”Äää-äää-äääää-ääää!!” kaikuu syysmetsässä. Rusakko kieppuu kuin väkkärä alas rinnettä, nuolen seivästämänä. Sitten tulee hiljaista. Tähyän adrenaliineissani pitkin rinnettä, saadakseni havainnon saaliista. Ei näy, ei kuulu. Siispä odotetaan.
Yhytin pupun hetkeä aiemmin päivämakuulta ison männyn tyveltä, alarinteen puolelta. Se on kenties tyypillisin rusakoiden päivämakuuspaikka näillä main. Kun nuoli lähti, oli pupu 15 metrissä kohtisuoraan minuun päin, pieneksi kiveksi tekeytyen. Ei mikään iso maali. Nuolen lentoradan tiellä oli useampikin kaartuva pihlajanhaara. Oli pakko ottaa normaalia syvempi kyykky, jotta nuoli ei kosahtaisi esteisiin.
Rakensin riistalaukauksen osin tietoisesti, osin vaistolla. Käskytin, tai pikemminkin houkuttelin, itseäni hyvään ampumasuoritukseen. 15 metrin vaatima kohdistus tuli sen sijaan vaistopuolen datapankista, satojen riistalaukausten työstämänä. Hetkeä myöhemmin metsässä raikui onnistumisen äänet.
20 minuuttia on kulunut. Lähden jäljelle. Verijälki on tällä kertaa erittäin selvä. Nuoli löytyy kahtena kappaleena, kohtisuoraan sulitusten edestä poikki menneenä. Yhtenäisen veriuiton raja nuolessa kulkee sulituksen edustan tasalla. 60 sentin läpäisy, siis.
Alarinteessä lojuu jotain isompaa. Pupuhan se siellä, vain 30 metriä osumapaikasta. Keskikokoinen 4,2-kiloinen jantteri, joka mahtuu helposti riistareppuun.
Alustavien havaintojen mukaan nuoli meni pupun rintakehän oikealta puolelta sisään ja tuli pupun vasemmasta kinkusta ulos. Veikkaan toisen keuhkon puhjenneen, mutta myös isojen verisuonten leikkautuneen. 42-paunainen yksipuinen lyhkäri oli tähän kohtaan enemmän kuin riittävä ase. Hyvin lentävä ja pirun terävä nuoli takasi kaadon.
Kohtuu selevä verijäläki:
Saalispönötys:
