Kulunut kuukausi meni toisaalta joulutöhinöissä, toisaalta hedelmättömissä jahtireissuissa. Olin kyllä menettänyt joukon latvanuolia, joten lievä miinuksen maku suussa katselin, kun taivaalta tuli räntää tihenevään tahtiin. Sellaista, joka kastelee mutta kuitenkin val(k)aisee maan ja maiseman.
Muistelin takavuosien räntäpyryreissuja, joilla etenkin yökanalinnut olivat aika tiukasti oksillaan, kestivät lähestyä. Päätös maastoutua kypsyi iltapäiväunien myötä.
Pimeän tultua löysin itseni räähkäsäästä rämpimästä. Ei ollut kylmä, jossain nollan kieppeillä. Tuulikaan ei ollut paha, mutta kaikenkastelevaa räntää tuli päin näköä ja jousikamoja. Maassa oli valkoista pystyyn pannun tulitikkuaskin korkeuden verran, jalkojen alla narisi ja lotisi.
Ohitin erästä metsäniemekettä puita ja maita lukien, kun vasemmalla 20 metrissä metsänpohjasta, kuivasta ojasta, irtaantui kaksi rusakkoa, isompi ja pienempi. Ne olivat tuossa melkein päällekkäin, erikoista keskitalvelle. Jänikset katosivat metsän sisään. Niiden jäljille olisi ollut näissä oloissa äärimmäisen helppo mennä, mutta ei se olisi johtanut lihanhankintaan. Jatkoin matkaa antaakseni pupujen asettua uudelleen.
Ehkä tunnin jatkettuani, kaik märkänä, tärppäsi: isossa pihlajassa oli nyyttiä. Puussa alinna noin kuudessa metrissä oli iso f-kana profiilissa ja hyvin esillä. Vaihdoin pikapikaa jänteellä olleen ykkösdivarin leikkurin teräsblunttiin. Fp-leikkureita ei enää ollut, enkä todellakaan halunnut loppusijoittaa leikkuria puunlatvaan. Jänteelle mennyt bluntti oli sama, jolla ammuin hyvän pitkän matkan sepelilaakin syyskuussa pohjoisessa, joten luottoa riitti.
Linjasin nuolen huolella kanan vitaaleille ja vedin taakse. Kun rinnassa läikähti ”siinä!”, vapautin jänteen. Kuului pyöreä poksahdus. Kana kierähti siipiään avaten alas oksalta ja tömähti hangelle. Se taisteli hetken, kykenemättä mihinkään. Harpoin lintuun kiinni, tämä kuoli nätisti käsiini.
Osumapaikasta ei ollut toistaiseksi varmuutta. Kanan viimeiselle sijalle jäi lumeen levinnyt verikiekko hyvän osuman merkkinä. Nuoli ei ollut kiinni ruhossa. Se löytyi hetken skannailun jälkeen kaksi metriä kanan takaa, lumeen viistosti tökänneenä. Nuolessa ei näkynyt osuman merkkejä, mutta sen mustatussa etupäässä oli vahva hurmeen tuoksu.
Entä ne metsään karanneet rusakkobestikset? Paluumatkalla kyylin pupujen pakometsikön päädyssä olevaa kynnöspeltoa, jonne veikkasin pakolaisten siirtyneen meikäläisestä päästyään. Sieltähän ne löytyivät.
Yritys jallitella puiden suojissa jäniksistä edes jonkunlaiselle ampumaetäisyydelle ei urjennut: aisteja sotkevan räntäsateen hermostuttamat rusakot bongasivat liikkeeni jo 40 metrin tuolta puolen ja pakenivat välittömästi. Se ei haitannut, repussa oli jo kultaa.
