Mittaushistorian lämpimimmän vuoden haikuina Kainuussakin alkukausi meni epänormaaleissa parinkympin märissä lämmöissä. Kyttäsin etelässä säiden viilenemistä ja kuivumista, jotta metsäkanat intoutuisivat soimaan.
Ensimmäinen merkki kylmemmästä tuli reilu viikko kanalintukauden alusta. Valkkasin päivän mittaisen ajon päiväksi sadepäivän, jota seuraisi poutapäivä.
No, sää pysyi koko reissun ajan 90-prosenttisesti törkeän lämpimänä ja myös märkänä: 18 astetta Kainuussa lokakuun lähestyessä ja jatkuvia sateita. Se oli myrkkyä useimmille jahtihommille, alkaen siitä, että hyttyshelvetti oli passeissa ankara. Vuodet eivät ole veljeksiä.
Koostan tähän ketjuun mielenkiintoisimpia hetkiä reissusta
…
Tiedustelukiepin päätteeksi löysin itseni taas kotilammen takaa, missä olin passanut aiempinakin syksyinä. Vaikka saalista ei ollut tältä paikalta vielä tullut, oli vahva kokemusperäinen hytinä, että tämä monen erilaisen pusikon, pienvesistön ja sinne johtavien riistapolkujen yhdistelmä olisi kuitenkin saalista tuottava.
Vaikka repussa oli Walkstool, päätin pitää passin yksinkertaisimpana mahdollisena eli seisomapassina. Tällaisessa pusikkoisessa maastossa leikkaisin näkymääni ja ampumalinjojani liikaa istuutumalla, vaikka se tietenkin piilottaisi ruhoni vastaavasti paremmin. Varusteettoman passauksen suuria etuja on se, että siihen voi ryhtyä ja siitä voi irtautua hetkessä ja täysin ääneti, ilman hälyisiä repun kaiveluja ja metallisesti kilahtelevia pystytystoimia. Pusikko pysyy saasteettomana.
Rintamalinjani oli lammelle tulevan riistapolun suunnassa, jänteellä kauriskelpoinen leikkuri kaiken varalta. Lämpimän sään herkkuina seuranani oli pieniä hyttysiä, jotka porasivat vähiä esillä olevia lihojani, lähinnä silmien ympäriltä. Ei ollut kylmä, oli vain aiempien rasitusten aikaistamaa jumia, joka vaati vähän jalkojen hiljaista ajoittaista mikro-asettelua risuttomaksi hieraisemallani alustalla.
Oli kulunut tunti ja auringonlasku jo takana, kun käänsin päätä vasempaan, lammen suuntaan. Vedessä, vain 15 metrin päässä, lipui tavi esteettömälle hollille vesikasvien takaa! Naamioidun pääni kääntö riitti taville, joka singahti vaakkua pitäen iltataivaalle. Vesilintutilanteita olin aina toivonut tälle passille, nyt se toteutui.
Tavi tuli paikalle mitään ääntä päästämättä, joten se ei pudottautunut odotetusti taivaalta hämäräuinnille. Oletan, että se oli lammen rannassa jo paikalle tullessani mistä hiipi aaveen lailla vesille.
Riistatilanne sykähdytti mieltä siihen malliin, että passaukseen tuli aivan uudenlaista draivia ja fokusta, kuten aina ennenkin. Kului vaivaiset kymmenen minuuttia, ja lammen kauimmaiseen laitaan, 40 metriin, plompsahti taivaalta kaksi tavia, ei jesenderi!
Linnut jatkoivat uiden, eli ainakaan vielä en ollut tullut huomatuksi. Fiilis oli, että tästä sukeutuu vielä laaki. En halunnut ampua douglas-vartista kaurisleikkuria lampeen pikkusorsien perään, joten pudotin leikkurin jänteeltä ääneti märälle karikkeelle ja hivutin käden ulottuville jemmaamani kevyen fp-leikkurin sen tilalle. Tein kaiken alhaalla pusikon suojissa, niin vähän liikkuen ja niin äänettömästi kuin pystyin.
Sivusilmä kertoi, lähinnä veden pinnalla etenevien renkaiden muodossa, että tavipari ui lammen alajuoksun peitteistä puoliskoa ristiin rastiin rantakasvillisuuden takana, passistani vasempaan. H-hetki oli lähes varmasti tulossa.
Pidin jousta koholla oletettuun ampumasuuntaan, sormet viritettyinä jänteen ympärille. Adrenaliini puski väkisinkin vereen, samalla kun hartioihin alkoi kertyä happoa sekunnien venyessä kymmeniksi. Sitten vaaleana haamuna erottuva sorsa lipui kasvillisuuden takaa esteettömälle ampumalinjalle valitsemaani oksaikkunaan. Vedin taakse ja annoin lentää.
Nuoli lensi äänettömästi ja vakaasti suoraan kohti uivan tavin profiilia. Se tuli alas juuri ennen lintua ja katosi veden sisään, edelleen täydellisessä linjassa. Vähän lyhyeksi jäi. Yllätyshyökkäyksestä tyrmistynyt tavi teki silmää nopeamman uukkarin ja kiiti veden pintaa jaloilla sotkien ja siivet vimmalla käyden takaisin tulosuuntaansa.
Osuma olisi ollut mieletön juttu, mutta pahaa ei tehnyt nytkään. Kylvin adrenaliineissani, nautiskellen hemmetin jännittävän ja mulle uuden ampumatilanteen kehkeytymisestä. Siitä oli vuosia ja vuosia, kun olin viimeksi laittanut nuolta minkään sorsan perään, ja tavia en ollut päässyt yrittämään koskaan aikaisemmin.
Jatkoin nakotusta kunnes tunti auringonlaskusta oli täynnä. Se on ollut mulla periaatteena passeissa jo vuosia, sillä silloin tulee liian pimeää ampua eläviä kohteita, poislukien lähellä liikkuvat maaeläimet. Uunituoreen (heinäkuu 2023) metsästysasetuksen mukaanhan vesilintujahti on päätettävä tunti auringonlaskusta, saaliin haltuunottoa ja haavakon etsintää lukuun ottamatta.
Oletin ilman muuta, että veteen ampumani nuoli lilluisi lammen pinnalla, sillä nuolen osumapaikalla oli vettä noin puolitoista, kaksi metriä, eivätkä nuolet tökkää pohjaan kiinni kuin matalassa vedessä. Nuolesta ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään, kun lamputin lammenselkää, ei liioin päivänvalossa.
Ampumamatka oli pidempi kuin ampuessani oletin, noin 25 metriä. Se selittää lyhyeksi jäänyttä laakia.
Tavi-iltaa kaksi päivää myöhemmin palasin samalle passipaikalle samoin aikein. Nyt ilma oli vielä lämpimämpi ja pehmeämpi kuin viimeksi, ja aiempaa isommat hyttyset tekivät paikoillaan olosta helvetin vaikeaa.
Hämärän edetessä mustarastas pörähti pääni yläpuolella olevalle oksalle, eikä hälyttänyt. Toivoin, ettei se jää tuohon yöksi, sillä häly tulisi varmasti jos liikun. Onneksi rastas jatkoi matkaansa.
Sinnittelin hyttyspilven keskellä puuduttavassa hiljaisuudessa. 40 minuuttia auringonlaskusta taivaalta putosi vaalea pommi pläiskettä pitäen: tavi veti syöksyllä lampeen passista vasempaan. Homma skulaa!
Kohotin jousen ja fp-leikkurin taas oksaikkunaan. Tavi pysyi kuitenkin tiukasti lammen vasemmalla puoliskolla, mihin rannassa olevat lepänvesat ym. estivät näkyvyyden. Olin lähes varma, että kyseessä oli aiemmassa passissa ensin hollille tullut yksilö.
Hyttynen asettui korvakäytävän aukolle ja alkoi porata korvanipukkaa sisäpuolelta. Lopulta en enää kestänyt, oli pakko liikauttaa nuolikättä. Sillä sekunnilla tavi leppien takana 25 metrissä otti siivet alle ja meni menojaan. Olin lähinnä helpottunut, että hyttyshelvetin loppu oli käsillä.
Fiilis oli, että tämä arka, yksinäinen tavi oli oppinsa saanut aikuinen ja ne kaksi hollille uinutta tavia nuorempia yksilöitä, hyvin mahdollisesti tämän aikuisen jälkeläisiä.
