Sotkamon eräreissu

[TuukkaKumpulainen]

Otin ja lähdin Sotkamoon metsälle. Mehtäkanaa, muun ohella. Rankan 8,5-tuntisen ajomatkan päässä odotti messevä, ruskaisa syyssää ja tutut maastot vuosikymmenten takaa.

Tsekkasin alkuun lehtolammen, jossa on aina vesilintujen mahis. Tyhjä. Oravia, massoittain räkättejä, harakoita, käpytikka lammen ympärysviidakossa. Perussettiä. Bongasin lammen yhdeltä laidalta riistapolun, joka johtaa lammenlaidan juomapaikalle. Passin paikka, joka olisi ollut männäkesän kuivuusjakson aikana varmasti kovaa valuuttaa. Ehkä nytkin.

Nousin lammen notkosta ylämaille ja ylös vaaranrinnettä. Vaaran laella tuikkasin metsäkoneuralta metsän sisään. Vanha avohakkuu, nyt kolmemetristä harvaa sekametsää keppikerroksella kuorrutettuna, oli viheliäistä kulkea. Hetken edettyäni edestä 20 metristä lähti pyy hurinaa pitäen. Se oli tiheämmän kasvun kohdalla jemmassa.

Hiljentyminen ja pillitys tuotti kuin tuottikin vastauksia, mutta ei lähestymisiä. Vaihdoin paikkaa niin vaiti kuin pystyin ja jatkoin pillin parissa. Keskustelu pyyn kanssa sai jatkoa. Sen hiljentyessä vaihdoin taas paikkaa, ballerinaa keppivellin päällä leikkien.

Lopulta olin jo lähellä, mutta en millään saanut näreeni takaa pyystä näköhavaintoa. Kun astuin esiin, kuusesta vain 13 metrin päästä lähti mustakurkku lujaa pakoon. Hitto, kun en löytänyt. Jo näreen takaa olisi ollut noheva 15-metrinen puulaaki.

Käänsin kurssia 90 astetta, vaaranrinnettä viistosti tulosuuntaan alas, antaakseni äskeisen pyyn rauhoittua. Ja taas edestä kuului loittoneva hurina. Ja jälleen hidas hipsintä ja näreen takana pillittäminen sai aikaan keskustelua, nyt noin 40 metrissä olevan pyyn kanssa. Tälläkään kertaa pyitä ei tullut likemmäs, joten jatkoin eteenpäin.

Toistaiseksi loiva rinne jyrkkeni etumaastossa selvästi, muodostaen vaihettumiskohtaan pienen törmän. Yhtäkkiä törmän alta, 25 metristä, singahti sinimusta, tanakka lyyrapyrstö pakoon. No nyt! Komea teerikukko oli sekunnin ajan koko komeudessaan näkyvillä alamäkeen. Loistava haulikkopaikka, mutta miltä se nyt sitten tuntuisi? Ruuti laimentaa elämykset ihan kiva-asteelle.

Annoin katseen kiertää. Silloin suoraan edestä alarinteestä, samalta etäisyydeltä kuin eka kukko, mutta kuusesta, lähti toinen musta tykinkuula. Ei perse, tuo olisi pitänyt nähdä. Yhden lähtö kiinnittää huomion, niin se vain on.

Verenkierto elpyneenä jatkoin rinnettä alas. Äskeisiä kukkoja ei olisi mieltä ajaa tämän enempää, jos ei sitten loppuun asti vanhaan tyyliin niin kauan ja niin kauas, että kukot eivät enää jaksaisi paeta. Eräänlaista eläinrääkkäystä.

Alarinteeseen päästyäni maasto vetistyi paikallisesti. Läheltä kuului linturytyä. Siinä samassa 18 metrin päässä olevan kuusen oksalle pasahti pyy, kaula pitkällä lähtöä tekemään. Kohotin jousen, linjasin fp-leikkurin ja annoin lentää. Nuoli singahti täydellisessä korossa mutta ilmeisesti näppäävän laukaisun takia vasemmalta ohi. Nuoli kosahti pyyn taakse kuusenrunkoon, ja lintua vietiin. Nuoli jatkoi äänen perusteella matkaansa hyvän matkaa taaemmas.

Löysin nuolen lopulta 10 metriä pyyn kuusen takaa, näreeseen torpanneena. Kun nostin sen maasta, totesin fp-leikkurikärjen peittyneen harmaisiin untuviin. Nuoli nappasi sittenkin pyyhyn, rungosta kimmottuaan!

Nuolessa oli höytyä vain aivan keulassa, eikä tietoakaan verestä tai suolimujusta. Pyy lähti niin ikään täysin terveen näköisesti pakoon. Oli vahva hypo, että nuoli otti vain pyyn pyllystä pari karvaa mukaansa, mutta moraali velvoitti kahtelemmaan, ettei raanakkoa ole mestoilla.

Siinä pyytä haeskellessani, kosteikon laidalta, 40 metristä, lähti taas musta kukko kyytiä pitäen. Näytti jo hetken, kuin se olisi ollut parkkeeraamassa kuusen latvaan, mutta nosti katseeni pelottamana korkeutta ja jatkoi tiehensä.

Kanalintumaastoa:

Pyystä ei tullut enää mitään havaintoa. Jatkoin vaaranrinnettä eteenpäin, kosteikkoa kiertäen. Edetessäni harvaa, valoisaa kuusirinnettä edestäpäin varvikon pohjalta kuului ja näkyi liikettä. Metsäjänis se siinä, pirun hyvine maastoväreineen, ja hyvin samankaltaisella päivämakuulla kuin rusakot kotopuolessa.

Rusakoihin tottuneelle pienen ja pyöreän oloinen, mutta kyllä ihan aikuinen jänis nykäisi suoraan poispäin ja seisahtui sitten 30 metrissä profiiliin. Nyt rankaisi, että etenin äsken kanalintunuoli jänteellä. Oli pakko vaihtaa nuoli järeämpään. Vaihtoa tehdessäni katselin, miten pupu nousi takajaloilleen, nähdäkseen meikäläisen metkut paremmin. Hommaan meni vain pari sekuntia, mutta sen aikana pupu katosi taikatempun lailla näkökentästä, kuinkas muuten. Vaan ammupa melkein jokaisella puulaakilla leikkuri tiukasti korkeuksiin. Hyvin harvinaista herkkua etelässä, tämä metsäjäniskin.

Aikamoista meininkiä ekalle päivälle ja tällä tiheydellä!

Painelin iltahämärän alla vielä pellonlaitapassiin, tuulensuunnan mukaan paikan valiten (lammentaus ei tästä syystä käynyt). Jäätäväksi kaikista vaatteista huolimatta käyneessä passissa riistaa ei hollille tullut, mitä nyt taivaalla meni korppia, sepeliä, haukkaa summuuta ja passin ympärillä pienjyrsijät rapistelivat jopa puolessa metrissä, maastoutumisen onnistumisen merkkeinä.

Jatkoa seuraa, täällä ollaan koko viikko. Tulen kokeilemaan kuvilta pyyntiä ja ties mitä.

[JMenna]

Mukavaa turinaa. Paljon liikettä ja tilanteita.

Toive. Raportti joka päivältä.

[TuukkaKumpulainen]

Nyt on kaiffari niin kuitti, että raportti on tiukassa, mutta pannaan jotain kehiin.

Pyitä pillitettiin pitkin aamua ja päivää, mutta kuten eilen se ei johtanut ampumatilanteisiin. Nämä pyyt eivät lähesty pilliä, ja jos harvoin niin tekevät, niin kaukaa ja piilotellen. Etelässä ei ole yksi eikä kolme kertaa, kun pyy on pörähtänyt pillille kuuteen, kahdeksaan metriin esteetöntä, mutta ei täällä.

Syistä, pyistä vaaranrinnettä:

Puronvarsiviidakkoa, jossa oli jokunen pyy ja erittäin haastava liikkua:

Vaan tänäänkin tuli lopulta riistalaukaus: eilisiä teerikukkomestoja tsekkaillessani alarinteestä 25 metristä pörähti pyy pakoon. Sitten silmään osui heruttavan herkullinen näky: samassa suunnassa mutta lähempänä olevassa kitukäkkyräpihlajassa istui pullea pyy, joka käänteli päätään selvittääkseen, missä mennään. Laitoin laakin nopeasti matkaan. Fp-leikkuri meni pyyn rintaa hipoen vierestä ohi. Jumantsuga. Matkaa 16 metriä ja supermakea tilanne. Olisipa osunut!

Etelässä pyytä ei pääse ampumaan oikein mitenkään kuin pillittämällä. Täällä pillillä ei tee oikein mitään, mutta kerran päivässä tulee silti loistava paikka!

Iltapäivällä kävin sukulaismiehen kanssa laittamassa teerenkuvia peltoon, parin kilsan päässä olevalle peltokompleksille. Kuulemma mesta, johon tulee aamutuimaan lähes taatusti teeriä, puihin / maihin.

Tänään tuuli oli kääntynyt sopivasti siten, että eilen bongaamani lammenrantariistapolku oli passitettavissa; olisin joko tuulen alla tai sivutuulessa todennäköisiin lähestymissuuntiin nähden. Laitoin iltapassin pystyyn mielestäni hyvälle paikalle (vaikka sitä ei kuvasta näe):

Passiin hiljennyttyäni ympärilläni oleviin puihin, muutaman metrin päähän meikäläisestä, alkoi singahdella räkättejä. Ne eivät hälyttäneet meikäläistä, kuhan pulisivat rennosti keskenään. Samaan aikaan selän takana metrissä pienjyrsijät rapistelivat. Molemmat loivat loistavaa ääninaamiota, kertoen kohde-eläimille, että tänne uskaltaa tulla.

Tuli puoli tuntia auringonlaskusta, klassisin hämäräpassiaika. Vielä näkisi hyvin laittaa nuolen passin editse jolkottelevan pienpedon etujalan taakse. Vielä tyrnävämpää olisi tietenkin metsäkauriin tulo, mihin riistapolun maapohjaa rikkoneet pienet jäljet viittasivat.

Ei tullut mäyrää tai metsistä. Sen sijaan passista etuoikeaan olevasta oksiston aukosta putosi yhtäkkiä eteeni, kolme metriä jänteellä olevasta leikkurista, joku tumma, yksivärinen, pyyn kokoinen, pallomainen lintu. Pähkäilin mikä on kyseessä. Tulin siihen arveluun, että kyse on jostain pienehköstä pöllöstä. Siinä otus istui, sinettinä maastoutumiseni onnistumisesta. Kun aloin kaivaa kameraa taskusta, haamu singahti yhtä ääneti kuin tulikin, samasta oksa-aukosta taivaalle.

Luulin jo yölintuajan koittaneen, mutta niin vain seuraavaksi passin yllä kuului sepelin lentovihellys. Pimeä eteni nopeasti, samalla kun lämpö alkoi hiipua. Yöllä pitäisi mennä nollaan. Purin passin ja painelin kotiin, aamutuiman kuvilta yrittämistä outtamaan.

[TuukkaKumpulainen]

Eilen sukulaismies, joka on metsästänyt haulikon ja kiväärin kanssa näillä main pitkästi yli 50 vuotta, opasti, mille pellolle ja pellonlaitapuille teeriä tulee “siinä seiskan maissa”, lähes satavarmasti. Kerroin jousihommien kantamarealiteetit, miten 25 metriä on jo pitkä matka. Eno kuunteli, mutta kysyi sitten vielä ikään kuin optimistisen toiveikkaana, että entä tuollainen 50 - 100 metriä, olisiko mahdollinen? Eipä ole, vastasin. Eno odotteli autolla, kun kävin asettelemassa kaaveet peltoon realistiselle jousimatkalle, eli pirun lähelle pellon laitaa. Kuvieni kohdalla olevasta passista ammuttiin peltoteeriä yleensä / aina kiväärillä. Nyt oli eri meininki.

Yöllä veti nollaan ja vahvaan kuuraan. Sen sijaan että olisin skrapannut autoa ja luistellut kesärenkailla, päätin vaeltaa teeripassiin jalan. Täysikuu ja usva tehostivat talviseksi käynyttä tunnelmaa.

Kun saavuin passipellon laitaan ja aloin tarpoa sitä passipaikalle, bongasin parissa sadassa metrissä eteenpäin eläimiä pellolla. Ei hitto, olivatko teeret jo pellolla, jolloin en mitenkään pääsisi passiin niiden karkottumatta? Ei, kyse oli rusakoista. Kolme, ei kun neljä pitkäkorvaa oli pellon perällä murkinalla.

Kiertoreittejä ei ollut, enkä voinut mitenkään häivyttää lähestymistäni, joten katsoin vain, kuinka kaukaa jousen tarkan kantaman ulkopuolelta jussit pinkaisevat. Noin 80 metriä, näemmä.

Kun tulin peltoon eilen laittamieni kuvien kohdalle, könysin ojan yli ruohikkoiselle kumpareelle, mutta en kiväärin kanssa pressan perässä, vaan primijousi kädessä lintuja odottamaan.

Kaaveet olivat vetäneet paksuun kuuraan: hakkasin kuvia reittä vasten, mutta eihän kuura lähtenyt kunnolla samettipinnasta. Elävä lintu ei mene kuuraan, ja ajattelin, ettei teeri mene halpaan, kun kuvat ei ole mustia vaan valkoisenkirjavia päällipuolelta.

puistelun jäljiltä:

Auringonnousuun oli vielä puolisen tuntia. Seurasi tyhjää passausta. Heti auringonnousun jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Edessä sumuisella pellolla ja selän takana metsän puolella raikui teerien suhina ja pulputus. Tunnelma tiheni tiukkuvalle asteelle.

Äänet kuuluivat todella kovaa passiini. Sen perusteella teeriä ei olisi kaukanakaan kuvistani. Toisaalta kalibrointi tältä osastolta uupui. Edessäni oli näkösuojana sen verran heinikkoa, että en istuma-asennosta nähnyt kovimman pulputuksen suuntaan. Sinnittelin liikkumatta, annoin lintujen kertyä ja asettua.

Lopulta kurkkasin peltonäkymää heinien takaa. Siellä sitä mustatakkia oli, keskellä peltoa 100 metrissä. Tuli selväksi, mikä on suhistelun kantama, ainakin tyynessä kuurakelissä.

kuvassa 15 teertä, siltä varalta ettei näy:

Kun teerien öhkinä vaan jatkui, kuuluipa kukkojen ottelumäiskettäkin, osallistuin suhisteluun. Treenataan, nyt kun on esimerkkiä ilmassa. “Rään irrottelu ilman sylkyä” alkoi sujua, ja kuulosti siltä, että mulle vastailtiinkin.

Sukulaismiehen paikalliskokemus puhui: teeret todellakin tulivat tänne, seiskan maissa, ja ne todellakin asettuivat kiväärikantaman mukaiselle etäisyydelle laidoista. Käy järkeen.

Selän takana olevissa puissa, joihin enon mukaan tulee aamulla lintua myös lähes varmasti, kuului harvakseltaan pulputusta ja suihkinaa. Olin kyylinyt aina välillä taaksekin, mutta en nähnyt yhtään kanalinnun profiilia missään teräväpiirtona näkyvissä latvuksissa tai alempanakaan. Peltoteeret vihjasivat, että “lähellä takana” olevat linnut olivat kenties 50 metriä meikäläisestä, minne ei ollut näköyhteyttä.

Yhtäkkiä etuoikealla näkyi liikettä: teerikukko singahti pellon tätä laitaa kuviani kohti! Nytkö alkoi sittenkin urjeta? Näytti siltä, että kukko olisi laskeutumassa kuvien etupuolelle, mutta melkein peltoon koskettuaan se nosti kytkintä ja suuntasi suoraa tietä keskellä peltoa olevien lajitoverien luokse.

Kukko tuli aivan varmasti tsekkaamaan kuvia, mutta huomasiko se kuuraiset kuvat petokseksi, huomasiko se meikäläisen, vai totesiko vain, että keskellä peltoa on parempaa seuraa?

Jatkoin kohmeista nakotusta virtaa saaneena. Nyt oli mahis ilmassa, että joku tulee vielä hollille. Vaan eipä tullut. Teeret olivat edelleen isolla koolla keskellä peltoa, kaukana kaikista laidoista, ihan samalla tavalla kuin fiksut rusakot asettuvat. Suhina ja pulputus oli harventunut selvästi seiskan maista. Yhtään lähilentäjää ei enää näkynnä. Kylmä ja jumi alkoi tehdä tehtävänsä. Niinpä mursin passin. Jäljellä oli enää kokeilla, mitä peltoteeret kestävät lähestymistä, ilman mitään suojaa tai kuvitelmia.

Kun könysin kumpareeltani ojan yli taas pellolle, useimmat teeret pakenivat saman tien. Kaksi kuitenkin jäi töllöttämään kaula pitkällä tulijaa. Eläimet ovat yksilöitä, ja vain tyhmimmät / rohkeimmat tarvitsee saada haltuun. Lähestyin 90…80 metriin, teeret sen kun nakotti. Kiväärillä olisi tullut pudotus. Noin 70 metrissä nämäkin kaksi nostivat kytkintä.

Keräsin kamat ja kaaveet ja aloitin kotimatkan. Sen varrella kuuntelin pakenevien teerten wup-wup-wupeja metsäteiden laitapuista.

Kyllä tuli kokemusta ja elämystä!

On selvää, että tällainen aapapeltokuvio ei sovi jousihommiin. Miksi ihmeessä teeret tulisivat pellon laitaan, kun voivat olla paljon paremmassa suojassa 100 metrin päässä? Täytyy olla kuvat teerien aamupuissa, ja väijy sen tyvellä. Siinä on isommankin koivun linnut 25 metrin sisällä.

Koijan olisi melkein pakko olla katollinen, jotta ylilentävät / ylhäältä katsovat linnut eivät näe, onko koijassa joku vai ei. Ja silti koijassa pitäisi mahtua ampumaan primijousella moneen suuntaan. 50-tuumainenkin puujousi on saikara 33-tuumaisiin talja-aseisiin verrattuna. Ei pala kakkua, alkaen kuvien viemisestä 10 metriin, oma riski-urakkansa.

Sekin tällaisella paikalla on, että niitä potentiaalisia aamupuita on 200 x 200 metrin alalla kymmeniä. Urakka voi siis mennä pieleen. No kuvilla ja äänillähän niitä teeriä yritetään manipuloida valitsemaan juuri väijypuu.

[TuukkaKumpulainen]

Päivän mittainen sade. Se kirpaisee, kun eräreissu lähestyy loppuaan. Sääangsti on sen mukainen. Mitä olen tusannut viime päivinä?

Kuten peltopassin yhteydessä totesin, jousimiehen täytyy mennä teerien istumapuun tyvelle passiin, jotta ampumamatka realisoituu. Tuumasta toimeen. Oma kokemus oli täysin riittämätön sanomaan, mihin puihin täällä teeret nousevat aamuisin, eikä paikallistietäjäkään voinut sanoa kuin melko ison alan tarkkuudella.

Ratkaisu: hakkuuaukeille jätetään nykyisin säästöpuita, jotka ovat harvassa ja pistävät siivekkäidenkin silmiin. Olennaista on sekin, että toisin kuin metsässä, hakkuuaukealle puuhun sijoitetut kuvat näkyvät matkojen päähän.

Valkkasin kotivaaran taannoin avohakatulta kasvatusalalta prominentin säästökoivun, jonka oksille sijoitin kuvia. Paras menetelmä tähän oli kuvan kiinnittäminen viiden metrin teleskooppivapoihin, joita oli mukana. Seitsemänmetriset olisivat olleet parempia, sillä kuvat pitäisi saada korkealle, eikä miehen mitta plus viisi ole vielä sitä. Kuvien kiinnittäminen kaadettuihin pieniin koivuihin ja sen avulla nostaminen ei toiminut: tuuli piti huolen, että irtopuut olivat aamuun mennessä nurin.

Hiljattain lehtipuuvesoilta karsittu kasvatusala tarjosi loistavat materiaalit kätkökoijan tusaamiseen. Puujousen kanssa on oltava lähes puun tyvellä, jotta ampumamatka ei kasva liian suureksi. On pakko olla jotain näkösuojaa, vaikka olisi maastoon sulavaa vaatetustakin.

Näkymä koijasta istumakorkeudelta:

Matkalla kuvia laittamaan, alempana vaaranrinnettä, teerikukko pakeni 50 metristä metsäautotieltä, ja jatkopakeni sitten kuusesta tiheään alarinteeseen. Vain hetkeä myöhemmin toisella puolen tietä metsästä irtosi toinen teerikukko. Se lupasi hyvää tulevan aamun kuviltapyynnille.

Painelin passiin aamukuudeksi, hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Jousi kouraan, leikkuri jänteelle ja sortimentti paikkonuolia käden ulottuville, ulos viinestä. Puolen tunnin hiljentymisen jälkeen selän takaa noin 50 metristä kuului pyyn vihellys. Odotin teerien tuloa, joten en ryhtynyt pillittämään, se kun vaatisi kasvopeitteen sivuun siirtämistä ja liikkumista.

Kello tuli 6:45, jolloin peltoteeret aloittivat soitimen kuin taikaiskusta. Kuuluiko selän takaa, mutta kaukaa, lyhyt pulputus? Se ei saanut jatkoa. Odotin hiljaa vielä puoli tuntia. Teeriä ei tullut. Totesin, että ei maha tullakkaa, ja purin passin.

Matka tälle passipaikalle kulki väkisinkin hakkuujätteen miinoittaman kasvatusalan läpi. Eteneminen sillä oli helvetin työlästä ja äänekästä. Passipaikalle kuin passipaikalle on suureksi eduksi päästä siirtymään mahdollisimman vaivihkaa ja kevyesti. Ehkä ryske oli nyt sitä luokkaa, että teeret matkojen päässä tiesivät olla tulematta.

Päivällä siirsin kuvat uuteen säästöpuuhun, alarinteessä, kasvatusalan laidalla. Sinne pääsisin tosi liukkaasti metsäautotien ulokkeelta, joten hälyfaktori olisi murto-osan aiemmasta. Riista selvästi himmaili usein metsäautotieltä 20 metriä pusikkoon molemmin puolin ulottuvalla vyöhykkeellä. Kokeillaanpa.

Uuden kuvapuun yhdellä sivulla oli kuin tilauksesta pienten kuusten tiivis rykelmä, joka muodosti täydellisen näkösuojan alarinteeseen ja osin myös kuvapuuhun päin. Lisää tarvittiin kuitenkin ampumasuuntaan, ja vähän muuallekin. Harvennettua vesaikkoa täällä oli paljon vähemmän kuin ylärinteen kuvapuun ympärillä, joten koijailu meni vähän työlääksi.

Koeponnistin koijan. Siellä istuessa 50-tuumainen jousi mahtui juuri ja juuri poikittain syliin. Pidemmän jousen kanssa olisi ollut pakko mennä etäämmäksi pikkukuusiseinästä ja hankkia paljon enemmän peitemateriaaleja. Myös koijan katon saaminen tarpeeksi korkeaksi istuvaan puunlatvalaakiin olisi ollut hyvin vaikeaa, sillä nyt “kattoparrut” lepäsivät pikkukuusten ylimmillä tukevilla oksilla.

Ja taas kello soi 5:30, jotta ehdin täydessä tällingissä passipaikalle riittävän kauan ennen lintujen liikkeellelähtöä. Nyt sää oli kääntynyt supermäräksi tuhnuksi. Vaikka koijaan asettuessani ei enää satanut, oli kaikki litimärkää, ilmaa myöten.

Puujousimetsästyksen realiteetteja:

6:25 pyyt alkoivat viheltään koijan ympärillä, ja tomakasti kans. Pillitin takaisin, ja siihen vastattiin halulla, mutta kuten täällä koko ajan, pillitys ei johtanut minkään valtakunnan ampumatilanteisiin.

6:43, lähes minuutilleen samaan aikaan kuin eilen ja peltokuvastusaamuna, alarinteestä, ehkä 200 - 300 metrin päästä kuului lyhyen aikaa pulputusta, siinä kaikki.

40 minuuttia myöhemmin purin passin. Ulostauduin koijasta mahdollisimman hiljaa ja hipsin kasvatusalaa ylemmäs, kiven päälle, saadakseni näkymää rinteeseen. Silloin bongasin nuoren teeren, joka forageerasi noin 60 metrin päässä harvakasvuisella osalla rinnettä! Teeriä siis oli vaarassa, vaan ei koivussa.

Juonin lähestymistä. Näkymät eivät olleet kiitollisia, eri-ikäisen oksavellin päällä liikkuessa. Olin kyllä tuulen alla, mikä tuntui auttavan teerenpojankin kanssa - ei hajun, vaan äänen kulkeutumattomuuden ansiosta. Asettelin jalkojani superhuolellisesti ja tarkkailin kanalinnun reaktioita. Olin yli 40 metrissä, kun teeri nosti päänsä ja jäykistyi, merkkinä paosta. Kohotin jousen ja linjasin leikkurin. Reilusta koron otosta huolimatta kostea jousi ei nakannut kosteaa nuolta tarpeeksi pitkälle, vaan nuoli kosahti metrejä teeren eteen. Ja siinä sitä mentiin, lentäen puuston sekaan.

Reissun kolmas riistalaaki, ja jälleen ns. haahuilemalla!

Oppi karttui. On nimittäin niin, että teeren syyssoitimelle ei osallistu ollenkaan nuoria lintuja. Nämä kotivaaran rinteen linnut olivat enimmäkseen jälkimmäisiä. Alkoi näyttää siltä, että kuvilta pyynti täytyy kytkeä tiiviisti soitimeen, ainakin tähän aikaan vuodesta täällä. Ei riitä, että on teeriä, pitää olla lisääntymisikäisten teerien äärellä kuvinensa.

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa palaan tänään ekan kuvastuskeikan teeripellolle, mutta laitan kuvat puuhun pellon laidalla. Vielä on siis mahis, että tulee ampumatilanne kuville tulleiden lintujen kanssa. Se olisi muikeaa se!

Muissa uutisissa: yksittäisiä sepeleitä on lentänyt passien yli ja lähtenyt samoilun edellä. Päivänä eräänä etenin kotivaaran itärinteen keskikorkeuksilla, kun sepeli irtosi kuusesta edessäpäin 25 metrissä. Nousin ylemmäs rinnettä ja kun nostin katsetta, suoraan edessä ylhäällä kuusessa ollut sepeli paukahti pakoon. Tätä seurasi sekunnin päästä ylläri: etuoikealta, varvikosta 40 metrin päästä, räjähti noin 20 päivälevolla ollutta sepeliä pakoon. Siinä metsä viuhui!

Jatkoin ylemmäs rinnettä, sepeleitä irtosi edelleen korkeista kuusista 20 metrin korkeudesta, heti kun katse sattui osumaan. Linnut olivat sekunnissa isojen puiden lomassa, joten ampumatianteita ei tullut. Yhtäkkiä etuoikealta, nyt isoista kuusista korkealta, irtosi kerralla toinen 20 sepelin mälli.

En olisi arvannut, että näissä tutuissa, karuissa rinteissä on tähän aikaan vuodesta puolensataa kyyhkyä jemmassa! Ajatukset menivät heti sepelien yöpymäpuiden alla kyttäykseen, mutta kun täällä ollaan, täytyi teerihommaa painottaa. Sepeleitä on lounaisrannikollakin.

Kauniita hakamaita, joilta etsin rusakoiden päivämakuita, turhaan:

Yksityisen luonnonsuojelualueemme (metsästysoikeus) tunnelmia:

[Nanook]

Aika samanlaista kuin omat kokemukset Pohjois-Savon metsistä. Ei ole soidin soita vaan teeret soivat pelloilla ja hakkuuaukeilla. Jättöpuut järjestään vähän liian korkeita primijousimiehen ampumamatkoille ja myös kuvien asetteluun. Olen käyttänyt ohutta narua esim. majavasiimaa ja heittopainoa, joiden avulla olen vetänyt kuvat koivuihin. Silläkään ei kuvia saa välttämättä puolipuuta ylemmäs. Pari kertaa on kuva jäänyt johonkin oksanhankaan kiinni ja naru katkennut, kun olen yrittänyt ravistella kuvaa alas. Kyllä ne tuuli on aikanaan alas heittänyt.

Parhaita paikkoja ovat olleet kallioisen mäen päällä olleet aukot, joissa on ollut suuria jättökoivuja ja muutamia kitukasvuisia mäntyjä kivisimmällä kohdalla sekä alikasvoskuusipusikkoja joihin piiloutua. Pari kuvaa salonpäässä mäntyihin nojalleen ja teeret istuvat ympäröiviin koivuihin. Tälläisesta setupista on ainoa teerenkuvastuslaukaukseni jousella. Ohi meni. Valitettavasti nuo aukot pukkaavat nyt jo liian korkeaa taimikkoa noihin hommiin.

Siellä pellolla voisit kokeilla tehdä piilokojun tuosta valkoisesta rehumuovista. Lähelle paikkaa, jonne teeret tykkäävät muutenkin laskeutua. Puukeppejä maahan ympyrämuotoon muovi ympärille, kenties palanen katoksi. Voisi toimia, jos pellolla on muutenkin paaleja. Olen joskus itse suunnitellut vastaava mökkipellollemme rusakkohommiin.

Pyistä sanoisin, että se on päivästä kiinni, ja ties mistä tähtien asennosta. On päiviä, ettei yksikään tule pillille, vaikka vastailevat ahkeraan. Toisinaan samalle paikalle pukkaa useita, vaikka jo yhden olisi tiputtanut haulikolla. Eli ei kannata pilliä hylätä pohjoisessa vielä noiden kokemusten perusteella.

[TuukkaKumpulainen]

En toki luopunut pillityksestä, vaan pillitin loppuun asti, kun olin pyymailla, ja poikkeuksetta, kun joku pyy jossain vihelsi.

Palataanpa ajassa taaksepäin, viimeistä edeltävän jousijahtipäivän iltapäivään. Kun sade ei millään laantunut, lähdin alkukeikan teeripellolle sateessa ennen pimeän tuloa. Täytyi skoutata mesta passille ja asentaa kuvat valittuun puuhun. Plääni oli selvä: teeripellon laidasta täytyy löytyä kuvapuu. Jousi oli tietenkin mukana, siltä varalta että tulee tilanne. Kastuu nyt oikein kunnolla, mietin.

Lompsin pellonlaitaa teeripellon keskilinjalle, millä linnut viimeksi pellossa olivat. Loikin ojan ja penkereen yli. Näillä kohdin metsän reunassa oli kuusi, joka vaikutti sijainniltaan ja laadultaan sopivalta. Näin heti, että kuusesta takavasemmalle kasvoi tiuha pajunvesaikko, jonka taakse pääsisi kätevästi piiloon. Kävin tsekkamassa senkin. Valinta oli selvä. Ei ollut mitään halua ruveta kairaamaan märkää, tiheää metsää pidemmälle, saati keräilemään liki olemattomia blindimateriaaleja pimeän alla.

Nakkasin molemmat vapateeret kuusen oksille, niin ylös kuin mahdollista. Hommassa oli jo rutiinin tuntua. Vavat piiloutuivat hyvin kuusenoksien lomaan. Kaksi vavatonta kuvaa menivät pellon laitaan, kuusen eteen. En uskonut niillä olevan suurtakaan merkitystä.

Koitti varhainen aamu. Vaelsin pimeässä, onneksi poutaantuneessa säässä passipaikalle. Nyt pellolla ei ollut rusakoita tai muita elikoita. Mukana oli lapio, sillä eilinen käynti kertoi, että pajukon takana oli liian epätasaista, jotta saisin jakkaralle, jaloille ja siis ammunnalle tukevan pohjan.

Höylin pajukon takana savimaata tasaisemmaksi, pystytin jakkaran ja tein muut vakiovalmistelut. Passipaikan takana virtasi vuolas puro. Sen pauhu oli yllättävän kova, nyt kun istuin aloilleni aistit höröllään, eikä enää satanut. Kuuluisiko teerien äänet sen läpi? Alkoi odotus.

Ei ollut yhtään kylmä, mikä on passimiehelle aina helpotus. Tulisivatko teeret kuitenkaan soitimelle näin lämpimällä? Ensimmäinen puoli tuntia meni tapahtumitta, sitten toinenkin. En tosin voinut tietää väijystäni käsin, onko pellolle tullut lintuja. Ideahan oli, että joku tai jotkut pellon soidinteeristä tulisivat puuhun tsekkaamaan kuvia.

Jos oli puron pauhu lievä ylläri, niin sitäkin isompi oli hyttysten ruoaksi joutuminen, syyskuun viimeisinä päivinä. Vaaranrinteessä tätä ongelmaa ei ollut, mutta täällä, märän alavassa pusikossa, homma meinasi mennä kipristelyksi.

Hyttynen porasi imakasti ohimoa, kun selän takaa ylhäältä kuului vihdoin siipien voimakas kahahdus. Sinnittelin liikkumatta. Sitten kuului uusi siipien kahahdus. Tiesin, että selän takana kävi teeri, joka totesi tilanteen liian epäilyttäväksi ja poistui paikalta. Listin hytyn ja käänsin päätä. Lintuja ei näkynyt.

Nopeasti valittu luonnonkätkö antoi hyvän suojan kuvapuun suuntaan. Taaksepäin minulla ei sen sijaan ollut muuta peitettä kuin kaljuksi käynyt kituinen pajupensas. En ollut tyyliin sopimattomasti maastoasussa vaan tähän ympäristöön nähden vähän liian tummassa ja kuviottomassa asussa. Varanuolet lojuivat taaksepäin täysin näkyvillä punaisine sulkineen ja liki-valkoisine varsineen. Koin olevani merkattu mies, muille kuin pellolta päin tuleville linnuille.

Jatkoin nakotusta, mutta oli aika selvää, että enempää lintuja ei tule. Aamu oli jo pitkällä, päivä valjennut. Päätin purkaa passin.

Jätin kamat niille sijoilleen, otin pelkän jousen ja nuolet. Passissa vietetty aika oli nyt arvokasta valuuttaa. Pellolla saattoi olla lintuja, jotka eivät tienneet meikästä mitään.

Kiipesin kätköstäni ja kurkkasin pellolle. Siellä ei ollut yhtään lintua. Käännyin sitten ympäri ja aloin skannata kiikareilla passin takaista metsää. Silloin kuusen latvasta, passista katsoen noin 40 metristä ja 20 metrin korkeudesta, irtosi teeri, joka lensi metsän sisällä oikealle. Perkele!

Olisiko passia pitänyt vaan jatkaa? Tuokaan lintu ei voinut olla tietämättä meikäläisestä, takaylhäältä alas katsellessaan. En usko, että teeri olisi tullut kuuna päivänä kuville, niin kauan kun meikäläinen ei olisi ollut täysin piilossa.

Irtoteeren lennettyä oikealle sieltä, 100 metristä ja korkeasta puusta, irtosi liki kahdenkymmenen teeren parvi, sama posse, joka oli alkuviikolla pellolla soimassa. Parven lehahdettua lentoon passimetsikön vastakkaisella laidalla alkoi tussarien pauke, ehkä kuusi laakia nopeaan tahtiin. Teeriparvi lensi täysillä pakoon jälleen sijaintini editse 60 - 70 metrissä ja meni menojaan.

Passilla ei siis olisi ollut jatkoa missään tapauksessa. On selvää, että tulitusta pakenevat linnut eivät jää kuvia tsekkaamaan. Haulikoita vastaan tässä kisataan…

Näyttää siltä, että päästäkseen ampumaan primijousella teeriä kuvilta on ukon oltava paitsi teerten soidinmailla aamun koittaessa, myös tyyten piilossa, mutta tietenkin siten, että ampumaan mahtuu ja ampumalinjoja riittää. Ei voi tietää, tulevatko teeret pellolle vai ei, eikä voi tietää tulevatko linnut edestä, takaa vai sivulta. Se ei ole toki mikään uutinen, että riista voi lähestyä passia mistä tahansa suunnasta. Pienpetojen ja pupujen kanssa suunnat eivät vaan ole ihan yhtä kaikenkattavia kuin siivekkäiden kanssa.

Täytyy varmaan ruveta kahtelemmaa kannettavia blindeja. Eihän ne tai traktorinmunafeikkikätköt ole muinaista nähneetkään. Joku balanssi on kuitenkin oltava, saaliin saamisen mahisten ja oppien puhtauden välillä. Näin ainakin aluksi, kun ollaan opettelemassa “uutta” eläinlajia.

Passilammen alajuoksulla oli rauhallisen synkeää istutuskuusikkoa, jonka tikuttomalla sammalmatolla oli mahtavan hiljaista kulkea:

Lammen alajuoksun kirkasjuoksuista puroa:

Ruskaa, ei ihan pakkasessa:

150-vuotias aitta:

Seinää meikäläisen makuun, osa hirsistä 1870-luvun rakennuksesta:

Pirtin vuolukivinen, pitkään kuumana pysyvä uuni oli pelastus puujousikamoille syyskuun lopun oloissa. Joka keikan jälkeen märät jousi ja nuolet kuivuivat keikkojen välillä tehokkaasti:

[JMenna]

Kiitos eräturinoista. Ollut hyvä ketju.
Kommentti seinästä. Tuollainen piilukirveellä napakan kiiltäväksi lyöty hirsipuupinta on käytännössä niin ikuinen kuin puu on ikuista kuivissa olosuhteissa. Nykyään on kuulemma kone tuohonkin hommaan. En ole empiirisesti itse todennut, mutta kuullut että koneen “lyömä/veistämä” pinta ei tuki niin tiukkaan pintaa kuin osaava piilukirveilijä. Käsityö kunniaan!

Tämmönen innostaa jousikytikselle ja hiipimään allekirjoittanuttakin lauantain opetuskeikan jälkeen. Lisäherkkuna itselle vieras laji jouselle. Teeri on meillä rauhoitettu vähyytensä vuoksi, mutta aina voi tarkkailla ja tuumailla niitäkin, vaikka pyyt ja rusakot olisivatkin haussa.
Perjantaillekin hämäräpassiin ehkä kiekkotreenin jälkeen jos ei paukuteta vallan hämärän rajamaille asti.

[TuukkaKumpulainen]

Sotkamon reissun tärkein anti oli ilman muuta se, että nyt tiedän, missä, milloin ja miten teeriä voi jousipyytää. Teerten syyssoitimen seuraaminen yksin oli mahtava elämys, jota en unohda.

Kolme riistalaukausta, joista kaksi äärimmäisen läheltä ohi, ovat pysyvästi mielessä nekin. Pyy on niin pieni maali, että hipova osuma olisi isommassa linnussa lävistys ja pudotus.

Vikan päivän paras tilanne tuli pyiden kanssa, kun osuin vaaranrinteen kuusimetsässä kohtaan, jossa kolmessa eri suunnassa pyyt viheltelivät toisilleen. Yksi viheltäjistä oli ylärinteessä, josta tähän ei nähnyt. Pilliteltyäni tovin “ristitulessa” jatkuvalla syötöllä ylärinteestä singahti pyy kohti. Se parkkeerasi reilun 20 metrin päässä oikealla olevan kuusen yläpäähän, tosi sotkuiseen kohtaan. Pieneen lintuun oli noin 25 metriä, ja sitä pienempään oksaikkunaan pitäisi tällätä. Laaki tuntui liian matalan prosentin hommalta, ja pyykin vaihtoi sitten paikkaa. Näissä voi aina jahkailla jälkeenpäin, että olisi pitänyt vaan ampua.

Viikko on niin lyhyt aika, että siitä suuri(n) osa menee tiedusteluun. Paikallistuntemus, joka ratkaisee pyyntihommat, on vasta muodostumassa. Viikon maastoja kairattuani tiesin esimerkiksi, miten kotivaaran pyyt hakeutuvat iltahämärän lähestyessä tietyn metsäpalstan kulmaukseen, kasvatusalaa vasten. Siellä on siihen aikaan jopa viisi pyytä melkein nipussa.

Viikko on myös niin lyhyt aika, että tiedustelu-hiivintäjahdista tulee väkisinkin liian kovaa painostusta riistaa kohtaan. On selvää, että eläimet arkuuntuvat, kun niiden huudeille tunkee joka päivä eri aikaan ja eri suunnista muukalainen nuuskimaan. Jos asuisin pohjoisessa pysyvästi, pitäisin päivien tai jopa viikkojen taukoja yhden paikan maastoutumisissa, jotta eläimet eivät hermostu liiaksi.

Yllättävin paikallishavainto oli metsäkauris, jonka pyllyä seurasin kahteen otteeseen kotivaaran rinteillä 20 ja 25 metrin peitteisten lähtöjen myötä. Aikoinaan 1990-luvun alussa olisi ollut tajutonta, että täällä, pohjoisessa, talvisessa korvessa, on kauriita. Nyt tekee todella hyvää tietää, että sitäkin sorttia on tarjolla. Alustava havainto on, että tämä yksilö on syyskuussa liikkeellä pusikossa etenkin viiden maissa iltapäivällä. Siitä on hyvä jatkaa, passisuunnitelmia.

Metsäjäniksen päivämakuulta lähtöjä tuli kaikkiaan kaksi, hyvin todennäköisesti sama yksilö. Toisella kerralla yllättävän matalasta maastonkohdasta lähtenyt pupu nakkeli jalkojaan tutusti, “sut on nähty, jäbä.” Rusakoita en kotivaaran pelloillakaan kohdannut, toisin kuin teeripellolla. Niitäkin on kuulemma istunut pihapiirissä silloin tällöin. Ei ollut ennen vanhaan.

Varusteiden arviointi intensivöityy pidemmillä, tiiviillä metsästysreissuilla. Nyt viimeistään olen saanut mittani täyteen nuoliviineistä, joissa on ulkoinen jäykistinpuikko. Kiikarien tai jousen hipaisevakin osuma puikkoon saa aikaan terävän kuivan puun kilahduksen. Eihän siitä ollut haittaa tasangoilla biisonien perässä rymistellessä. Metsässä puikon pitää olla nahan sisällä.

Vanha kenttäviineni on myös vähän liian ahdas. Täytyy tehdä väljempi viine, johon menee tusina leikkurinuolta tunkematta.

Leikkurien tylsymiseen viinessä en ole vielä löytänyt patenttiratkaisua. Vanha kikka laittaa sammalta viinen pohjalle ei toimi, sillä kaikki kokeilemani sammaleet hajoavat kuivana kärkien tökkäyksistä murusiksi tosi nopeasti. Täytyy löytää sammal, joka on kuivanakin sitkeän kuituista, tai sitten jotain muuta.

Lämpimillä ekskuilla käyttämäni kalastuslakki on toivoton tiheissä kuusikoissa edetessä, sillä sen hyttysverkko (moneen kertaan hyödylliseksi osoittautunut) tarraa ohuisiin kuusenoksiin.

Fp-leikkureita pitää olla paljon enemmän mukana, kun ollaan metsäkanamailla. Nyt nekin nuolet riittivät, mutta vain just ja just. Kärkihän näihin on pakko vaihtaa jokaisen maahan (tai riistaan) uponneen laakin jälkeen, sillä väkästen terävyys menee kerralla, eikä niitä voi uudelleenteroittaa.

[JMenna]

Mitäs jos tinkii autenttisista materiaaleista leikkurien terävänä pysymisen tähden? Tiukka, napakka, just sopivan muotoinen ammuntataustan pala paksuudeltaan n. kolmisen senttiä, niin että leikkurin terä jää siihen kiinni, muttei uppoa sinne kokonaan.
Jos sitä ei liimaa sinne pohjaan, niin lähtisikö pala liikkeelle kaikkine nuolineen, kun/jos nopeaan näppää kakkosnuolen sieltä? Pitäisi kokeilla. Olen tällaista miettinyt.
Tuusaksi sekin menee ajan myötä. Palahan ei voi olla kovin suuri, mutta jatkuvaa kaluston uusimistahan tämä on kuitenkin.
Mulla oli tämmöinen koepala kerra ja se oli ihan ok, mutta se oli väljä muodoltaan verrattuna viinen pohjaan ja hieman väärä mallia. Se oli sellainen kahdesta patjan palasta tehty “tasku”. Just oikean kokoiseksi trimmattu saattaisi toimia.

Tuukka:
Viikko on niin lyhyt aika, että siitä suuri(n) osa menee tiedusteluun. Paikallistuntemus, joka ratkaisee pyyntihommat, on vasta muodostumassa. Viikon maastoja kairattuani tiesin esimerkiksi, miten kotivaaran pyyt hakeutuvat iltahämärän lähestyessä tietyn metsäpalstan kulmaukseen, kasvatusalaa vasten. Siellä on siihen aikaan jopa viisi pyytä melkein nipussa.

Totta. Ja todellinen tuntemus tulee vuoden/vuosien jälkeen että miten riista liikkuu, siis tietylla alalla. Ja vielä sittenkin ne osaavat aina yllättää uusilla makuilla/pakoreiteillään.

[TuukkaKumpulainen]

@JMenna

Mitäs jos tinkii autenttisista materiaaleista leikkurien terävänä pysymisen tähden

Ei vain pysty. Kun nuoliviinet ovat omin käsin kivikautisilla menetelmillä parkittua ja ommeltua nahkaa, ei sisään voi tunkea muovia. Ei vain pysty, ei kerta kaikkiaan.

Tauluntaustamatsku on lisäksi tosi äänekästä. Pelkästä kärjen irrottamisesta tulee nahkea nasahdus.

[TuomoReiniaho]

Eikös ihan villa toimisi?

[JPP]

Olisko luppo toimivaa? Valmiiksi melko kuivaa ja täysin kuivanakin sitkeää.

Hienoa tarinointia. Kyllä nuo kiireettömät useiden päivien metästykset on parhautta. Nykyään on kaikki kanalintupyynnit muutaman tunnin pikapistoja, että vaimokin pääsee metille. No, kunhan nuo lapset vielä muutaman vuoden kasvaa, niin helpottaa. Isoimmat jo kulkeekin mukavasti pitempääkin matkaa ja mettäöitä on vietetty nuorimman 4v kanssakin.

Jotain vinkkiä voinen antaa, kun teeriä on kolminumeroinen määrä tullut ruutivehkeillä pyydettyä. Jousella teeren saamiseksi olisi otollinen paikka nevasoidin, mihin etsii tulopuut. Ne on monesti matalissa käkkärämännyissä joten etäisyydet jää helposti lyhyeksi. Teeret saapuu soitimelle kaikissa mun tuntemissa paikoissa silloin, kun auringon ensisäteet kilottaa taivaanrannassa. Pääsnuotsa saattaa tulla jo pimeässä korkeaan tähystyspuuhun kikottamaan. Jännästi ne tietää oikean ajan paksun pilvipeitonkin aikaan. Ja ovat yleensä kyllä minuutin tarkkoja. Maastoutumiseen en ole kyllä tarvinnut välttämättä mitään. Käkkärän juurella vaan kököttää täysin paikoillaan kasvot näkymättömissä. Isäukko se oli ihme velho vielä kun jaksoi metästellä. Punanen hankkijan lippis ja kirkkaankeltainen toppatakinreuhka päällä avopellolla ja ei elukat silti osannu pelätä. Parhaaseen soidinaikaan teeret on joskus niin pöljiä, että tulevat melkein olalle istumaan oikealla tekniikalla kun suhauttelee. Haulikkohommissa saa sitten päähän ampua ettei mene herkulliset lihat piloille.

Pyiden pillitykseen sun pitää ehdottomasti tehdä pilli itse. Ei noilla kaupan pilleillä tee mitään. Meton sulasta otetaan pätkä ja tyhjennetään pätkä ontoksi. Kuivaa kuusen oksaa sovitetaan sisälle ja tehdään aukko ja muutenkin rakenne kuten pajupillissä. Oma paras pilli hukkui aikoja sitten enkä ole uutta saanut aikaiseksi tehdä, kun seisojalla pyytänyt yli viitisentoista vuotta. Meton sulkia kyllä riittää. Nyt on niin ääpätön koira, että pitänee pyypillikin taas tehdä. Sopivan käheä-ääniselle metonsulkapillille tulee koiraat, naaraat ja poikuuet. Parhaimmillaan pillitin kolme kukkopyytä ja poikueen samaan läjään. Muutaman metrin päästä pyyn kanssa keskustellessa muuten kuulee aivan uusia säveliä. Ei ole pelkkää piipiipiii-pippelipoikaa. Siellä on vaikka mitä vaimeampaa luritusta seassa.

[TuukkaKumpulainen]

@TuomoReiniaho

Eikös ihan villa toimisi?

Täytyy laittaa villa kokeiluun, jahka sitä jostain hommaan. Se on sitten sekundäärin maatalousvallankumouksen tuotteita, aika uudenkarheaa täällä pohjosessa…sammalessa olisi aivan eri tavalla juurta ja munaa.

Jarkon luppo-ehdotus täytyy myös koeponnistaa. Tosin ne lupot jäi sinne 700 kilsan päähän. Lounaassa vähän niukasti tarjolla.

Kiitos Jarkko myös nohevista teerikokemuksista. Nevoja tuolla suvun mailla ei ole, täytyisi hakea kauempaa. Olen lukenut jopa jampoista, jotka paistelevat makkaraa kavereiden kanssa, kun odottavat teeriä kuville. On tussarihommat eri maailmasta!

Oma kokemus ja omat puitteet asettavat tiukkaa raamia tekemisille. Muu olisikin pöljyyttä. Mulla pelkkä mattaharmaisiin puetun äijän liikkumaton selkämys, ja ehkä ne esillä olevat punanuolet, sai ainoan tulokasteeren pakenemaan noin kolmestakympistä. Liene olivat ihmiaroiksi ehtineet käydä, ruutiukkojen toimesta. Omien kokemusten päälle täytyy kuitenkin rakentaa, jotta teerikokemukset jalostuu saaliiksi asti.

[hukka]

Tosihan tuo on, että harvaa elukkaa edes kiväärillä ampuu silleen, ettei se ukosta tietäis - petoeläimet ehkä poislukien. Eläimet sietää toisiaan hyvin ja saattaa hetken tarkkailun jälkeen todeta ihmisen vaarattomaksi, oli kyse hormonaalisesta tilanteesta tai vaikka vain varomattomasta päivästä. Siperian toverit - ja ennen todennäköisesti myös paikalliset animistit - uskovatkin, että eläin antaa itsensä eräksi, ja eräksi ottaminen on enemmän tai vähemmän vaarallista. Etologiaa jatkuvasti opiskelevana allekirjoitan, että todennäköisesti suurin osa omastakin saaliista on kertakaikkiaan vain päästänyt minut varomattomuuttaan liian lähelle. Tämä on oikeastaan parhaiten nähtävissä pyyn pyynnissä, jos etenee sopivaa tahtia niin ei ne paria pyrähdystä enempää ehi ottamaan.

Mitä kauriisiin tulee, niitä punkkiturkkeja on jo Sodankylässäkin asti, eli saat Sotkamosta vielä hyvän tovin ajella ennen kuin loppuvat kesken. Pohjoisesta puheen ollen, keväinen riekonpyynti voisi olla jousella mielenkiintonen kokeilu, ainakin tietyissä maastoissa.

Muuten ihan mielenkiintoista kuulla tällaisiakin taktiikoita, passipyynti on itelle ollu tähän asti vieraampaa vesilintupyynnin ulkopuolella.

[Nanook]

Mulla on ollut solumuovipala nuoliviinen pohjalla ja ihan tyytyväinen olen ollut sen toimintaan. En ole myöskään huomannut sen olevan mitenkään erityisen äänekäs leikkurinuolia viinestä otettaessa. Muistaakseni Miika Vanhapiha ehdotti joskus solumuovin korvikkeeksi taulakäävän palaa. Pakastimen kautta vaan, etteivät öttiäiset syö kääpää heti puruksi. En ole vielä kokeillut.

[Nanook]

[quote=“JMenna, post:8, topic:2981, full:true”]
Kiitos eräturinoista. Ollut hyvä ketju.
Kommentti seinästä. Tuollainen piilukirveellä napakan kiiltäväksi lyöty hirsipuupinta on käytännössä niin ikuinen kuin puu on ikuista kuivissa olosuhteissa. Nykyään on kuulemma kone tuohonkin hommaan. En ole empiirisesti itse todennut, mutta kuullut että koneen “lyömä/veistämä” pinta ei tuki niin tiukkaan pintaa kuin osaava piilukirveilijä. Käsityö kunniaan![/quote]

Meille tuli museon perusnäyttelyyn uusi savusaunan hirsirunko, jonka piilutus oli tehty koneella. Kyllä siitä läheltä katsoen huomasi, että oli tehty nopeasti pyörivällä laikkaterällä, joka jättää aavistuksen repimismäisen jäljen verrattuna kirveellä veistettyyn pintaan. Huokoisemmalta vaikutti.

[Taihki]

Hmmm … olen nähnyt yhden veistokoneen ja se kopioi aika hyvin piilun iskua. Säädöistä kiinni ja terien terävyydestä. Höyläkoneessa jos on sopivasti tylsät terät niin kiillottaa pinnan siinä sivussa.

Mänthirren säilyminen riippuu luultavasti hyvän katon jälkeen eniten punaisen ydinpuun määrästä.

[SimoHankaniemi]

Nuolten tylsymistä vastaan olen kokeillut aika monenlaisia konsteja. Jossain vaiheessa tein nahasta vähän nuolenkärkeä isompia kolmiomaisia “pusseja”. Olen käyttänyt viinen pohjalla sammalta, villakangaspalaa, lastuja ja riisinjyviä. Nykyisin kietaisen kunkin kärjen ympärille palan vessapaperia, en kiinnitä sitä sen kummemmin. Paperi on helppo vetäistä pois ennen nuolen jänteelle laittamista.

Monasti tulee kyllä vain teroitetuksi kärjet ennen jahtia ja ne ovat viinessä herran hallussa. Kun nuolia on viinen tilavuuteen nähden hyvä määrä, niin eivät ne siellä kovin paljon liikuskele.

[TuukkaKumpulainen]

Tjaa-a. Mun vanha kenttäviine oli kohtalaista ahtauttaan piukassa nuolia Sotkamon reissullakin, mutta ampumattomia leikkureita sai teroitella. Joistain tappoteristä oli tullut tylsiä, mutta ei kaikista. Jotkut leikkureista saattavat aina kihnautua muihin, ja siten tylsyä.