Ajoin eilen 645 km Sotkamoon suvun maille, viime vuoden tapaan. Nyt ajoitin reissun siten, että olisin mehtäkanakauden avajaisaamuna pelipaikoilla. Viime vuonnahan kausi oli jo toista viikkoa vanha saapuessani.
Sotkamolaisessa vaaranrinteessä odotti lämmin, kuiva ja poutainen alkusyksyn meininki; koivut alkaneet kääntyä keltaisen puolelle, mutta ne ja muutkin viher-elävät vielä täydessä lehdessä.
Laitoin jo tuloiltana puupassin pystyyn viime vuonna bongaamani riistapolun varteen. Ampumamatka kolmen metrin korkeudesta parahultaiset 12 - 13 metriä eli ei liian lähellä eikä liian kaukana.
Kuvassa keskellä näkyvä “vaakaviiva” maastonpohjassa kuusien edessä on metsälammen rantaan vievä riistapolku.
Aloituspäivän aamuna jalkauduin passipaikkaa ylempiin maastoihin, niihin, joissa vuosi sitten oli pyytä ja teertä ihan kivasti. Jutun juoni oli, että mahdollisimman aikaisin kanalintukautta olisi vielä mahis yhyttää kasassa olevia poikueita, joista opin jo poikasena, että joukossa on usein yksi muita tyhmempi yksilö. Sellainen, jota jousimieskin pääsee yrittämään.
Kävin auringonnousun alla aloittamani kaksituntisen kierroksen aikana läpi vuoden takaisen reissun parhaita mestoja, tietäen hyvin, että koko matkan parhaat tilanteet tulisivat “tuoreiden” lintujen kanssa. Muistissa oli niin ikään sekin, että vuosi sitten kaikki ampumatilanteet täällä tulivat jalkamiehenä haeskellen. Kierros oli kuitenkin omituisen tyhjä ja kuollut. Ei tullut yhtään lähtöä, ei lätinää, ei pulputusta, ei mitään. Oravia, närhiä ja pikkulintuja riitti, mutta niitä nyt riittää kotopuolen metsissäkin.
Aamuseiskalta, päivän jo valjettua täysin, alkoi haulikoiden pauke kotivaaraa ympäröiviltä alavammilta mailta. Jätin suosiolla ne toistaiseksi väliin, kun aloituspäivä osui lauantaille ja vielä hyville säille, ja ruutiukkoja olisi takuulla joka nurkalla.
Päivän toka sessio koitti iltapäiväneljältä. Oli saatava selkoa aamun näennäiseen tyhjyyteen. Nousin kotivaaran rinnettä viimevuotisia parhaita paikkoja ylemmäs. Keskitin kairauksen pusikoituneen hakkuualan ja metsänreunan rajavyöhykkeelle, rajapinnat kun rulettaa eläinten haussa.
Kiven taju: suoraseinämäinen siirtolohkare metsän sisällä:
Olin aamuisia reittejä ylempänä vaaraa, kun hakkuualaa vasten tulevassa metsänreunan kärjessä etualalta kuusista alkoi kuulua tuttua litinää, jota seurasi suloinen siipien hurina. Hain pakenijapyytä katseella, joka sai linnun odotetusti jatkopakenemaan. Vaan ei tilanne siihen rauennut: bongasin toisen pyyn ylhäältä kuusesta. Lintuun oli 25 metrin linja oksaikkunan kautta. Kun terästin katsetta lintuun jousta kohottaen, pyy kuitenkin siirtyi oksallaan oksaikkunasta pois. Etenemiseni blokkasi maapuu, ja kun tein pakostakin näkyisän siirtymän, kuului taas litinää ja pakohurahdus, nyt viimeistä kertaa.
Jatkoin matkaa ylös rinnettä, riistatilanteen elvyttämänä. Olin ehkä 150 - 200 metriä ylempänä aamuisen kierroksen ylimmistä, kun oli pakko alkaa hieroa silmään tunkevaa hirvikärpästä pois. Seisahduin ja käänsin päätä. Siinä samassa metsän puolelta, jyrkän rinteen yläpäässä olevan pienen louhikon päältä noin 18 metristä räjähti teerikana lentoon, wuputusta pitäen. Hirvikärpänen perkele sotki shown!
Matka jatkui, nyt jo odotukset perustellusti koholla. Tein tarkistuksenomaisen piston aivan metsänreunan ja hakkuualueen rajalle. Silloin etuoikealta, pensasmaisen pihlajan alta, vain yhdeksän metrin päästä, singahti pyy kaaressa editseni metsän puolelle ja siellä laskevaa maastoa alas. Kyllä nyt kelpasi.
Jatkoin rinnettä vielä ylös, kunnes hakkuuala kulkusuuntaan nähden oikealla päättyi. Lähdin sitten laskeutumaan tulomatkaa syvemmällä metsän puolella vaaranrinnettä, joka laski myös toisessa tasossa, uuteen kulkusuuntaani nähden oikealla, mutta vielä jyrkemmin.
Yhtäkkiä metsärinteessä suoraan edessä 25 metrin päässä teerikukko lähti tykinkuulan lailla kun katse osui. Se lensi rinteen suuntaisesti tulosuuntaani, ollen ehkä sekunnin täysin näkyvillä puiden lomassa. Osaavalle haulikkoampujalle kai pudotuksen paikka.
Jatkoin kukon pakosuuntaan, en kukon perässä, vaan muiden lintujen toivossa. Ehkä 40 metriä edettyäni vähän alempana metsärinnettä oikealla lehvien takaa näkymättömissä reilusta kolmestakympistä lähti iso lintu pakoon. Veikkasin äskeiseksi kukoksi.
Tuli fiilis, että kukon äskeistä pakopaikkaa pitäisi tsekata tarkemmin. Rinteessä oli siinä kohden jonkinmoinen sammalpeitteinen 15-metrinen aukio, jota kuitenkin suojasi rinnepihlajien kaarevat latvukset. Kun etenin aukiota kohti, sen suojista alkoi kuin alkoikin kuulua “wa-wa-wa” ja oksalta irtosi aikuisen teeren kokoinen, mutta väritykseltään vähän keskeneräinen kanalintu. Nytkö vihdoin alkoi poikuetta pukata?!
Hain katseella vimmatusti ei-kauas-pakenijaa rinnekuusista, leikkuri jänteellä ja sormet syyhyten. Löysin palluran kuusesta. Siihen oli 25 metrin linja oksaikkunan kautta (business as usual). Kun katseeni porautui ja jousi kohosi, kuului taas “wa-wa-wa” ja pakolento seurasi. Ihan melkein, ja ne jo lasketaan makeiksi muistoiksi.
Aikuiset teeret sanovat kokemukseni mukaan “wup-wup-wup” kun ilmaisevat syvimpiä pelkojaan. Onko kokeneemmilla teeri-immeisillä vahvistusta sille, että nuoret yksilöt sanoisivat eri tavalla, kuten yllä?
Jatkoin perin riittoisaksi osoittautunutta rinnettä eteenpäin. En päässyt kuin kolmisenkymmentä metriä, kun suoraan edestä 35 metristä irtosi maasta pyy, ja lensi alarinteeseen.
Aamuinen tyhjyys oli saanut lopullisen selvyyden: kyllä kotivaarassa oli linnut kotona, mutta hyvän matkaa ylemmissä maastoissa kuin vuosi sitten (ja 10 päivää myöhemmin syyskuuta).
Viimeisen pyyn lähdön jälkeen kanalintutilanteet loppuivat kuin seinään. Näytti siltä, että kaikki action sijoittui lyhyelle mutta riittoisalle pätkälle vaaran ylempiä osia. Viime vuoden parhailla paikoilla ei edelleenkään ollut ketään. Olisiko tässä orastavaa kaavan alkua, re: kauden ihan alku ja vähän myöhempi syksy.
Eksku oli kestänyt jo pitkästi yli kolme tuntia, väsy ja nälkä alkoivat painaa. Vielä oli kuitenkin sinnikkäälle tarjolla se odotetuin osio: riistalaukaus!
Laskettelin menemään vaaran jo melko alhaisia osuuksia, edelleen hakkuualan ja metsänreunan rajalla. Etuvasemmalla singahti pyy maasta. Se ei lentänyt tiehensä, kuten yleensä, vaan editseni suoraan edessäpäin olevan kuusen kuivalle keskirungon oksalle kaulaa ojentelemaan. Siinä paisti nyt oli, ilta-auringon tarjoamassa profiilissa!
Jänteellä oli ykkösdivarin leikkuri isompien eläinten varalle, mutta en kele halunnut ampua sellaista taivaan tuuliin pyyn takia. Niinpä pudotin leikkurin jänteeltä ja vilautin fp-leikkurin sen tilalle. Kohotin jousen, pyy kesti kaiken. Linjasin laakin ja päästin nuolen matkaan, vaan mitä helvettiä: nuoli pyyhkäisi selvästi vasemmalta ohi, koro kohillaan. Pyy viipyi vielä puoli sekuntia oksallaan, selvästi miettien hetken, oliko äskeinen surkea yritys pakenemisen väärti.
Ampumamatka oli noin 23 metriä. Se on melko paljon kämmenen kokoiseen maaliin, mutta ei mikään syy ampua selvästi linjasta ulos. Fp-leikkuri oli tässä tapauksessa kärjen takaa katkenneesta normileikkurista modaamani nuoli, jota ei ollut koskaan koeammuttu. Olisi pitänyt, ja ampua niin ikään paremmin.
Sehän näissä epäonnistumissa kirpoo, että tuokaan hyvän kokoinen pyy ei tule enää todellakaan tarjoamaan viipyilevää ampumatilaisuutta meikäläiselle tämän reissun puitteissa. Kultainen hetki tarjoiltiin ja meikäläinen pudotti satsin lattialle.
Nuolen alastuloala oli suunnilleen pahinta etsittävää mitä olla voi; kuhmuraista, lokosellista pensaikkoa, jota harvennusjätekasat ja kivenkolot kirjoivat. Nuolesta ei näkynyt jälkeäkään, pisteenä iin päälle.
No, täällä ollaan vielä monta päivää, ja ura vielä urkenee. Kuvilta pyynnit, puupassissa nakottamiset summuut outtaa.
Näkymä kiven päältä hakkuuaukean yli, kanalintupitoinen metsänraja pilkottaa oikealla:
