Maastovalot syttyivät tällä kaudella ekaa kertaa, maahan jääneen, lähes yhtenäisen lumipeitteen ja tasaisen harmaan taivaan yhteisvaikutuksesta. Se tiesi erälle lähtöä. Järkkäsin vapaata, nukahdin keski-illasta ja maastouduin sitten aamuneljän aikaan, jolloin tiesin lintujen olevan vielä puissa ja jänisten erityisesti liikkeellä.
Vilakka tuuli puhalteli autolta irtaannuttuani, pakkasta joku kakkonen. Maasto oli muuttunut täysin: nyt oli kaikki mahikset nähdä vaikka 150 metrin päässä liikahtava otus, kun vain maastonmuodot sallivat.
Oli niin ikään mahtavat puidenlukuolot; jo matkojen päästä saattoi todeta silmäyksellä, onko latvuksissa nyyttiä vai ei. Ero normaaliin, kysymyksiä jättävään mustuuteen oli hurja. Olot eivät kuitenkaan auta, jos lintuja ei ole, edes parhailla ottipaikoilla peltojen välisissä metsäsaarekkeissa ja -niemekkeissä.
Putkahdin metsäniemekkeestä ulos, kesantopellon laitaan ja hipsin metsänkulmaukseen. Pellolla, sijaltani vajaa 20 metriä oikealle, ojapajujen tuolla puolen, istui pieni rusakko. No nyt! Kohotin jousen, linjasin leikkurin ja annoin lentää. Kuului pyöreä tumpsahdus, yesss!
Pupu lähti liikkeelle, mutta ei sittenkään noudattanut osuman mukaista käsikirjoitusta. Ei matalaa kiitoryntäystä, ei rääkäisyä. Pupu veti ikään kuin varovaisesti kokeillen parikymmentä metriä viistosti eteenpäin, itse asiassa meikäläistä lähentyen!
Pupu seisahtui uudemman kerran, noin 15 metriin. Uusi leikkuri oli jo jänteellä. Kohotin jälleen jousen ja ammuin. Nuolen vilahdettua alkoi sellainen rääky ettei tosikaan. Pupu veti kieppiä kilju päällä ja katosi pellon laidalla olevaan talventörröttäjäpoukamaan. Sitten tuli hiljaista.
Seisoin liikkumatta, antaen leikkurin tehdä tehtävänsä, vaikka hytinä olikin, että rääyn loppu meinasi nopeaa kuolemaa. Sitten pellolla näkyi liikettä: kettu luikerteli lajinomaisesti pujotellen sijaani lähemmäs, päätään välillä nostellen. Se oli tietenkin äskeisen kuolinkamppailun jäljillä, ruokakellon heruttama vesi kielellä pakkasyössä.
Tuleeko tästä ikimuistoinen tupla? Hivutin leikkurin viinestä jänteelle, hitautta ja hiljaisuutta tavoitellen ja kohotin jousen kuin siirapissa uiden. Kettu seisahtui noin 30 metriin, etuviistosti profiilissa. Varroin, josko se tulisi lähemmäs, mutta ei. Lähdin jännittämään jousta pitkän matkan laakiin, ja kettua vietiin.
Lähdin osuman saaneen jäneksen jäljille. Siellä pupu rötkötti, vain parikymmentä metriä osumapaikalta. Tämän kesän tulokkaita, sellainen reilu kolmekiloinen kaveri. Nuoli törrötti kehon suuntaisesti pupussa. Se oli mennyt etukulmauksesta sisään ja tullut keskeltä vastapuolen rintakehää ulos, läpäisy sulituksiin asti erittäin tappavalla alueella.
Nuolen sisäänmenopaikka ja suunta kehossa kertoivat, että pupu oli ehtinyt lähteä kääntymään ympäri ennen kuin nuoli tuli perille. Pääosumat poislukien tämä oli nopeimmin nuoliosumalla kuollut rusakko mitä olen nähnyt tai edes kuullut.
Pupussa ei ollut enämpiä nuolia. Missä se ekana ammuttu, pyöreästi tussahtanut nuoli oli ja mitä sen yhteydessä oikein tapahtui?
Haeskelun jälkeen hogasin siivun nuolenperää hangesta pilkottamasta. Nuoli oli kiinni lievästi jäisessä heinätuppaan tyvipaakussa. Se meni sittenkin ohi. 98 % ajasta riistaosuman ääntä ei voi sekoittaa ohilaakien ääniin. Nyt vanhakin meinasi mennä vipuun.
Jousiaseen suuria etuja on se, etteivät riistaeläimet aina säikähdä ohi mennyttä nuolta. Tällä kertaa ohilaakin ansiota oli, että pupu eteni, nuolen vilahduksesta hämillään, tappotilanteeseen asti.
Pyyntikansan edustaja toteaisi, että eläin näki metsästäjän tarpeen ja tarjoutui surmattavaksi.
