nuoli in situ:
Laittaessani hyvän kokoista kukkoa reppuun mietin, mitä osuman jälkeen tapahtui. Nuoli on ehjä, ja ainoastaan sen 60-millinen kärki on veressä ja höyhenissä. Läpäisy on sen perusteella 420-greiniselle, illalla teroitetulle leikkurille 13 metristä ennätysmäisen vähäinen, vertaa ketun rintakehästä kokonaan läpi lentänyt vastaava piili.
Kotona punnitsen ensi töikseni saaliin. 1440 grammaa, eli kirjatietojen perusteella lähes maksimikokoinen fasaanikukko. Lintua peratessa selviää vammain laatu. Nuoli on osunut leveyssuunnassa keskelle lintua, laajan rintakehän takaosaan. Osuma on ylhäällä kehossa ja alaviisto. Nuoli on mennyt sisään kukon rintakehän reunasta, katkaissut selkärangan ja iskenyt vielä kääntöpuolella kukon olkavarren siististi katki. Nuoli on kyntänyt lähes pelkkää luuta, mikä selittää vähäistä läpäisyä. Erittäin tappava laaki joka tapauksessa, linnulta meni sekä jalat että siipi pysyvästi alta ja kuolema tuli nopeasti.
yläselkään iskeneen nuolen menoaukko. Suoraan osuman takana näkyvä vaalea rämmäle on fasaanin poikki leikkautunutta olkaluuta:
Tässä tapahtunut tiivistetyssä muodossa:
