Täytyy pitkästä aikaa kirjoittaa, kun askarruttaa nämä muinaiset metsästys, ja sotanuolenkärjet.
On siis vuodesta 2010 ollut harrastuksena myös tuo muinaisten elämän jälkien etsintä maastoista, ja miinaharavan kanssa heiluminen, ja kylähullun maineen hankinta… No nykyään on joku ihmeen buumi tuo metallinetsintäkin, mutta anyways…
Satuttiin löytämään tällä viikolla vielä tuntematon rautakauden kohde, mahdollisesti veneenveistopaikka/ veneiden säilytyspaikka löytöjen perusteella.
Eteenpäin mennessä, tuli vastaan esine, jota tarjoilevat nuolenkärkenä joskus, mutta epäilen itse, ettei olisi ihan nuolenkärkenä ollut…
Mahdollisesti kevyenä heittokeihäänä, tai vastaavana.
Mutta mitäs mieltä täällä ollaan? Tuohon aikaan ei tietääkseni varsi, tai jalkajousia ollut, vaan ihan tavallisilla jousilla ammuttiin… Voin olla toki väärässäkin.
Ajoitus on siis 800-1050jkr, eli viikinki aikaa mennään.
Nuolen kärjen paino on jo vähän kulahtaneena, ja vahingoittuneenakin 51grammaa, eli noin 800grainia. Jonkin verran on hävinnyt alkuperäisestä painosta kuitenkin.
Tässä nyt kuvaa kärjestä, sekä selkeyttävä piirros myös.
Ei ole nuolenkärki tuo. Viikinki- / ristiretkiaikainen (n. 800 - 1200 jaa.), (todennäköisesti heitto-)keihäänkärki kyseessä, vastineita mm. Vanhalinnasta. Kylmää kyllä aika lailla, kun pojat kertoo kaivelleensa siihen malliin, että kohteen funktio ja ikäyskin on “tiedossa”. Maaperässä säilyneet rakenteet ja ilmiöt tuhoutuvat todella helposti, kun kaivetaan yhtään sen jälkeen kun jotain esihistoriallista tai siksi epäiltyä on osunut kenttälapioon.
Hienoa että löydöt ja ennen kaikkea löytötiedot ja havainnot lähtee museolle!
No sanotaan näin, että suurin osa esineistä jätettiin in situ, että eipä ole yleensäkkään ollu tapana raiskata muinaisjäännöksiä, vaan sen verran kaivetaan, että saadaan edes pari ajoittavaa esinettä ylös. Muutenhan voidaan vaan todeta, että jotain siellä piippaa. Kuitenkin 99,9 prosenttia esineistä on kahdelta viime vuosisadalta, eikä noita kaivatta pysty ikinä toteamaan.
Tämä veikkaus kohteen ajoituksesta, sekä käyttötarkoituksesta, tehtiin maaston, sijainnin, ja kolmen esineen perusteella. Tähän samaan päätyi myös eräs arkeologi, joka ei ollut lainkaan pahoillaan tästä löydöstä, tai esineistä, päin vastoin…
Kaikki esineet olivat heti sammaleen alla hiekassa, joten kulttuurikerroksiakaan ei tuhottu.
Ja jokunen vuosi on kyllä kokemusta asiasta, ja pelisilmää.
Ymmärrän, että jotkut ihmiset näkevät harrastuksessa mörköjä, ja toiset jopa suoranaisena haudanryöstönä, mutta kyllä tosiasia on, että tuntemattomaan historiaan tulee valtavasti lisätietoa, ja asioita, jotka muuten tuskin koskaan tulisi päivänvaloon.
Ja kun nämä menevät poikkeuksetta lahjoituksena museolle, niin eipä tarvii kenenkään ajatella, että tässä jotain tienestiä tekisi… Kunniaa ja mainetta hyvässä lykyssä.
Mutta olen jo silloin 2010 ollut aktiivisesti yhteydessä museovirastoon, ja saanut hyvät ohjeet harrastuksen alkuun, sekä toimintapoihin.
Joo, nyt karkas vähän sivuraiteille koko aihe, oli siis tarkoitus kysellä lähinnä mielipidettä esineen käytöstä nuolenkärkenä, onko rautakaudella ammuttu muka 800grainin kärjillä tavallisilla jousilla, mutta tuskin, niinkuin tässä jo olikin ajatukset.
Vähän turhan rajulta tuntuis saada sellainen nuoli liikkeelle, mutta kevyt heittokeihäs toki voisi olla kyseessä… Tämä kärki löytyi parinsadan metrin päästä ensimmäisestä esineestä, ja tämän ympärillä ei ollut havaittavissa muita esineitä( tai ainakaan sattunut kohdalle).
Tämä oli siis harjun päällä, sellaisessa kohtaa, johon olisi loogista ajaa esim hirviä, ja vastassa vain vettä. Tämä kärki oli asennosta päätellen heitetty vedestä päin, kohti alas laskevaa harjua.
Ehkä ruuhesta heitetty ohi, ja hukkaan.
Mikäpä voisi sitten olla maksimi paino nuolenkärjelle, jos ajatellaan ammuttavan tavallisella yksipuisella jousella?
Kiitos asiaa valottavasta lisätiedosta, Lintsi. Alkaa kuulostaa hyvältä, arkeologin korvaan. Puhun seuraavassa yleisesti, kun tämän viestiketjun myötä metallinetsintä on tullut taloon täällä primijousifoorumillakin.
Metallinetsijöiden löydöistä ei suinkaan olla pahoillaan. Tieto lisääntyy, ja sehän on jokaisen tutkijan unelma ja tavoite. Kaivaminen on kuitenkin aina myös tuhoavaa, teki sen kuka hyvänsä. Olen itse juuri tällä hetkellä kaivamassa myöhäisrautakautista asuinpaikkaa, jonka maaperässä on ilmiöitä, jotka hajoavat yhdellä väärällä kaivauslastan vetäisyllä. Täytyy olla todella tilanteen tasalla ja konsultoida taajaan, jotta tietoa ei menetetä, lopullisesti. Tietoa siitä, miten meidän kaikkien esi-isät elivät ja mitä he tekivät.
Muinaistutkimuksen mielenkiinto keskittyy esineitä laajempiin ilmiöihin ja havaintoihin. Esineet ajoittavat kohdetta, kuten tässäkin tapauksessa, mutta eivät ole itsessään mitenkään ainutlaatuisia tai aarteenomaisia. Esimerkiksi yksiväkäisiä, myöhäisrautakautisia ruotokeihäänkärkiä on Suomesta jo koko joukko. Paljon esineitä tärkeämpää ovat löytöyhteydet, joita Lintsikin on tämän tapauksen yhteydessä pohtinut. Tuleeko vaikkapa keihäänkärki oikeasti kulttuurikerrosten ulkopuolelta eli on pyynnin tai taistelun jälki, vai tuleeko se esimerkiksi lähes kokonaan lahonneen rautakautisen lautalattian alta, missä se merkitsee onnea ja menestystä tuovaa rakennuskätköä? Esimerkkejä tältä kesältä.
Totta on, että piipparismista on hyötyä: esimerkiksi rautakautta löytyy kokonaan uusilta alueilta. Kääntöpuolena on se, että jo nyt löytöyhteyttä vailla olevien irtolöytöjen määrä on kasvanut selvästi. Niitä kärkiä ja karkkuja ja koruja, joista ei voi sanoa juuri juuta eikä jaata. Tiedetään vain, että jossain päin jotain pitäjää tuntemattomaan rautakautiseen kohteeseen on kajottu tuhoavasti. Aktiivinen yhteys Museovirastoon ja paikallisiin museoihin sekä huolellinen dokumentointi: missä oltiin, mitä tehtiin, mitä löydettiin, mitä havaittiin, on parasta lääkettä tiedon tuhoutumista vastaan.
Raskaimmat kärjet, joita tiedän varmuudella käytetyn nuolissa tavallisten yksipuisten jousten kanssa tulevat Filippiinien agta-metsästäjiltä, joiden raudasta taotut suurriistanuolenkärjet painavat jopa lähes 100 grammaa. Agtojen jouset ovat keskipitkiä, läpitaipuvia, noin 60-paunaisia palmupuujousia, eli perin tavallisia jousia. Suomen myöhäisrautakautiset nuolenkärjet eivät ole läheskään näin raskaita, kuten eivät useimmat varhaiskantaiset kärjet muuallakaan maailmassa.
Suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille kokeilemaan paljon nykyaikaisia harrastuskärkiä raskaampia nuolenkärkiä ja raportoimaan täällä, miten pelittävät. Kyse on ilman muuta mielenkiintoisesta, ja helposti toteutettavasta kokeellisesta tutkimuksesta.
Okei, eli siis hyvinkin raskaita nuolia voi ampua tehokkaasti, jopa niinkin kevyillä jousilla…
Täytyykin tehdä muutama oikein raskas kärki, ja voisin tehdä repron myös tuosta löytämästäni kärjestä, ihan mielenkiinnonkin takia jo.
Toki ahjoa tms ei ole, täytyy tehdä lattateräksestä vaan.
Taitaa olla kuitenkin paikallaan tehdä ne 10mm varteen vähintäänkin?
Nyt olen tehnyt vain tuohon 8mm mäntyvarteen.
Mutta joo, olet aivan oikeassa tuossa asiassa, että aina kajotessa tavallaan tuhotaan kontekstia.
Toisenlainen murhe on myös uudisrakentaminen, jonka alle jää muinaisjäännöksiä, ja tuhoutuukin kokonaan. Tai sitten avohakkuut ja laikutus, jossa metsän pohja myllerretään täysin. Tämmöisiin kohteisiin kun ehtisi ennen koneita, niin meistäkin olisi joskus oikeeta hyötyä…
Raskaimmat kärjet, joilla olen itse ampunut yhtään enempää, ovat kesyjä 200-greinisiä, eli jo myöhäisrautakautisen Suomen kontekstissa melko kevyitä kärkiä ja jonkun agta-sikamiehen mielestä leluja. Niidenkin kanssa totesin, että tarvitaan tuommoinen 85 - 90# nuolivarsi, jotta nuoli lentää hyvin. Sellaista ei irtoa kasimillisestä mäntyvarresta mitenkään. 10-millisestä jo saa, kun raakkaa vääränjäykkyiset pois. Männyn riesa kun on se, että keppien jäykkyys ja massa vaihtelevat ihan sikana. 10 mm paksu mäntyvarsi voi painaa ja taipua melkein miten vaan.
Omat norjan Trondheimin metsästys museoon menneet rautakautiset nuolenkärkien tarkat kopiot jotka tein 2014. Isomman pituus kärjestä tyveen 17,6cm ja paino 72g, pienempi 16,5cm ja 45g.
Huomasin taanoin kuinka näppärästi kutistesukalla saa naulan nuolen päähän kiinni. Olen tehnyt kenttäkärkiä 5- ja 6-tuumaisista nauloista. Eli 20-30 grammaisia kärkiä.
30 grammaisilla olen suht lussuilla jousilla (40# pitkä,60#lyhyt) parin- kolmenkymmenen askeleen päästä ampunut vanhoja spraymaalipurkkeja puhki, että saa heittää tavalliseen metallinkeräysroskikseen. En minä niihin joka laakilla osu. Mutta sen verta usein että sitä viitsii tehdä.
Pikkasen hitaitahan nuo nuolet on. Mutta kun siihen tottuu, niin noita 20grammaisia on alkanut jo pitää keveinä pitkän matkan kärkinä.
Oletko punninnut nuolten kokonaismassoja? Kuinka pitkiä nuolet ovat? Ovatko nuolet vetopituuteen pätkäistyjä vai vetoa pidempiä? Ovatko nuolivarret jäykkyydeltään tavanomaisia vai olennaisesti jäykempiä?
Tosi on, että tottumiskysymys. Opin aikoinaan, että parinkymmenen metrin sisältä ja varsinkin vakiomatkoilta joku 120 fipsiä on ihan käyttökelpoinen lähtö. Tavallisen jousen kanssa siihen voi ladata jo hemmetisti enemmän nuolipainoa kuin moderni metsästysstandardi 10 gr. / #.
En ole punninnut. Varsia on erilaisia.
Pisimmät ja ohuimmat 80cm kaupan 60#-spine seetrivarsia 20 g kärjillä.
Ja 70cm reilun sentin vahvuista tuomenvesaa 30g kärjillä. Vetopituus pitkäjousella mulla noin 70cm.
Sen lisäksi lyhyempiä 50-60cm 10-16mm vesoista ja lohkotusta männystä.
Lyhyellä jousella ankkuroin ranteen silmän alle, että tuo puolisen metriä vartta riittää.
Yksi ohuemmista, alta sentin vahvuinen vesavarsi, osoittautui liian veltoksi. Silläkin aluksi osui, mutta se alkoi käytössä käyristyä. Muuten on jäykkyys riittänyt.
Kokeilin vielä juuri 8-tuumaistakin naulaa (50g) . Yllättävän hyvin sujui 30 askeleen päästä tauluammunta.
Kokonaispaino tuolla nuolella noin 80 grammaa.
Kevyemmän puoleisen 50joulen metsästysjousenhan muuten pitäisi heittää 100 gramman kuormaa yli 30m/s. Eli hiukan nopeammin ja taatusti tarkemmin kun paljain käsin saisi keihästä heittyä.
Minusta tuo löytö näyttää ihan selvältä angon kärjeltä. Se on heittokeihäs, jossa on tuollainen pitkän esivarren päässä oleva väkäpäinen kärki. Usein käytettiin kahta heittokeihästä, joista toinen oli tätä tyyppiä. Ango heitetään taistelun alussa ja vaikka se ei osuisi itse viholliseen, niin kilpeenkin osuessaan se on hyödyllinen. Haittaa kilven jatkokäyttöä ja hidastaa soturin liikkeitä. Esivarsi on usein sen verran heikko, että vääntyy osuman yhteydessä, joten sitä ei voi helposti heittää takaisin.
