Pidemmän kaavan kaato

Viime loppukesästä bongasin maastotiedusteluillani erään metsämäen pohjoisrinteellä päivämajaa pitävän rusakon. Panin ajan mittaan merkille sen suosimia makuupaikkoja ja vakiintuneita pakoreittejä. Se on kuin rahaa pankkin jahtihommissa.

Heti kauden alettua tuli sitten loistava paikka ampua tiedusteltu rusakko yhdelle sen vakipäivämakuupaikoista. Kauden eka riistalaukaus meni selkää hipoen lavan yli ja pupua vietiin lujaa. Tällaiset kokemukset jäävät jänisten mieliin pitkäksi aikaa. On täyttä turhuutta yrittää päästä ampumatilanteeseen säikytellyn eläimen kanssa uudelleen lähitulevaisuudessa. Se ei saa aikaan muuta kuin pelkoreaktion sinetöitymisen nyt jo etäältä pakenevan eläimen mielessä.

Vuosien varrella olen oppinut, että useimmat riistaeläimet unohtavat läheltä piti-tilanteet aikaisintaan kahdessa viikossa, mikäli ne jätetään kokemuksen jälkeen täysin rauhaan. Niinpä kävin tämän rusakkoyksilön makuumailla seuraavan kerran vasta viikkojen päästä. Äkkiseltään voi tuntua hullulta jättää joku osa jahtimaista ehdoin tahdoin käymättä, kun kausi laukkaa eteenpäin, mutta niin vain taktikointi kannattaa.

Jatkokäynnit metsärinteessä eivät johtaneet riistalaukauksiin. Pupua ei yleensä löytynyt; kerran se pakeni yllättävältä makuupaikalta tarjoamatta ampumalinjaa. Täytyi selvästikin keventää otetta entisestään. Niinpä taas pidettiin viikkojen tauko.

Tänään lähdin jälleen käymään tuolla nyt jo syksyiseksi vetäneellä metsärinteellä. Hipsin alarinteessä märällä metsänpohjalla, päätä juuri liikuttamatta mutta silmät ankarasti maastoa skannaten, välillä 10 – 30 metriä eteen- ja ylöspäin rinnettä. Ei ollut tärkeintä liikkua huomaamatta, se olisi joka tapauksessa mahdotonta. Tärkeintä oli viestiä mahdollisesti lähellä olevalle pupulle, että en ole huomannut sitä.

Lähestyin sitä makuupaikkaa, jolle 50 päivää aikaisemmin pääsin laittamaan nuolen matkaan. Rinteessä oli pieni kumpare, jota alarinteestä käsin suojasi ilmaviksi jääneet maapuut. Tunnelma tiheni odotuksesta. Kuinkas ollakaan, tällä kertaa puiden lomasta pilkotti rusakon karvaa.

Pupu oli lanamakuulla vain noin 12 metrin päässä, ylämäessä viistosti kohti meikäläistä. Kohotin jousen. Pupun editse meni vaakaoksa, jonka yli nuoli oli saatava. Sen myötä oli todella lähellä, että laaki menisi kokonaan lymyllä olevan jäniksen yli. Sumplin 30-tuumaiselle nuolelle reitin pupuun. Jänne oli vedettävä todella ylös, silmäkulmaa kohti, jotta laukaus menisi perille.

Nuolen vilahdusta seurasi osumasta kertova tömähdys, jossa oli mukana luuosuman saundia. Pupu singahti rääkyä pitäen rinteessä oikealle muutaman kymmenen metriä, kadoten näkyvistä. Olin äänihavaintojen perusteella varma, että se ei mennyt paljoa pidemmälle.

20 minuuttia myöhemmin lähdin etenemään pupun pakolinjan suuntaisesti alarinteessä. Eipä aikaakaan, kun ylärinteestä löytyi kyljellään retkottava isokokoinen jänis, nuoli edelleen kiinni. Osumapaikalta tähän tuli vain noin 30 metriä.

Osuma-analyysiä seuraa myöhemmin.

11 tykkäystä

Just noin. Pitkäjänteisyys palkittiin. Ja nyt en puhu jousen jänteen pituudesta.
Paikat muistiin, joista rusakko on lähtenyt. Omienkin havaintojeni mukaan makuureviiri on aika pieni, hieman paikasta riippuen, mutta useimmiten 50x50m riittää.
Älyttömän vaikeinta on löytää itselle hyvä lähestymissuunta. Luulen että siinä olen tehny suurimmat virheeni. Toisaalta, hiipimiseni on aika alkeellista tasoa vaikka kadunmiehen korvaan ei minusta ääntä lähde, niin luonto vaatii aivan toista tasoa. Tuukka on sillä tasolla.

Näillä nurkilla rusakoiden makuureviirit ovat yleensä noin 50 x 100 m kooltaan. Olennaista on tietää myös, että rusakot voivat vaihtaa makuureviiriään pitkäksikin aikaa, jos ne kokevat olonsa uhatuksi. Näin kävi esim. Petäjän pupun kanssa.

Tuo epämääräinen 50 x 100 m siis selittyy sillä, että rusakot valitsevat 90-prosenttisesti makuupaikoikseen metsäisät keskirinteet. Mitään vertikaalisti satametrisiä rinteitä ei näillä main ole, joten makuureviiri on väkisinkin pitkänomainen luonteeltaan.

Osumasta: liki suoraan edestäpäin alaviistosta ammuttu leikkuri meni rusakon polvinivelestä sisään ja jatkoi siitä rusakon ilmeisesti jo kääntyessä lantion ja sitten vastapuolen reidestä läpi.

Ns. teksasilainen sydänosuma oli kaatoteholtaan vähintään yhtä hyvä kuin vitaaleilta läpi ammuttu laaki, joiden jäljiltä rusakko pakenee yleensä pidemmän matkan. Suurimpien lihasten, luiden ja verisuonien leikkaaminen toimii.

2 tykkäystä

Onnet hienosta kaadosta ja kiitos hyvästä tarinasta ja raportista.

Viinekysymys: Miten Tuukka hanskaat nuolien pituuden vaihtelun aiheuttaman viine-ongelman? Monta eri viintä joissa eripituiset pesät vai jotenkin säädettävä viine?
Olen laittanut merkille, että kuvissasi olevat nuolet ovat laajalti eri mittaisia.

Itsellä on vaakaviinen teko kunnon nahasta suunnitteilla ensi kaudeksi, niin silläkin kyselen. Tähän asti on menty hätäpäissään väsätyllä keinonahkatekeleellä ja pitkien nuolten ulostörrötysongelma on tullut tutuksi.

Kiitos Ville!

Eri pituiset nuolet ovat tosiaan riesa kannossa. Mulla on useita eripituisia viinejä, mutta jos kannossa on pidempiä nuolia kuin nykyisen pisimmän viinen mitta, ei homma toimi kuten pitäisi: pitkät nuolet jäävät törölle, kuten totesit. Tietenkin vielä pahempi homma on nuolet, jotka ovat lyhyempiä kuin viine: niitä on toivoton kaivella jänteelle viinen syvyyksistä nopeissa riistatilanteissa.

Jos siirrryn kokonaan 30-tuumaisiin nuoliin, täytyy mun tehdä taas uusi viine, johon ei sitten tuota lyhyempiä nuolia panna. On ehdoton etu, että nuolet uppoavat vaakaviineen lähes kokonaan: sulitukset eivät loista riistan silmiin ja ne pysyvät myös paljon paremmin kuosissa risukoissa ja räntäsateissa tarpoessa.

Edellä mainittua vasten onkin kummallista, että 30-tuumaisia nuolia käyttäneet Kalifornian intiaanit käyttivät paljon muun muassa näätäviinejä, joihin pantuna 30-tuumaiset nuolet oli melkein puoleksi ulkona. Silläkin tavalla pidettiin perhe lihoissa.

1 tykkäys