Rytinällä käynnistyneen jahtikauden hööki hiipui syksyn edetessä talvea kohti. Vettä satoi tietenkin vähän väliä, hyviä jahtisäitä oli niukasti. Ei kyse ollut kuitenkaan pelkästään siitä. Rusakot olivat liuenneet jonnekin jahtimailtani, pienpetopassaaminen tuotti vain selän takaa kuuluvia supin pakopulahduksia ja silmänräpäyksellisiä ketunvilahduksia liian pimeässä ampua. Fasaanitkin jäivät kerta toisensa jälkeen löytymättä yöpymäpuista.
Jälkimmäiseen pulmaan toivat iltahämärän maastokairaukset vastauksen: fasaanit nukkuivat korkeaan rinneheinikkoon ja ohdakkeistoihin tekemissään makuupainanteissa! Nämä maalinnut ovat mahdottomia pyytää, sillä heinikon pohjalla olevaa lintua ei voi nähdä edes kahden metrin päästä, ja makuuta ummikkona lähestyessä linnut räjähtävät vaakaviistoon pakolentoon ilman mitään realistista mahista jousen kanssa.
Lehden lähdettyä ja öiden kylmettyä fasaaneita alkoi vihdoin nousta myös puihin. Pääsin ampumaan kanaa tuomenlatvaan, mutta hyvin tähdätty haarakärki tyssäsi kanan edessä olleisiin, pimeässä näkymättömiin tuomen oksankärkikiehkuroihin. Seuraavalla viikolla ammuin tuomenlatvassa seitsemässä metrissä nukkunutta kukkoa tavanomaisella peurakaliiperin leikkurilla, jotta oksankärjet eivät tyssäisi nuolta. Rutiinilla altapäin lähetetty nuoli osui ja kukko putosi puusta, mutta pääsi silti pakenemaan pimeyteen. Otsalamppuhaku osoitti, että mihinkään lähelle lintu ei ollut tuupertunut.
Löysin kukkoon ampumani leikkurin aamun valoilla. Verivarjo siinä kertoi 20 sentin täysläpäisystä. Nuolen kärjen jännesidos ja sulitukset olivat paskana, varsi täynnä pienpedon hampaanjälkiä. Supi tai kettu oli käynyt järsimässä herkulliset veret nuolesta ja mutustellut eloperäisiä nuolenosia jälkkäriksi.
Läpiammuttua kukkoa ei löytynyt, tuntikausien etsintöjenkään jälkeen. Ei tosin löytynyt höyhennystä tai raatoakaan. Nämä leikkurilla sujuvasti läpiammutut kadokkaat panevat kerta toisensa jälkeen miettimään nuolivalintoja.
Tänään aamuvarhaisella olin jälleen tuuleksivassa tihkusateessa metsällä. Rusakko maistuisi makeammalta kuin pienempi ja tavallisempi fasaani, mutta olin puolittain jo heittänyt toivon rusakkotilanteiden syntymisen suhteen. Kyllä kiekukaulassakin olisi ottamista.
Taivas oli vaalenemassa, mahdollisia yöpymäpuita pystyi jo lukemaan. Tyhjää, tyhjää, tyhjää, hep! Tuomen vaakaoksan päässä oli musta, roikkupyrstöinen möykky. Kukko nukkui noin viiden metrin korkeudella oksanhaaran muodostamassa halsterissa. Kukko oli pyrstö viistosi minuun päin.
Pyrin ampumaan lintuja rintamasuunnasta aina kun mahdollista. Nyt näytti siltä, että ampumalinjaa ei kerta kaikkiaan syntyisi rintamasuunnasta käsin, oksat blokkaisivat. Kukko nosteli jo päätään, eikä ollut mitään takeita, että se edes kestäisi super-epäilyttävää siirtymistäni puun toiselle puolelle. Näiltä sijoilta oli linja kukon alarintakehään, mistä sisään mennyt nuoli puhaltaisi viistosti koko lailla tehokkaan alueen läpi.
Leikkuria ei tehnyt mieli harkitakaan, haarakärjelle ei ollut tilaa toimia. Niinpä napsautin jänteelle fp-leikkurin, otin linjan lintuun, vedin tappiin ja laukaisin. Kukko nyyskähti puusta alas. Nuoli oli lähes sulituksiin asti läpi linnussa. Kukko alkoi vaappua maata pitkin pakoon, mutta hyytyi noin 15 metrin matkalla. Iskin pysähtyneeseen lintuun kiinni, tartuin kaulasta ja pyöräytin varmistuksena niskat nurin.
Fp-leikkurin osuma oli jäänyt taaemmas kuin tarkoitin, mutta diagonaalinen läpäisy oli silti ankarasti vuotava ja tehokas. Fp-leikkurin ulostulohaava oli kuin dum-dum-luodin jäljiltä. Kukko painoi 1250 grammaa, mikä vaikuttaa olevan täysikasvuisen täkäläisen kukon tyypillinen hefti.
