Jänis- ja faskukausi alkoi, sopivasti viikonlopun alla. Kyllä sitä onkin odotettu! Lähden hämärän lähestyessä maastokierrokselle. Melko navakka etelänpuoleinen tuuli puhaltaa, sää on vihdoinkin kuivumassa. Se sopii suunnitelmaani luovia tuulen alla metsäosuuden halki pellon laitaan.
Metsä on havainnoton. Koivut irrottelevat jo ensimmäisiä keltaisia lehtiään. Tulen tähystyspaikalleni, pellonlaidan vanhan raidan katveeseen. Sen ympärystä pelto-ojaan asti on piukkana rinnankorkuista ruohovartista.
Kurkkaan roikkuvan raidanoksan ja horsma-nokkosten lomasta avoimelle. Heinää kasvanut peltopalsta on niitetty, ja sillä on kuin onkin rusakko murkinalla. Se forageeraa otollisesti noin 20 metrin päässä, päätään muutaman sekunnin välein terävästi nostaen. Äänetön tuulen alta lähestyminen alusti tilanteen, jota kasvillisuuden suoja ylläpitää kummasti.
Siirryn hieman taaksepäin, jotta jousi mahtuu toimimaan. Kohotan jousen ja tähtään rusakkoa. Ammun. En näe hämärässä sen tarkemmin, mistä nuoli meni, mutta vähän ohi kumminkin. Olin vaihtanut kaikkiin metsästysnuoliini punaiset sulitukset, jotta enimmäkseen värisokeat riistaeläimet eivät huomaisi niitä niin helposti kuin aiemmin käyttämiäni valkoisia sulituksia. Valon vähetessä punaväri katoaa kuitenkin ihmisenkin silmästä ensimmäisenä, valjuen joka paikan ruskeaksi. Valkoinen näkyy melkein pimeässäkin graafisesti.
Rusakko kavahtaa eteenpäin nuolen säikäyttämänä, muttei pistä juoksuksi. Se ei selvästikään tiedä, mikä sitä häiriköi tai edes mistä suunnasta häiriö tuli. Rusakko seisahtuu uudelleen reiluun 25 metriin, samalla kun lataan seuraavaa leikkuria jänteelle alhaalla kasvillisuuden suojissa. Edellisen tavoin tämäkin on kevytleikkuri, jonka olen suunnitellut tällaisille pitkille ampumamatkoille.
Otan taas tähtäyksen rusakkoon, matalaa pitkän matkan ankkuria käyttäen ja laukaisen. Nuoli ampaisee hämärään, mutta jää ottamatta rusakkoon. Veto tuntui taas jotenkin huteralta, ikään kuin kroppa tai mieli ei olisi täysillä messissä. Jälleen rusakko ponkaisee nuolen suhahdusta sivuun. Se pälyilee ympäristöön ymmällään. Olen suolapatsaana näkyviltä osin, mutta sormet sahraavat kolmatta leikkuria jänteelle. Ollaan jo koko lailla harvinaisilla tonteilla, kun tilanne vain jatkuu. Jousiaseen suuria etuja.
Rusakko pähkäilee kaula pitkällä mihin mennä, ja tulee kokeilevan oloisesti viistosti muutaman metrin piilopaikkaani lähemmäs. Oh Mama. Varmistelen herkäntukevaa otetta jousesta, pulssin takoessa leukaperissä. Melkein saman tien rusakko palaa omia jälkiään etäämmäs mutta seisahtuu sitten ihmettelemään. Kolmas nuoleni on tälle jouselle raskas ”lyhyen matkan” leikkuri.
Äskeisten pummien sisuunnuttamana linjaan nuolen alusta saakka pikkutarkasti rusakkoon, joka nakottaa yli 25 metrin päässä, koko lailla pienenä maalina. Pisteen poimiminen ei tällä matkalla näillä valoilla tähän maaliin enää toimisi. Pidän pikkutarkan nuolilinjan läpi matalan, tiiviin vedon ja annan lentää.
Nuoli singahtaa. Silmänräpäyksen päästä kuuluu vertahyytävää huutoa. Jänis vetää paniikkisen ympyrän pellolla ennen kuin ampaisee pellonlaitatiheikköön, rääkyä pitäen. En nähnyt nuolta jäniksessä noiden parin sekunnin aikana, mutta reaktion perusteella nuoli osui. Ovat rusakot aiemminkin rääkäisseet nuolesta saatuaan, mutta vain lyhyesti. Tämä pupu huusi koko 20 metrin matkan vitakkoon.
Nyt on varrottava, evääkään liikauttamatta. Rusakko on saman pellonlaitatiheikön sisällä, jossa itse seison. En saa antaa pupulle mitään vihjettä olemassaolostani, jottei se karkoitu tarpeettomasti. Taivasta halkoneen juoksuhuudon jälkeen on hiljaista. Ei kuulu nuolestetun eläimen hiipimistä kasvillisuuden seassa. Elättelen toiveita, että pupu olisi kuollut osumaan pikaisesti, mutta mitään takeita ei ole.
Lopulta 20 minuuttia osumasta on kulunut. Siirryn piilostani pellolle, osuman jälkiä ja ammuttuja nuolia hakemaan. Askelmetrimitan mukaan rusakko istui 27 metrin päässä, kun ammuin sitä viimeisen kerran. Pitkän matkan laaki siis.
Nuolta ei näy osumapaikalla, ei liioin verta tai karvaa. Se ei merkitse paljoakaan. Yleensä leikkurista osuman saaneet eläimet eivät ehdi vuotaa ensimmäisten parinkymmenen metrin pakoryntäyksen aikana. Käyn poimimassa kaksi aiemmin ampumaani nuolta, kun niitten linjat ovat vielä tuoreessa muistissa.
Jatkan sitten päätehtävän parissa. Kairaan sitä pellonlaitakasvustoa, johon rusakko katosi. Löydän leikkurinuoleni heinikon lomasta. Veri ja karva ulottuvat siinä noin 10 tuuman päähän kärjestä. Se on hyvä merkki. Yhdessä huudon kanssa ne viittaavat kovaan osumaan.
Nuolen löytöpaikalta eteenpäin löydän verijälkeä. Verta on heinänkorsissa ja lehdissä erikoisen korkealla, noin 45 sentissä. Mietin, mistä nuoli on mennyt sisään, kun verijälki on suunnilleen rusakon pään korkeudella. Umpitiheässä, ruskeanpuhuvassa maastossa alkusyksyn illassa jäljittäminen on monin kerroin haastavampaa kuin paljaankaljulla kuuralla saati lumella. Konttaan heinikossa verijälkeä hakien.
Verijälki etenee heinikon poikki metsän rajalle, missä se katoaa. Metsän reunassa kulkee kinttupolku. Olen lähes varma, että rusakko on edennyt sille: rusakko hakee esteetöntä, kovaa väylää allensa aina kun mahdollista. Polulla ei näy kuolettavasta osumasta kertovia veripudokkaita enkä löydä siitä verisiä käpälänjälkiäkään. Rusakko on voinut paeta periaatteessa kumpaan tahansa suuntaan tästä. Se ei edes nuolen osuttua tiennyt, mistä salama iski. Ei auta muu kuin aloittaa systemaattinen haku.
Etenen polkua kohti ensimmäistä pientä metsäaukeaa, jota otaksun haavakkopupua kutsuvaksi paikaksi. Siellä olisi näkyvyyttä ympäristöön ja kovaa maata jalkojen alla, mutta myös piiloja. Astun polulta aukealle, jousi ja ukko valmiina. Yhtäkkiä edessä, aukean laidalla, liikahtaa. Matala vaalea linja liukuu pienen kumpareen päältä alas raidan lehväkatveeseen. Olen varma, että kyseessä on rusakkoni. Kiiruhdan lähemmäs.
Skannaan raidan alustaa, ja bongaan sieltä rusakon. Se ei edes yritä paeta enää. Tuijotan sitä silmästä silmään korkeintaan viiden metrin päästä. Rusakon silmä luppasee: on ihan selvää, että se on kuolettavasti haavoittunut. Rusakosta ei ole oksien lomassa näkyvissä muuta kuin pää. Mietin nopeasti, miten toimia.
Leikkuri on inherentisti epätarkka, ja lyhyellä matkalla vähän sivuun rimpuileva nuoli voisi vain silpaista rusakon päätä, tehoamatta. Vaihdan nuolen teräsblunttiin, joka on tarkin ja kalloon tarttuvin metsästysnuolimalli. Uudet teräsblunttini ovat aiempaa 50 greiniä raskaampia ja siis iskuvoimaisempia.
Otan äärimmäisen huolellisen vedon kohti rusakon päätä ja laukaisen. Kuuluu rusahdus. Rusakko heittää osuman voimasta takaperinvoltin, jääden kyljelleen maahan. Sen peli on nyt pelattu, erä on reppuun panoa vaille valmis. Helpotuksen hyöky virtaa ylitseni. Taas meni trillerin puolelle, mutta vapautus koitti. Rautapata porisisi jälleen luomulihaa täynnä.
Käy ilmi, että ensin osunut leikkurinuoli meni rusakon sukukalleuksien tienoilta sisään. Ilmankos jätkä huusi. Viisikiloisen rusakon takajalat ovat veressä ja lantionpohjassa on lorahdus sisäisesti vuotanutta verta. Vuoto on ollut melkoista ja shokki riitti saaliin talteenottoon. Korkea verijälki selittyy ilmeisesti sillä, että rusakko eteni alkuun takapotkien, päästäkseen nuolesta eroon. Lopetuskolkka iskeytyi täsmälleen tähtäyspisteeseen rusakon ohimoon, ja meni noin kaksi tuumaa sisään aivot tuhoavasti.
(pakko oli silti editoida aikamuotohuojuntaa vähemmäksi)