Sotkamo 2023

Mittaushistorian lämpimimmän vuoden haikuina Kainuussakin alkukausi meni epänormaaleissa parinkympin märissä lämmöissä. Kyttäsin etelässä säiden viilenemistä ja kuivumista, jotta metsäkanat intoutuisivat soimaan.

Ensimmäinen merkki kylmemmästä tuli reilu viikko kanalintukauden alusta. Valkkasin päivän mittaisen ajon päiväksi sadepäivän, jota seuraisi poutapäivä.

No, sää pysyi koko reissun ajan 90-prosenttisesti törkeän lämpimänä ja myös märkänä: 18 astetta Kainuussa lokakuun lähestyessä ja jatkuvia sateita. Se oli myrkkyä useimmille jahtihommille, alkaen siitä, että hyttyshelvetti oli passeissa ankara. Vuodet eivät ole veljeksiä.

Koostan tähän ketjuun mielenkiintoisimpia hetkiä reissusta

Tiedustelukiepin päätteeksi löysin itseni taas kotilammen takaa, missä olin passanut aiempinakin syksyinä. Vaikka saalista ei ollut tältä paikalta vielä tullut, oli vahva kokemusperäinen hytinä, että tämä monen erilaisen pusikon, pienvesistön ja sinne johtavien riistapolkujen yhdistelmä olisi kuitenkin saalista tuottava.

Vaikka repussa oli Walkstool, päätin pitää passin yksinkertaisimpana mahdollisena eli seisomapassina. Tällaisessa pusikkoisessa maastossa leikkaisin näkymääni ja ampumalinjojani liikaa istuutumalla, vaikka se tietenkin piilottaisi ruhoni vastaavasti paremmin. Varusteettoman passauksen suuria etuja on se, että siihen voi ryhtyä ja siitä voi irtautua hetkessä ja täysin ääneti, ilman hälyisiä repun kaiveluja ja metallisesti kilahtelevia pystytystoimia. Pusikko pysyy saasteettomana.

Rintamalinjani oli lammelle tulevan riistapolun suunnassa, jänteellä kauriskelpoinen leikkuri kaiken varalta. Lämpimän sään herkkuina seuranani oli pieniä hyttysiä, jotka porasivat vähiä esillä olevia lihojani, lähinnä silmien ympäriltä. Ei ollut kylmä, oli vain aiempien rasitusten aikaistamaa jumia, joka vaati vähän jalkojen hiljaista ajoittaista mikro-asettelua risuttomaksi hieraisemallani alustalla.

Oli kulunut tunti ja auringonlasku jo takana, kun käänsin päätä vasempaan, lammen suuntaan. Vedessä, vain 15 metrin päässä, lipui tavi esteettömälle hollille vesikasvien takaa! Naamioidun pääni kääntö riitti taville, joka singahti vaakkua pitäen iltataivaalle. Vesilintutilanteita olin aina toivonut tälle passille, nyt se toteutui.

Tavi tuli paikalle mitään ääntä päästämättä, joten se ei pudottautunut odotetusti taivaalta hämäräuinnille. Oletan, että se oli lammen rannassa jo paikalle tullessani mistä hiipi aaveen lailla vesille.

Riistatilanne sykähdytti mieltä siihen malliin, että passaukseen tuli aivan uudenlaista draivia ja fokusta, kuten aina ennenkin. Kului vaivaiset kymmenen minuuttia, ja lammen kauimmaiseen laitaan, 40 metriin, plompsahti taivaalta kaksi tavia, ei jesenderi!

Linnut jatkoivat uiden, eli ainakaan vielä en ollut tullut huomatuksi. Fiilis oli, että tästä sukeutuu vielä laaki. En halunnut ampua douglas-vartista kaurisleikkuria lampeen pikkusorsien perään, joten pudotin leikkurin jänteeltä ääneti märälle karikkeelle ja hivutin käden ulottuville jemmaamani kevyen fp-leikkurin sen tilalle. Tein kaiken alhaalla pusikon suojissa, niin vähän liikkuen ja niin äänettömästi kuin pystyin.

Sivusilmä kertoi, lähinnä veden pinnalla etenevien renkaiden muodossa, että tavipari ui lammen alajuoksun peitteistä puoliskoa ristiin rastiin rantakasvillisuuden takana, passistani vasempaan. H-hetki oli lähes varmasti tulossa.

Pidin jousta koholla oletettuun ampumasuuntaan, sormet viritettyinä jänteen ympärille. Adrenaliini puski väkisinkin vereen, samalla kun hartioihin alkoi kertyä happoa sekunnien venyessä kymmeniksi. Sitten vaaleana haamuna erottuva sorsa lipui kasvillisuuden takaa esteettömälle ampumalinjalle valitsemaani oksaikkunaan. Vedin taakse ja annoin lentää.

Nuoli lensi äänettömästi ja vakaasti suoraan kohti uivan tavin profiilia. Se tuli alas juuri ennen lintua ja katosi veden sisään, edelleen täydellisessä linjassa. Vähän lyhyeksi jäi. Yllätyshyökkäyksestä tyrmistynyt tavi teki silmää nopeamman uukkarin ja kiiti veden pintaa jaloilla sotkien ja siivet vimmalla käyden takaisin tulosuuntaansa.

Osuma olisi ollut mieletön juttu, mutta pahaa ei tehnyt nytkään. Kylvin adrenaliineissani, nautiskellen hemmetin jännittävän ja mulle uuden ampumatilanteen kehkeytymisestä. Siitä oli vuosia ja vuosia, kun olin viimeksi laittanut nuolta minkään sorsan perään, ja tavia en ollut päässyt yrittämään koskaan aikaisemmin.

Jatkoin nakotusta kunnes tunti auringonlaskusta oli täynnä. Se on ollut mulla periaatteena passeissa jo vuosia, sillä silloin tulee liian pimeää ampua eläviä kohteita, poislukien lähellä liikkuvat maaeläimet. Uunituoreen (heinäkuu 2023) metsästysasetuksen mukaanhan vesilintujahti on päätettävä tunti auringonlaskusta, saaliin haltuunottoa ja haavakon etsintää lukuun ottamatta.

Oletin ilman muuta, että veteen ampumani nuoli lilluisi lammen pinnalla, sillä nuolen osumapaikalla oli vettä noin puolitoista, kaksi metriä, eivätkä nuolet tökkää pohjaan kiinni kuin matalassa vedessä. Nuolesta ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään, kun lamputin lammenselkää, ei liioin päivänvalossa.

Ampumamatka oli pidempi kuin ampuessani oletin, noin 25 metriä. Se selittää lyhyeksi jäänyttä laakia.

Tavi-iltaa kaksi päivää myöhemmin palasin samalle passipaikalle samoin aikein. Nyt ilma oli vielä lämpimämpi ja pehmeämpi kuin viimeksi, ja aiempaa isommat hyttyset tekivät paikoillaan olosta helvetin vaikeaa.

Hämärän edetessä mustarastas pörähti pääni yläpuolella olevalle oksalle, eikä hälyttänyt. Toivoin, ettei se jää tuohon yöksi, sillä häly tulisi varmasti jos liikun. Onneksi rastas jatkoi matkaansa.

Sinnittelin hyttyspilven keskellä puuduttavassa hiljaisuudessa. 40 minuuttia auringonlaskusta taivaalta putosi vaalea pommi pläiskettä pitäen: tavi veti syöksyllä lampeen passista vasempaan. Homma skulaa!

Kohotin jousen ja fp-leikkurin taas oksaikkunaan. Tavi pysyi kuitenkin tiukasti lammen vasemmalla puoliskolla, mihin rannassa olevat lepänvesat ym. estivät näkyvyyden. Olin lähes varma, että kyseessä oli aiemmassa passissa ensin hollille tullut yksilö.

Hyttynen asettui korvakäytävän aukolle ja alkoi porata korvanipukkaa sisäpuolelta. Lopulta en enää kestänyt, oli pakko liikauttaa nuolikättä. Sillä sekunnilla tavi leppien takana 25 metrissä otti siivet alle ja meni menojaan. Olin lähinnä helpottunut, että hyttyshelvetin loppu oli käsillä.

Fiilis oli, että tämä arka, yksinäinen tavi oli oppinsa saanut aikuinen ja ne kaksi hollille uinutta tavia nuorempia yksilöitä, hyvin mahdollisesti tämän aikuisen jälkeläisiä.

5 tykkäystä

Kuten epälämpimistä säistä saattoi päätellä, teerten soidin oli olematonta ajankohdasta huolimatta. Kuulin viikon aikana kaksi lyhyttä, vaimeaa, kaukaista, irralliseksi jäänyttä pulputusta ja suhistelua.

Ajoin jo aiemmin koestamalleni “kuivan maan” mestalle, minne olin eilen illalla virittänyt teerenkuvat käkkärämäntyihin ja pieniin koivuihin isompien koivujen joukossa sekä valmistellut passipaikkani pikkukuusien muodostamaan suojaan vähän matkaa kuvapuista.

Vaikka ennuste povasi pouta-aamua, nyt tihutti vettä, eikä ollut merkkiäkään että se olisi loppumassa. Kello oli 5:50, auringonnousuun vielä vajaa tunti. Luulin olevani ajoissa, mutta kun tarvoin pitkin märkää santaa passipaikkaa kohti, ylitseni lensi “sut on tod. nähty, jäbä” wupwupattava teeri. Se lensi nopeasti ja pirun korkealla, lie noin 40 metrissä, poispäin kuvilta. Olinko sittenkin myöhässä?

Ehdin jatkaa matkaa vain muutaman kymmenen askelta, kun etuvasemmalta varvikosta vain 10 metrin päästä singahti pyy hurinaa pitäen pakoon. Oli erittäin positiivista, että paikalla oli kanalintuja, mutta ei tämä nyt mennyt kyttäyskässärin mukaan.

Saavuin kuville ja asetuin passiin jakkaralla pikkukuusipiilossani istuen, päivän valkenemista vartomaan. Kun viime vuonna täällä aamutuimaan sai kuunnella teerten soidinkonserttia useammasta suunnasta, nyt ei kuulunut mitään.

Pulputin ja suhistelin pilleilläni aika ajoin, mutta eihän pillitys siten toimi, vaan osana lintujen oma-aloitteista ääntelyä. Käytin pyypilliäkin satunnaisesti, mutta siihenkään ei vastattu.

Aika ei kuitenkaan käynyt pitkäksi, sillä kuvapuissa ja niiden ympärillä oli elämää: rastaat, mustat ja ruskeat, puljasivat puissa ja maissa, ja orava tuli sienestämään ja jemmaamaan sienisaaliitaan puiden oksiin, myös kuvamäntyyn. Rastaat ja orava kävivät lähimmillään parin metrin päässä meikäläisestä, hälyttelemättä. Orava sai sitten lopulta ilmeisesti vainun ja singahti järkyttyneenä tiehensä.

Tunnin nakotettuani sade kiihtyi vahvasta tihkusta oikeaksi sateeksi. Kanalinnuista ei ollut tullut mitään havaintoa. Myös sivulliseläinten mukavan aktiivinen pöhinä näytti kuolleen auringonnousuun.

Kun katselin jousen vatsaa pitkin valuvaa vettä ja ynnäsin mielessäni, kuinka kauan kestäisi saada jousi ja nuolet taas kuivaan iskuun, päätin purkaa passin lyhyeen. Oli vaan liian märkää kuviltapyyntiin, sekä tulijoiden että olijoiden kannalta.

Päätin jättää kuvat puihin, pohdittuani hedelmättä, kannattaako niin tehdä. Lähtökohta tietenkin on, että lintuja huijataan kuvilla sillä, että ne nostetaan puihin edellisiltana ja aamun valjetessa puissa on yllättäen “lajitovereita.” Jos kuvia ei oteta alas, ehtivät linnut tsekata päivänvalossa että jep, kusetusta on. Toisaalta ärsyke on ärsyke, eikä ole missään sanottu, ettei teeren muotoiset kappaleet ja teerien ääntely saisi linnuissa ärsykettä aikaiseksi, ns. järjenjuoksusta riippumatta.

Seuraavana aamutuimana, vielä varttia aikaisemmin, ajoin taas mestoille ja asetuin samoille kuville samaan passiin. Nyt sää oli kuiva, passaaminen sen ansiosta ihmeellisen helppoa ja toiveita pilkahteli. Paradoksaalisesti kenttäkerros oli paljon hiljaisempi kuin eilen huonommalla säällä. Eläimet kai chillailivat lämmintä ja kuivaa aamua, eikä ollut pakottavaa tarvetta kerätä ravintoa.

Kenttänäkymä passista:

Miksi käytän 50-tuumaista jousta: se mahtuu just ja just maaston mukaan viritettyihin piiloihin:

Mitään havaintoa kanalinnuista ei tullut, ennen kuin lähdin passin ja kuvat purettuani kiertämään alaa, ja sen vastakkaiselta päädyltä löytyi pilliin vastaavia mutta visusti näyttäytymättömiä pyitä.

Tyhjänpassauksen ohella hain teeriä tietenkin kotivaaranrinteestä, missä soitimelle osallistumattomia nuoria lintuja pitäisi olla joka tapauksessa. Liekö johtui lämpimästä säästä, että nyt ainoat teerikontaktit vaarassa tulivat aivan vaaran huipulta, 345 mpy. Aiempina vuosinahan olin päässyt teerihommiin laakeja myöten jo 250 metrissä. Huipulla mäntyjen latvojen kätköissä olleet linnut paukahtivat wupwupaten pakoon 40 metristä, heti kun katse pyyhki suuntaansa.

Suppilo- ja keltavahverosaaliit olivat kyllä merkittäviä, yhtä lailla vaaran laelle keskittyneinä.

6 tykkäystä

Pyyt olivat luonnollisesti yleisin tilanteentuoja tälläkin reissulla. Pyitä löytyi samoista vaaranosista kuin aiempinakin vuosina, paikkalinnulle kuuluvasti. Nyt ei tullut yhtään ampumapaikkaa puista bongattujen sattumapyiden kanssa kuten aiemmin. Yllättäviä maastalähtöjä, joihin haulikolla olisi ollut paikka päräyttää, tuli useampia.

Pyistä puronvartta:

JPP tylytti joskus vuosi sitten tms., miten kaupan pyypilleillä ei tee mitään, mutta itse tehdylle, käheä-ääniselle sulkapillille tulee jopa koko pyyperhe yksi kerrallaan. Tämän reissun kiireisissä valmisteluissa kokeilin sulkapillin tekoa, mutta ehdin saada aikaiseksi vain hyvin hiljaisen, käheän sulkapillin, jonka en kerta kaikkiaan nähnyt tekevän tulosta.

Hubertuksen teräspilliin vastailtiin tällä reissulla lukemattomia kertoja, mikä ei paljoa todista, mutta tuli myös kaksi pillille ja hollille pyrähdystä. Näistä ensimmäisessä auringon nousun jälkeen vaaranrinteessä pyiden viheltäessä pillille pörähti innokas pyy-ukkeli, joka kuitenkin huomasi meikäläisen viime metreillä ja teki jyrkän L-käännöksen lähimmän ison kuusen keskirungon taakse mistä ei enää näyttäytynyt.

Reissun jälkipuolella tuli vielä parempaa. Olin aamupäivällä sadetta tekevässä säässä vanhassa kuusivaltaisessa sekametsässä, kun pyyn vihellys tuli lähempää kuin kertaakaan tällä reissulla. Annoin vastauksen, ja hetken päästä takaoikealta singahti pyy maahan meikäläisestä etuoikeaan 15 metriin!

Pyy pujotteli vauhdilla tiheän puuston lomassa niin ettei ampumalinjaa liikkuvaan tullut. Lopulta pyy seisahtui ison kuusen tyven viereen, vajaassa 30 metrissä. Lintu erottui aurinkoa vasten teräväpiirtona profiilissa. Linjasin nuolen tipuun, sovitin nuolta oksaikkunaan ja laitoin piilin matkaan. Puolimatkassa, lentoratansa lakipisteessä, nuoli kuitenkin haukkasi yläpuoliseen oksaan. Sateiden ja 90 - 100 % ilmankosteuden kuusi päivää kastelema jousi ei jaksanut nakata kevyenläntääkään nuolta riittävän litteästi.

Viimeksi, kun pyy tuli maata pitkin, tuli myös osuma liikkuvaan ja saalista reppuun. Nyt matka oli radikaalisti pidempi ja peitteisempi.

Kotivaaran ylempien osien näkymätä:

6 tykkäystä