Keskitalvi on mennyt yhdenlaisessa horroksessa. Pitää melkein pakottaa itsensä tekemään ei-välttämättömiä. Metsällä on kyllä käyty, mutta vähän ilottomasti, ja saaliitta.
Viime yönä heräsin aamuyöllä, nelosen unien jälkeen. Tsekkasin ulkomaailmaa: vaaleanharmaa massa taivaalla, siis parhaat mahdolliset puidenlukuolot. Varustauduin kaikessa hiljaisuudessa ja lähdin tien päälle.
Pakkanen ei ollut erityisen kova, mutta puuskainen tuuli oli jäätävä. Nyt jo useampaan kertaan olomuotoa vaihtanut hanki oli vanhaa, tiivistynyttä ja äänekästä. Astelin tuttuja kinttupolkuja sukelluskengissäni, hitaasti edeten, jotta en ilmoittaisi kilometrin säteellä kaikille eläimille osallistumisestani.
Sotkuisimmatkin tuomen- raidan- ja männynlatvat olivat nyt äärimmäisen hyvin luettavissa. Siihen nähden oli vastakkaista, että nyyttejä ei löytynyt. Maariistaakaan ei osunut aisteihin. Tsekattuani kaikessa rauhassa tämän kauden parhaat ottipaikat aikaa oli kulunut jo reilu tunti.
Yhtäkkiä alhaalta jokivarresta lähestyi liikettä: iso, harmaa haukka pujotteli tiheikön lomassa rinnettä ylös, kohti. Huomattuaan minut se teki välittömän uukkarin takaisin joelle. Silloin näin, mistä on kyse. Joen jäällä oli rusakko, jota kanahaukka oli saalistamassa. Haukka teki uukkarityyppisiä syöksyjä täysin avoimella olevaa pupua kohti, ja pupu väisteli minkä pystyi.
Kello oli noin kuusi aamulla, vielä tunteja auringonnousuun. Vaan niin oli päiväpetolintu hommissa. Toki, kun maa on valkea ja taivaskin melkein, on itse kullekin näköpainotteiselle metsästäjälle olot hyvät.
Jäin kuuntelemaan, tuleeko rääkäisyä, mutta sitä ei kuulunut. Pupu siis selvisi, ainakin tuosta episodista.
Jäljellä oli enää männikkö, jossa joskus viisi vuotta sitten oli aika usein fasaaneja nukkumassa, mutta ei enää pitkään aikaan. Vaelsin tuon havupuurykelmän tykö, asettauduin siten, että mäntyjen latvukset olivat taivasta vasten ja aloin lukea.
Keskimmäisessä männyssä oli möykky, yesss! Hivuttauduin puun alle niin äänettömästi kuin pystyin, leikkuri jänteellä. Kukko oli puussa vain noin viiden metrin korkeudessa, mutta sillä oli melko hyvä oksasuoja. Jäätävä tuuli järsi kasvoja ja painoi hieman kohotettua joustakin, kun vedin jänteen taakse ja laakasin.
Ei tullut osumanapsahdusta, saati osumareaktiota. Oksaan siis otti, kuten niin monesti. Jäin kuuntelemaan alastuloääntä. Se tuli kaukaa. Jänteellä oli jo uusi tappoväline. Otin hieman eri kulman tähän laakiin. Tämänkään nuolen singahdusta ei seurannut osumaääni, mutta nuolen mentyä kukko tuli alas puusta, helikopterointia yrittäen. Maahan kosketettuaan se pisti sekopäiseksi juoksuksi. Menin perään minkä pystyin. Sain viiden metrin sprintin jälkeen kukkoa kaulasta kiinni, pyöräytys ja peli selvä.
Kukossa ei ollut nuolta sen pudotessa tai juostessa. Osumaääntäkään ei tullut. Mihin nuoli siis meni? Pienen haeskelun jälkeen yöpuumännyn takaa 10 metrin päästä löytyi maassa pystyssä törröttävä nuoli. Siinä ei ollut osuman merkkejä, mutta pakkohan sen oli ottaa johonkin, jonkun verran.
Ensin ammuttu nuoli löytyi lopulta, ehkä 50 metriä yöpuusta ja linjalta reilusti sivuun kimmonneena.
Kotona selvisi, että kukko painoi 1360 grammaa, perustuhti kaveri siis. Kukon vasen siipi oli kyynärnivelestä poikki. Osuneessa nuolessa ei ollut mitään muuta merkkiä osumasta kuin rasvankiiltoa ja kudosten haju kärjessä. Toistaiseksi on auki, tekikö nuoli muuta hallaa kukolle. Kuten niin monesti on nähty, siiven katkaiseminen päättyy käytännössä aina haltuunottoon, vaikka osuma sinänsä ei olisi tappava.
