Perjantaina 27.10.2017 klo. 19.29 kaatui Suomen ja samalla amerikkaa lukuunottamatta, koko maailman, ensimmäinen primitiivijousella ammuttu valkohäntäpeura.
Parina iltana olin jo ehtinyt piipahtamaan valkohäntäpeuroja(kirjoitan valkohäntäpeuroista jatkossa vain peuroina) kyttäilemässä. Molemmilla kerroilla pääsin jousta nostelemaan, mutta varmaa ampumahollia ei tullut. Hienoja ja kutkuttavia tilanteita kyllä.
Perjantaina ehdin kuusen juurelle puoli kuudrn aikoihin. Kovin myöhään sekin, mutta nyt voisi hyvällä tuurilla tulla tilanteita jo ennen puoltyötä.
Maa oli valkoinen eilisen lumimyräkän jäljiltä, joka jätti valkoisen maan ja puut ja puskat lisäsivät lumipeitteisinä valon heijastuksia.
Puhdas hanki tekisi myös mahdollisesti tulevat jäljestykset helpoiksi.
Pakko mainita 6v tyttäreni viisaudet kun hain hänet torstaina metsätien päästä koulutaksista; Katseli metsää ja kuunteli puiden huminaa ja totesi että “tuuli kääntyy, tulee hiljainen ilma ja illalla lunta!”
Rinnassa läikähti ja isänä tunsin suurta ylpeyttä ja rakkautta. Tuskin kaikki edes ymmärtävät miten taitavasti ikänsä metsän keskellä elänyt lapsi osaa luontoa tulkita ja vielä harvempi sille antaa mitään arvoa. Ylevämpää on kun lapsi osaa käyttää älypuhelinta ja osaa tv-tähtien nimet.
Tyttö tiesi ja lumi tuli.
Asetuin passiin kuusen alle ja laittelin silmiä kiinni. Rauhoituin ja rentouduin.
Pari tekstiviestiä jahtikavereilta jotka kyselivät joko peura on nurin. Lämmitti jotenkin mieltä kun tiesi että muutamat metsäveljet otti ajatuksissaan osaa jousipeurajahtiin.
Kovin pitkään en ollut passissa ollut kun eteen asteli peura. Katsoin sen ensin piehköksi aikuiseksi naaraaksi ja jäin odottamaan onko sillä vasoja. Lähemmin tarkasteltuani totesin sen kuitenkin ylivuotiseksi. Tämä kelpaisi! Peura oli asettunut suoraan kohti minua ja oli myös senverran sivussa sektorilta, että päästäkseni jännittämään jousta, pitäisi minun liikahdella liian paljon. Kun peura tuijottaa kohti 10metrin päässä, ei vara ole liikkua milliäkään, etenkin kun ollaan maantasalla passissa.
Peura jatkoi matkaansa ja toivoin sen palaavan. Hetkisen kuluttua näin oksien lomasta vasan tulevan kohti. Se kulki samaa jälkeä kuin aiemmin käyny ylivuotinen naaras.
Nyt päätin olla valmis ampumaan heti kun se astuu ajatuksissani eteeni piirtämälle sektorille. Vasa oli yksin ja arvelin sen ajankohtaan nähden melko isoksi urosvasaksi. Se kulki varovasti ja pysähtyi miltei joka askeleellaan hetkeksi tarkkailemaan. Säikky ja arka vasa… vaikuttaa että sen emä on joutunut saaliiksi… ilves, liian hätäinen metsästäjä, kiireinen autoilija tms.? Yksin jääneet vasat ovat valppaita.
Se lähestyi ja pää oli jo sektorilla.
Jousen olin nostanut jo ylös ja nyt työnsin jousikäden suoraksi kohtisuoraan peuraa päin. Sivuttaisliikettä ei saa tulla.
Katsoin jalkojen asentoa. Peura tuli oikealta etuviistosta ja kaarsi takaisinpäin, kulkien nyt siis edestäni vasemmalta oikealle. Eläimen oikea etujalla oli vasenta taaempana, pienentäen vitaalialuetta. Odotin kunnes oikea jalka astahtaisi eteenpäin ja ajatus kulki nopeana ja selkeänä. Ehdin nauttia tilanteesta… makustelin suomen historian viimeisistä sadasosista kun valkohäntäpeuraa ei primitiivijousella ole ikinä ammuttu. Repeääköhän taivas kun nyt ammun? Mietin teenkö esi-isäni ylpeiksi vai piittaavatko he paskanvertaa. Voimakas tunne! Vihdoin peuran oikea jalka nousi hangesta ja suoristui eteen. Ennen kuin jalka oli maassa, päästin jänteen heittämään takokärkisellä leikurilla kärjitettyä mäntykeppiä. Oman kotikalkkuna-kukon siipisulat välähtivät nuolen perässä. Osumaääntä seurasi pieni ähkäisy, kuin ihmiseltä joka saa iskun vatsaan ja lähtee ilmat. “Ummhh…!!”
Peura jämähti paikoilleen. Katsoi taaksensa ja otti muutaman kevyen loikan. En usko että se kuuli, näki tai edes tunsi juuri mitään.
Kurkottauduin varovasti katsomaan näkyykö peuraa. Kyllä näkyi. Vajaa 20 metriä osumapaikalta se oli etujalat polvillaan, kuin makuulle asettumassa. Se nousi kuitenkin jaloilleen ja otti muutaman huojuvan askeleen ja polvistui taas. Tälläkertaa se keikahti vasemmalle kyljelleen ja käänsi vielä takajalat ruhonsa alle. Se oli takapää hieman yhläällä mutta näin pään heilahtavan hervottomana sivulle. Henki pakeni!
Astelin hiljaa ja varovasti kohti peuraa. Verijälki oli jatkuva, alkaen heti osumapaikalta. Puolikas nuolta(takaosa) löytyi hangelta verenpunaisena sulitusta myöten.
Pääsin peuran luo ja totesin sen olevan kuollut. Viilsin kaulavaltimon, eikä painetta verisuonissa ollut. Käänsin peuran ja löysin nuolen etupuoliskon peuran alta. Täytyypä oikein miettiä ajan kanssa, miten nuolen takapää oli pudonnut matkan varrelle, vaikka se on kokonaan peuraan uponnut. Ja etupää on kuitenkin kulkenut mukana loppuun asti… Olisi hienoa nähdä miten tämä on tapahtunut. Ehkä nuoli on katkennut ulostullessaan ja kärkiosa on kiertynyt lihaskalvoihin ja nahkaan kiinni, takaosan jatkaessaan matkaa…?
Suolistin peuran ja rintaontelo oli täyttynyt keuhkot lävistäneen osuman seurauksena verellä. Ammensin verta kämmeneeni ja join kolme kämmenellistä lämmintä verta. Tämä on tapa jolle en selityksiä sen kummennin anna. Näin teen kuitenkin oikeastaan aina peuran tai hirven kaadettuani. Ehkä halian kunnioittaa näin riistaa, luontoa tai sitten se on vain joku primitiivinen tarve julistaa omaa voimaa ja miehisyyttä? Kukapa tietää, eikä sitä kannata edes yrittää analysoida.
Monta ajatusta liikkui päässä kun laskin jousen ja katkenneen nuolen urosvasan päälle. Ympyrä on sulkeutunut. Olemme yhä samassa pisteessä kuin ammoisina aikoina kun suurriistaa jousilla kaatui. Maailma ei muutu, vaikka teknologia kehittyisikin. Se on harhaa ja kehnoa kulissia.
Ampumakokeen suoritin jääräpäisesti primijousella ja olen erittäin vakuuttunut siitä, että mikäli tuo koe noin järjettömänä pysyy, ei sitä läpi ammu primijousella kuin pari kolme heppua tästä maasta. Treenaillessa tuon ampuu monikin läpi mutta ei kokeessa. Tiukasti tarkkailtu tilanne jossa useimmiten katsojia jotka erityisen tarkasti kyttäävät perinteisellä jousella selviytyjää. Normaali jousi oli nimittäin tänä vuonna kokeissa suiri harvinaisuus taljajousien joukossa. Toivon että mahdollisimman moni käy ensi vuonna kokeessa. Muuten käy herkästi siten että lakiin säädetään suurrista-jousen määreiksi apupyörät ja tähtäin. Käykää siis kokeessa perinteisen jousen säilymisen vuoksi! Joka-ainoa! Ja tammikuusta lähtienhän myös metsäkauris vaatii kokeen.
Älkääkä ampuko koetta taljalla jos vaistolla metsästätte. Vain näin voidaan näyttää että perinteisillä jousilla yhä tosissaan suurriistaakin ollaan valmiit metsästämään ja meidän tietotaitomme ja kokemuksemme on otettava vakavasti huomioon. Nyt siellä on taljalla kokeen suorittaneita henkilöitä, joilla metsätyskokemus on pyöreä nolla. Perinnepuolella kymmenien vuosien jousimetsästykokemuksen omaavia tyyppejä ei pääse peurajahtiin kun koe on totaalisen ylimitoitettu.
Ja kun on alkuun päästy…
Toinen vasa viimeyönä puolenyön jälkeen.
Passiin menin viiden aikoihin ja selkeä taivas tiesi kirkasta kuutamoa. Odottelinkin peuroja tulevaksi ennen kuunvalon tuomaa kirkkautta. Ensimmäiset kuutamot saavat peurat varuilleen ja ne pysyttelevät mieluummin silloin varjoissa.
Pari peuraa näin jo alkuvaiheissa mutta houkutteeksi kippaamani kaurakasa epäilytti niitä ja ne kiersivät sen kaukaa.
Kuu alkoi loimottaa jo kirkkaana ja ajattelin että vaikka kasalle tulisikin peura, olisi ampumatilanne liki mahdoton. Pieni utu alkoi yhdentoista aikoihin peittää kuuta aika ajoin. Se loi uskoa että keli pehmenee ja kuu peittyy pilvierhoon. Valoa piisaa kyllä vaikka kuu peittyisikin.
Yksi vasa kulki kohti kaurakasaa. Tuli ottamaan muutaman suullisen, mutta pidin paikkani enkä edes yrittänyt ampua. Rauhoittukoot siinä ja katselkoot paikan turvalliseksi. Kuu sojotti valoan suoraan peuran takaa minuunpäin ja vaikka varjojen suojissa olinkin, saattaisi leikkurin kärki heijastaa väläyksen.
Vasa käveli rauhassa pois.
Puoli yhden aikaan paikalle tuli emä ja vasa. Vasa seisoi nätisti kylki minuun päin mutta emä oli suoraan sen takana. Ootellaan…
Kuu oli peittynyt jo pilviin ja keli jo paljon pehmeämpi. Oikein hyvä.
Peurat lähtivät poispäin ja pidin katseeni vasassa. Näin kun emä sen takaa kaikkosi loitommalle mutta vasa pysähtyi. Näin nyt vain sen takapäästä pienen osan. Se kääntyi ensin poispäin ja sitten teki käännöksen takaisin kauroille. Nyt nostin jousen ylös ja valmistauduin ampumaan. Naarasvasa käveli suoraan kasalle ja annoin sen kurkottaa kaulansa kohti kauroja. Kylki minuun päin, minun puoleinen etujalka pitkälle eteen työntyneenä. Nyt on vitaalit kuin tarjottimella.
Työnsin jousen hitaasti eteen ja vapautin jänteen. Selkeä osuma! Peura putosi siihen paikkaan. Potki pari potkua selällään ja vaipui maahan. Oikaisi jalkansa ja kurotti kaulansa suoraksi. Avasi suunsa kuin huutaen kuolinhuutonsa mutta ääneti.
Siihen sammui kaunis elämä.
Menin heti paikalle ja peitin vasan silmän. Viimeinen henki pakeni sen sieraimista lämpöisenä henkäyksenä. Surullista ja kaunista samaan aikaan. Hetken olin kyykistyneenä peuran vierellä ja pidin kämmentä sen silmän päällä.
Viilsin kaulavaltimon, josta vain vaimea veren pulpsahdus.
Katsoin löytyykö nuolen tekemää verivanaa hangelta. Ei löytynyt. Käänsin peuran ja totesin että nuoli ei ole tullut läpi. Löysin samantien nuolen joka oli poikki heti kärjen takaa. Kärki onsiis peuran sisällä…
Suolistin peuran varovasti, etten teloisi käsiäni terävään leikkuriin.
Vein vasan lahtivajalle ja nyljin sen.
Nuoli oli lävistänyt keuhkot ja kärki uppoutunut selkärankaan. Selkäytimessä oli tiedonjakelu keskeytynyt varmasti niin nopeasti että vasa ei ole edes ehtinyt huomaamaan että siihen jokin osui.
Todella nopea kuolema.
Matkaa oli 13 metriä ja pakomatka 0 metriä.
Jousena lyhyehkö 55paunainen tammijännejousi. Nuolenrunko mäntyä, sulitus oman kalkkunakukon pudottamista sulista ja kärkenä jousiteräksestä takomani leikkuri. Poistin kärjen rangan sisältä. Terä oli täysin ehjä eikä teränsuussa ollut pienintäkään murtumaa.
Hienoa kerrontaa joka luo metsästyksen tuomaa kiihkoa myös lukijaan. Kateus ei kuuluu ominaisuuksiini mutta silti joku epämiellyttävä tunne hieman rinnassa kaihertaa ;-D
Hienoa menestystä! Ymmärsinkö siis oikein, että lupaa yritettiin pidemmän aikaa lävitse, mutta sitten kun saatiin, ammuttin heti kaksi peuraa muutaman päivän sisään… Niinkuin oli puhettakin ampumakokeen vaativuudesta.
Onnea voittajalle. Onneksi tuli selailtua sähköpostia, niin ei mennyt tämä ohi. Sen verran tulee harvoin täällä (ja paljon muuallakaan) nykyisin pyörittyä.
Siinä sitä on pari painavaa argumenttia. Vehkeet voivat olla itse tehtyjä ja homma toimii. Kääntäen homma ei toimi jollei osaa, oli vehkeet mitkä hyvänsä.
Seikku on tekijämies.
Onnittelut! Hieno kerronta ja painavaa asiaa ampumakokeesta, kiitos.
Hieman jäi kyllä mietityttämään se, että jos tästä lähin jokainen täällä käy tuota koetta yrittämässä, niin eikös silloin sivustakatsojat ja sitä myöten päättäjät saa sen käsityksen, ettei primijousesta ole mihinkään kun eivät sillä saa koetta läpi? Muut pointit kyllä ymmärrän kokeen ylimitoittamisesta ja perinnepuolen säilymisestä.
Vielä kerran onnittelut. Kaatoa edellisenä iltana viestittlinkin Ilkalle että hän saatta hyvinkin olla ensimmäinen primijousimies suurriistan kaatajana tänä aika. Ja oli.
Toissailtana (19.12.2017) klo.19.25. ampaisi mäntyrunkoinen leikkuri primitiivijousen potkaisemalla voimalla kohti valkohäntäpeura-pukkia. Selkeä ontto osumaääni. Nanosekunnin hämmästys pukilla ja sitten täyteen vauhtiin. Osumasta aloin laskemaan “yk-si, kak-si, kol…” Alle kolme sekuntia siitä kun nuoli teki tuhojaan tuplakeuhko-osumalla ja peura romahti liikkumattomana hankeen.
Kolmas valkohäntäpeura primitiivijousella on pieni 5 piikkinen pukki. Ruhopaino melko vaatimaton 42kg. Tällä lienee kiima venähtänyt hieman pitemmälle mitä täällä pukeilla keskimäärin. Melko rasvaton ja varmaan aloittanut kiiman jälkeisen syömisen vasta n.viikko sitten. Ei kuitenkaan enää väkevää pukinhajua, mutta selkeästi vielä puuttui 5-6 kiloa normipainostaan.
Ampumamatka n.14 metriä.
Täytyy sanoa, että hyvin harkittu ja sijoitettu laukaus tappaa valkohäntäpeuran ihan uskomattoman nopeasti. Tällä ensimmäiset verijäljet roiskui hangelle noin puolessa välissä pakolaukkaa, eli n.20 metrissä. Likimain kaikki veri rintaontelossa ja kaulavaltimoita viiltäessä, ei sieltä tullut enää yhtään mitään.
Jousena tälläkertaa saarnesta pari viikkoa sitten veistämäni yksipuinen 60 paunainen primijousi. Aiemmat peurat on tulleet tammijännejousella ja teki mieli yksinkertaistaa peurajousta vielä simppelimmäksi, eli puhtaasti yksipuiseksi. Yksipuiseen jouseen tulee usein kyllä muutenkin siirryttyä kovien lumikelien tultua, koska jännejousi elää kosteudesta ja lämpötiloista vielä enemmän mitä puinen jousi. Siklailen tästä jousesta jokusen paunan pois. Varmuus alkaa 60paunaisella ammuttaessa minulla vähenemään kun kylmän kangistamana täytyy alkaa jousta jännittämään. Lämpöisillä keleillä tykkään ampua 60paunaisillakin mutta pitkään passissa kökkiessä liikkumattomana, alkaa tuo olla minulle turhan jäykkä, jotta ampumisessa olisi rentous ja varmuus kohdillaan.
Pirauttelin kaverille jos kerkiäisi vetoavuksi. Hanki on paksu ja alla kynnöspelto niin on mukavampi kahteenpekkaan vedellä otus pois. Samalla sai näyttää vähän verijälkeä koiranpennulle jotta saa kokemusta. Otettiin poseerauskuvakin, vaikken niiden ystävä olekaan.
Osuma vitaalien etupuolella. Tuplakeuhko-osuma. Kylkiluun läpi-> keuhkojen läpi ->kyliluiden välistä -> jalkaluuhun. Nuoli siis tökkäsi toisella puolen jalkaluuhun, eikä tullut nahasta läpi.
Kaikin puolin hyvä ja tehokas osuma, josta kertoo alle kolmessa sekunnissa koittanut kuolema.
Allekirjoitan sekä yksipuisuuden edut että tuon paunamääräpointin. Lievästi myötäkäyräksi asettunut, hyvin rasvattu yksipuinen ampuu aina samalla tavalla. Rentous ja varmuus ovat osumatarkkuuden edellytys, ja paunat tuntuvat ihan eri tavalla kun vilu kalkuttaa, väsy painaa ja asento on kaupan päälle usein hankala. “Tehokas” jousi on usein kaikkea muuta kuin saamapeli, kun ollaan tositoimissa.
Suomessa puhutaan vain suurriistasta ja pienriistasta, mikä on pöljän karkea jako. Onko esimerkiksi 50-kiloinen valkkis suurriistaa, kun oikeasti isot riistaeläimet ovat yli 10 kertaa painavampia? Jenkit käyttävät peuroista termiä mid-sized game, joka on juuri kohillaan. Olennaisesti isompi kuin pienriista, olennaisesti pienempi kuin suurriista.
Vhp:n 50 kilon ruhopaino on takuuvarmaa suurriistaa. Sen voi todeta kuskaamalla tällaista elopainoltaan 80 kilon paikkeilla olevaa otusta pitkin maita ja mantuja.
Jos tarkoitat 50kilolla elopainoa niin puhut vasoista tai pieneksi jääneistä ylivuotisista. 500kilon ruhopainoisia eläimiä ei suomessa edes ole. Ison hirven ruhopainokin on vain äärettömän harvoin likellä 300kiloa.
Isolla metsäkauriilla ruhopaino voi kivuta 25kiloon ja elopaino lähennellä 50kiloa.
Metsäkauriin ja majavan heittäisin pien ja suurristan välimaastoon, mutten näe mitään tarvetta niiden pienriista-statuksen muuttamisesta suurriistaksi.
Komea vääntö taas Ilkalla. Mitäs tässä voi sanoa. “Ei kahta ilman kolmatta.” Se on positiivinen ja tähän käyvä sananlasku meidän leveyspiireillä, joilla yleensä hoetaan “itku pitkästä ilosta” tyylisiä masentavia mantroja. Onnet.
Laitanpa nyt vielä tämän kauden viimeisenkin jousipeuran tänne, niin saa samaan nippuun kaikki euroopassa primitiivijousella ammutut valkohäntäpeurat tällä kuluneella ensimmäisellä jousipeurakaudella =D
Kuten kuvasta näkyy, osuma on melko ylhäällä ja miltei keskellä peuraa. Tästä muutamat asiaan vihkiytymättömät jo ehti innostuakin, että nyt juippi ampui ihan päin hel#ettiä. Kyseiset tyypit ovat kuitenkin opiskelleet peuran anatomiaa ilmeisesti jenkkilöiden 3d peurojen vitaalikuvioista, jotka ovat miltei poikkeuksetta mallinnettu kuolleista elukoista.
Elävällä eläimellä keuhkot ovat oikeasti todella suuri alue. Tässä osumassa olisi ollut varaa ampua jopa vielä aavistus taaemmaksikin.
Peuran liikkehdintä ja asento vaikuttavat myös keuhkojen kokoon. Varmempi paikka olisi toki ampua olkaluun taakse, jolloin tilaa jää joka suuntaan reilusti. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista ja totuus on se, että jos ei ammu, ei saa riistaakaan. Tuurilla ei kuitenkaan kannata kokeilla peuran kokoista elukkaa.
Ilvekset valtasivat parhaat peurapaikkani loppukaudella ja vietin aika monta iltaa ja yötä ilman ainuttakaan vilausta peuroista. Yhden rusakon pääsin ampumaan jousella, joten ihan turhia reissuja nuokaan ei olleet. Itseasiassa huomasin peurakytiksellä ollessani miten pienen puron yllä näkyi aika ajoin vilaus rusakon korvista. Pieni tutkailu päiväsaikaan paikanpäällä ja totesin puron jääpintaa pitkin kulkevan rusakoiden polun. Metsäjäniksiäkin tässä on, mutta polula kaikki jäljet olivat rusakoiden tekosia.
Katselin uuden peurakytispaikan siten että pääsisin ampumaan myös tuohon polulle mahdollisesti ilmaantuvia puppeleita.
Sinänsä tuo rusakon ampuminen ei ollut kummoinenkaan suoritus, kun pääsin ampumaan n.7metristä sivuttain istuksivaa ja poispäin katselevaa ja kuuntelevaa rusakkoa. Hyvä keuhkolaaki ja ulostulo oli vielä katkaissut etujalan. Rusakko ei loikkinut mihinkään vaan kellahti oitis kyljelleen ja sätki loppusätkynsä siinä. Koppasin pupun talteen ja jatkoin kyttäystä, mutta sinä iltana ei muuta tullut. Rusakolla oli toisessa korvassa puremajälki ja selässä selvä, jo arpeutunut raapale. Epäilen että tämä pupu on kokenut jännittäviä hetkiä ilveksen kanssa.
Viimeinen peura, joka siis kauden neljäs valkohäntäpeura primitiivijousella, tuli paikalle pienen peuraporukan kanssa. Ensin paikalle asteli kovassa lumisateessa emä vasan kanssa, pysähtyen n. 30 metrin päähän minusta. Hetkisen siinä seisoskeltuaan ne alkoivat katsella sivuunsa. Sieltä tuli jonkinlaisessa jälki-kiimassa oleva 6 piikkinen pukki. Emä käveli sitä kohti ja tempaisi muutaman napakan sorkan iskun pukin kylkeen. Pukki perääntyi mutta jäi näkösälle. Ajattelin että odottelen tuota pukkia ja asettelen nuolen sen kylkeen.
Yhtäkkiä totesin että paikalla oli myös toinen vasa. Selvästi pienempi kuin aiempi vasa ja vaikutti että se ei ole tuon emän vasa, sillä se selvästi arasteli mennä emää ja toista vasaa lähemmäs. Unohdin trofeehaaveet tuosta kuuspiikkisestä ja päätin ottaa tuon pikkuvasan kohteekseni. Emättömällä pikkuvasalla ei näissä metsissä ole kummoisiakaan mahdollisuuksia ja mitä ilmeisimmin tuo uppoaisi ilveksen nieluun ellei sitten kärvistelisi kuoliaaksi itsekseen.
Pikkuvasa tuli vihdoin hyvälle ampumahollille ja nostin jousen ylös. Samalla sekunnilla toinen vasa kuitenkin käveli eteen. Tässä vaiheessa olisi hyvin voinut ampua tämän isomman vasan, mutta pidättäydyin päätöksessäni. Hetkisen kulutta eteen tuli vielä emäkin eikä mitään mahdollisuuksia laukaisuun ollut, joten laskin jousen varovasti alas.
Nyt emä lähti kulkemaan suoraan minua kohti. Se oli ehkä kuuden metrin päässä ja pysähtyi tuijottamaan suoraan minua kohti. Korvat osoittivat myös suoraan minuun. En räpäyttänyt silmäänikään ja hengitystä koitin tasoitella jotta huuru ei paljastaisi minua.
Aikansa se siinä pönötti kunnes käänsi päänsä pois ja otti muutaman askeleen sivummalle. Takaa paljastuikin pikkuvasa. Isompi vasa kiersi sivummalta, mutta tämä pienempi näyttäisi askeltavan aika hyvälle paikalle. Vasa oli n. 10 metrin päässä ja kääntyi vihdoin hieman sivuttain. En odottanut enempää, vaan nostin jousen ja ammuin samantien. Peurat ampaisivat juoksuun häviten näkyvistä.
Osuma oli selkeästi hyvä ja vasan juoksussa näkyi nopeasti verihukan aiheuttama voimattomuus. Se pääsi kuitenkin kuusiryteikön taakse enkä nähnyt mihin se kaatui. Odottelin hetken jos toinen vasa tai pukki sattuisivat tulemaan ampumapaikalle. Ne tekevät usein niin. Lumisade oli kuitenkin niin sakeaa, että päätin jo muutaman minuutin kuluttua käydä katsomassa, missä vasa makoilee. Parikymmentä metriä osumapaikasta, alkoi selkeä verijälki. Keuhkoista ruiskahteleva verisuihku jätti puhtaalle hangelle selvät merkkinsä.
Nelisenkymmentä metriä nopeasti lyhenevää laukkaa ja siihen oli henki loppunut.
Puhdas tuplakeuhko-osuma ja veret rintaontelossa.
Suolistin vasan ja istuskelin hangella tovin, mietiskellen miten turhaa on kaikki muu.
Heitin vasan harteilleni ja tarvoin syvässä lumessa tyytyväisenä ja kiitollisena kohti kotilieden lämpöä.
Olenkin jo onnittelut esittänyt facebookin puolella, joten menen suoraan tuohon pienriista/suurriistakysymykseen. Olen taipuvainen laskemaan kaikki sorkkaeläimet suurriistan puolelle, metsäkauriista alkaen. Ja koska seuraan pitkälti intiaaniperinteitä, heilläkin valkohäntä oli kyllä suurriistaa, oli vasa tai aikuinen. Monilla alueilla ei mitään sen suurempaa yleensä ollutkaan. Chiricahua-apacheilla “metsästys” tarkoitti juurikin valkohäntien metsästystä, ellei jotakin muuta lajia erikseen mainittu.
Jos varsinaisista ruokaeläimistä tai bulkkitavarasta puhutaan, niin kauris tai valkohäntähän on se seuraava askel rusakon jälkeen. Ja sitten ei enää olekaan kuin metsäpeura ja hirvi. Askel rusakosta kauriiseen ja valkohäntään on mielestäni isompi kuin siitä eteenpäin. Tämähän näkyy lainsäädännössäkin, kun sorkkaeläimille on se ampumakoe. Se näkyy myös siinä, että kun rusakonpyynti on hyvinkin helposti mahdollista, niin jo kauriiden kohdalla alkaa mahdollisuuksia löytyä paljon rajatummin.
Muistan lukeneeni, että ainakin jotkut Mississippin itäpuolen heimot pitivät jo majavaa suurriistana. Kun iso majava voi painaa 30 kg, niin onhan siinäkin melkoinen ero viisikiloiseen rusakkoon.
