Rusakko tuli!

Alkukaudesta metsästysmaillani majaili kolme rusakkoa, kukin omalla päiväreviirillään. Aina oli vähintään yksi pupu, jotta jallittaa kun metsälle pääsin. Jostain syystä kaksi rusakkoa kolmesta katosi tietymättömiin talven tullen. Kanahaukka tai kettukaan ei kovin usein saa aikuista rusakkoa saaliiksi ja rusakot ovat hyvin paikkauskollisia, joten syy jää auki. Joka tapauksessa hyvällä pöhinällä käynnistynyt rusakkoskene supistui kolmasosaan entisestä.

Koko joulukuun ajan jahtimaillani majaili vain yksi rusakko, alueen reunalla. Kävin aina tilaisuuden tullen jallittamassa tätä isoa urospupua. Nuolta oli useamman kerran ilmassa, tuloksetta. Opin ajan myötä jänisjätkän vakituiset päivämakuupaikat, jolloin saatoin keskittää energiani, taktikointini ja huomiokykyni niihin. Tiheää, pienipiirteistä maastoa on mahdoton jaagata ”täysillä” ilman rukseja mentaalikartassa.

Täytyy ihailla sitä taitoa, millä rusakko valitsee lepopaikkansa. Jallittamani pupu käytti eniten kolmea makuuspottia, joissa kaikissa oli erinomainen näkösuoja ja vastaavasti näköala ympäristöön… Ojantörmän laelta, pienen suojavallin ja rusakonruskean heinätöppäreen takaa lähdetään lujaa ja empimättä sellaiseen suuntaan, että pakoa on vaikea seurata pariakymmentä metriä pidemmälle. Makuuspotti itsessään on kaavittu paljaalle, lujalle maalle, lähtökiihdytyksen pidon varmistamiseksi. Pakoreitit ovat niin ikään tarkkaan suunnitellut ja harjoitellut.

Opin kantapään kautta, että tämä rusakko lähtee raketin lailla, jos lähestyn makuuta pupumaagiselle kahdeksan metrin etäisyydelle. Täytyy ampua viimeistään 10 metristä. Ampumatilanteet ovat jousen kanssa sen verran harvassa, että ei tietenkään tehnyt mieli kokeilla kerta toisensa jälkeen, kestääkö rusakko vielä askeleen, pari. Parempi ampua riittävän kaukaa.

Testattuani viimeisen kerran tuota pakenemisetäisyyttä ja katseltuani pupun valkoista perää sen sekunnin ajan mitä se näkyi, päätin tehdä vähän lajispesifiä treeniä. Vetäydyin 15 metriin rinnettä ylös ja leikin, että pupu on nyt makuullaan, ojan takana, koivujen edessä ja ruskean heinän suojissa. Haastetta toi tuo mainitsemani pikkuvalli makuupaikan edessä: jos nuoli on vähänkin matala, se ottaa valliin, jos se on vähänkin korkea, menee se matalalla makuulla luimivan jäniksenselän yli. Otin leikkurilla kohdistuksen makuupaikalle, heinien tyveen ja laukaisin. Nuoli meni tarkalleen spotin päältä, oikealla korkeudella. Kokeilu valoi luottoa siihen, että palikat alkoivat olla kasassa.

Tulin välipäivän jälkeen taas rusakkometsän laitaan. Tähystin ylärinteestä käsin visusti, onko rusakko kotona ojanvierusmakuupaikassa. Ei mikään helppo homma vaikka pupu olisikin paikalla, kuten olin oppinut. Nyt erotin ruskean heinän takaa ruskeaa vaakasuoraa linjaa ja lopulta rusakon silmän. Showtime. Lähestyin makuupaikkaa rinnettä laskeutuen, varoen katsomasta rusakkoon päin: pedon katse on paon laukaisin. Kun tulin 15 metriin, kohotin jousen ja ammuin. Leikkuri ampaisi matkaan hyvässä linjassa. Silmänräpäystä myöhemmin heinätöppään takaa kavahti rusakko takajaloilleen kuin sotaratsu ja rääkäisi kovaan ääneen. Osuma!

Rusakko kiepsahti seisonnastaan takaperinvoltin ja syöksyi jo minunkin oppimalleni pakoreitilleen. En nähnyt nuolta sen kehossa, kun se kurvasi kumpareiden taakse näkymättömiin. Maa oli täysin sula ja äänetön, joten kuuloaististakaan ei ollut apua.

Pohdin osumaa, jonka tarkkaa sijaintia oli heinätupon läpi mahdoton sanoa. Dramaattinen reaktio ja rääkäisy viittasivat tappavaan hittiin. Sydämeen ammutut käyttäytyvät tuohon tapaan, eikä jänis rääkäise kuin viimeisessä hädässä. Nyt täytyi vartoa ja antaa nuolen tehdä tehtävänsä.

Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Jos rusakko olisi lähtenyt nousemaan edempänä metsässä rinnettä ylös, kuten monesti, olisin nähnyt vaaleaa liikettä tummanpuhuvassa taustassa. Odottavan aika voi olla todella pitkä, mutta reilu vartti oli kökittävä. Aiemman rusakkokokemukseni perusteella leikkurihaava vuotaa sen ajan. Lusittuani lähdin katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Makuupaikan vierellä pilkotti nuoli. Se oli pelkkä katkenneen nuolen perä. Otin vaaksamitalla lukeman: 23 cm nuolen etupäätä eli yli tuplasti rusakon kehonpaksuus puuttui. Kuusinuoli oli katkennut kuin hammastikku, kun rusakko kiepsahti ympäri ja lähti. Nuolivarren säleitä oli eri puolilla makuuspottia. Jos nuoli olisi kestänyt, olisi se ollut tehokas haittapuu.

Latasin uuden leikkurin jänteelle ja lähdin hissuksiin jäniksen jäljille. Viisi metriä makuupaikasta maassa oli tuore rusakonkarvatuppo. Verta ei näkynyt tässä tai edempänä, mutta märänmustanruskea karike oli veripirskahdusten näkemiselle haastava alusta. Lumessa pienimmätkin veritipan rippeet erottuvat graafisesti. Nyt sitä ei ollut, vaikka kuinka oli keskitalvi. Verijälkien puute ei ylipäätään todistanut mitään. Ei täysosuman saanut kettunikaan vuotanut matkan varrelle yhtään, vaan rintaonteloon kaiken.

Etenin rusakon käyttämää, lähes rantaviivalla kulkevaa riistapolkua, silmät ammollaan ja korvat varmaan näkyvästi höröllä. Hain silmiini maassa lojuvaa karvaturria. Mitään ei näkynyt, edes kun olin jo noin 100 metrin päässä osumapaikalta. Kairasin tätä kanttiinsa satametristä rusakon kotimetsää, kunnes tuli liian pimeä jatkaa sankassa, liukasrinteisessä metsässä. Olin kattanut aika tavalla maastoa, eikä rusakkoa ollut näkynyt. Mietin jo, oliko se pudonnut kuolintärinöissään vieressä virtaavaan jokeen.
Aamun ensi valoilla palasin jahtimaille. Yön aikana oli pakastanut, ja maasto oli kuuran peitossa. Rusakolla olisi nyt paljon parempi suojaväri kuin eilen. Liikkuminen oli myös helvetin äänekästä jäisen rouskuvassa karikkeessa. Eihän minulla ollut mitään oikeaa tietoa siitä, oliko rusakko hengissä vai ei, vaikka osumareaktio ja puuttuvan nuolen mitta viittasivat hyvään lopputulokseen.

Tutkin jo tsekkaamaani metsärinnettä uudelleen ennen hakualueen laajentamista. Etenin rinteen yläreunaa, metsän ainoaa seljapensasta kohti. Yhtäkkiä sen takaa ponnahti rusakko liikkeelle. Se vastasi kooltaan, väriltään ja ennen kaikkea sijainniltaan eilen taivaita kohti rääkäissyttä pupua – onko tämä todellista? Täysin terveen näköinen jänis pakeni suoraan poispäin ja seisahtui sitten hetkeksi. Laitoin leikkurin matkaan. Se meni viisi senttiä rusakon kuonon edestä, matkaa 17 metriä. Rusakkoa vietiin. Mysteeri oli ratkennut, mutta uutta pukkasi.

Päätin pitää paenneen rusakon liikkeessä, nyt oli poikkeustilanne. Lähdin suoraan sen perään. Yhytin jäniksen lopulta ehkä 30 metrin päästä, vanhan tuomen tyveltä. Ennen kuin sain etäisyyttä leikattua ja nuolta ilmaan, rusakko jatkoi matkaa. Taas menin perässä, ja tavoitin ehkä 100 metriä kuljettuani rusakon vaalean hahmon, nyt vesaikkorinteestä.

Lähestyin puiden suojissa ninjaillen jänistä noin 15 metriin (oli 14 m). Rusakon edessä oli jonkun verran vesaa, mutta se oli ohutta. Tiesin nuolen pystyvän niihin, jos olisi huono tuuri. Vedin ja laukaisin heti seisahduttuani. Kuului pehmeä tussahdus, rusakko lähti liikkeelle, ja näin, kuinka nuoli kiepsahti ilmassa osumapaikalla ja jäi sinne. Osuma, mutta laaki tuntui jääneen vähän taakse. Rusakko laskeutui alas rinnettä jokea kohti ja katosi kumpareen taakse. Mietin, oliko nuoli sittenkin ottanut liikaa jarrua vesoista ja tökännyt jänistä lonkkaan tms. matalasti – mitään takeita ei vieläkään ollut.

Jokirannasta, mihin rusakko paineli, kuului pientä oksia katkovaa ryskettä kahteen lyhyeen otteeseen, sitten oli hiljaista. Ei auttanut muu kuin vartoa, vaikka mieli teki rynniä pupun perään vesakko viuhuen. En voisi ottaa askeltakaan äänekkäällä alustalla pelottamatta haavakkoa liikkeelle. Vedin maihin. En kanna puhelinta metsällä. Lauloin mielessäni Bohemian Rhapsodyn, Hotel Californian ja Comfortably Numbin aikaa tappaakseni, kitarasoolot ja kaikki. Siinä meni hyvinkin vartti, siedettävästi.

Kiersin sen tasanteen reunalle, jolla olin. Siitä oli näkymä alas rantaviivalle. Rusakkoa ei näkynyt, mikä nostatti taas paineita. Alhaalla oikealla oli iso vanha rantatuomi, jonka taakse en nähnyt. Kiersin puuta. Sen rannan puolen katveessa oli iso karvarämmäle, jossa oli lähes neonpunaista verta. Karvatuppoja ja verilämisköitä oli jonoksi asti, nyt oli pullat uunissa ja hyvältä tuoksui. Karvaverivana johti suoraan jokeen. Kurkkasin törmän yli ja siellä pupu oli: jäiden läpi jokeen pudonneena, kuolleena kuin kivi. Eilinen kauhukuvani virtaan pudonneesta ja kadonneesta jäniksestä ei siis ollut fuulaa, eikä joki ollut vielä eilen jäässä, pidättelemässä pupua paikoillaan kuten nyt.

Ongin jäniksen hyisestä vedestä ja tutkailin saalista. Rusakon lonkasta pilkotti leikkurikärki. Nuoli oli siis jälleen katkennut heti pakolaukan aluksi. Nuoli oli mennyt sisään rintakehän takalaidasta, kulkenut viistosti taaksepäin ja ylöspäin ja lähtenyt tulemaan ulos ylhäältä lonkasta kääntöpuolelta. Läpäisy oli tavallista vähäisempi ja oudon suuntainen, ilmeisesti vesaikko oli vaikuttanut. Rusakko oli kuitenkin edennyt vain 30 metriä osumapaikalta hyiseen leposijaansa, kuollut ihan sekunneissa. Ainakin maksaa nuolen oli täytynyt leikata. Ehkä myös reisivaltimo oli katki, joutuisan tuonen valossa.

Rusakkoa mukaan pakatessani tuntui lähinnä siltä, että urakka oli saatu päätökseen, homma meni niin kuin piti. Tämä ei ollut mikään onnekas sattuma, kuten metsästys monesti on. Kotona alkoi sitten riemu pirskahdella ja nyrkit takoa ilmaa, Hell Yeah! On tämä kovaa mutta ihan parasta hommaa!

Tiesin rusakon olevan iso. Kotona vaaka kertoi että kuusi kiloa eli täydet 50 % enemmän kuin keskikokoinen peltojänis. Väärti saalis, ihan ruokataloudenkin näkökulmasta.

Saaliin suolestaminen ja nylkeminen tuotti yllätyksen. Eläimestä ei löytynyt mitään muuta vammaa kuin sen tappaneen nuolen jättämä haavakanava. Nuoli oli iskenyt sisään mennessään alimman kylkiluun poikki ja silpunnut maksan matkallaan. Koko vatsaontelo oli vuorattu mustanpuhuvalla verellä. Suolisto ja keuhkot olivat ehjät. Pakolaukan varrelle pudonnut kirkas veri ei ollut paineista valtimoverta, vaan pienempien suonten runsasta vuotoa.

Mutta se rusakon takajaloilleen ja rääkymään saanut eilinen laaki? Jäi auki, mistä se oli mennyt, miksi nuoli oli hajonnut tuhannen päreiksi jäniksen ympärille ja missä sen etupää oli. Osumaääntä ei tullut, eikä makuupaikalla ole kiviä. Olen ampunut monia kertoja rusakkoa niin, että nuoli on hiponut eläintä. Koskaan se ei ole saanut nyt nähtyä reaktiota aikaiseksi. Rääkäisy ei nähtävästi silti ole todiste kuolettavasta vammasta, se voi olla ihan vain hätäpaskan veroisen säikähdyksen tulos.

Verijälki:

Vetinen hauta:

Saalis ja kalusto:

Pakollinen kaatopotretti:

4 tykkäystä

Onneksi olkoon. Oikein mukava lukea näitä. Pitänee käydä se koe nyt pikapuoliin suorittamassa että pääsisi haaveilemaan että kyllä vielä minäkin… Jos siihen tähtäisi (pun intended) että 55-vuotiaana en syö kuin itse jousella metsästettyä lihaa. Vai onkohan sitä silloin liian vanha ryhtymään kasvissyöjäksi.

2 tykkäystä

Mukava kun liityit kirjoittelemaan!

Tunnelmallinen kirjoitus ja hieno saalis. Hyvä saaliskuva ampujan kanssa, ihan kun pienen hymyn erottaisin :smiley:

1 tykkäys

Hieno tarina ja onneksi olkoon saaliista!

Ja todella hienoa, että rekisteröidyit foorumille, Tuukka. Sitä olikin jo odotettu!

1 tykkäys

Onnittelut kaadosta Tuukka :smiley: …Tarina oli hyvin kerrottu…tapahtumat, näitä on ilo lukea, just kun on kyseessä primitiivijousikalusto…Eläinten toimiin tutustuminen perustellisesti huippua, kuten voisi sanoa, on tehty kotitehtävät. :gyl: :smiley:

1 tykkäys

Metsästyskertomus parhaasta päästä! Kyllä täytyy hattua nostaa, kun tuollaisella intensiteetillä pystyt jahtimaasi ja riistasi opettelemaan ja tuntemaan.

2 tykkäystä

Kiitos onnitteluista ja kehuista!

Eräs rusakoita haulikolla ja toisinaan myös jousella jahtaava kaverini kommentoi jo toisaalla, että kyllä ne rusakon makuut on joskus ihan helposti löydettävissä ja lähestyttävissä, ja haulikolla naurettavan helppoja paikkoja. Tosi on. Ehkä paras rusakon makuu, minkä itse olen bongannut oli pellon laidassa lantakasan päällä, kuin kirsikka vähemmän makeassa kakussa.

Varsinkin jousen kanssa metsästäessä oppii nopeasti, että eläimet eivät ole mitään lajinsa keskimääräisiä edustajia vaan yksilöitä kaikki tyynni. On nuorta ja vähän osaamatonta ja on vanhaa ja pelkästään sillä todistuksella viisasta ja viekasta yksilöä, rusakoissakin. Tämä ampumani vanttera pupu oli ehkä sieltä jälkimmäisestä päästä, huolella mietittyine makuupaikkoineen. Varmasti vaikutusta oli silläkin, että puujousimies joutui yrittämään monesti ennen kuin onnisti. Rusakko laittoi parhaat evaasiotaktiikkansa käytäntöön. Lopun aikoina en enää kertaakaan tavannut sitä helposta väliaikamakuusta, ja vakkaripaikoillaankin se pitäytyi niin maanmyötäisenä turvepaakkuna että tiukkaa teki bongata. Sitäpä ylpeämpi saa olla!

Olen se toisinaan haulikolla hakeva… Mutta kertakaikkisen hieno episodi tämä Tuukan rusakkojuttu. Semminkin kun se alkoi jo syksyllä ja nyt luonnon onnittelu pasuunoiden säestämänä (lue hiljainen tuuli) ja uudenvuoden rakettien kaikujen juuri vaiettua saapui komeaan finaanliinsa. Lukiessani epäilin jopa kahden rusakon saantia, mutta Tuukka tunsi kyseisen yksilön niin hyvin että sama yksilö se oli. Nämä Tuukan erätarinat pitäisi painaa iltasaduiksi erämiehille. Ja miksei muillekkin.

1 tykkäys