Metsällä, missäs muualla. Tunti mennyt vailla riistahavaintoja. Sitten erotan ylärinteessä jotain. Onko se…on se! Hiekankirjava rusakko nakottaa päivämakuulla jäniksen pituutta leveämmän mahtipetäjän tyvellä kaukana ylärinteessä. Pupu ei ole tavanomaisella pallomakuulla, vaan litteäksi maata vasten painautuneena, perä lähtövalmiina hieman koholla, korvat tiukasti selkää vasten. Jänis tekee parhaansa tekeytyäkseen elottomaksi, epämuotoiseksi kiveksi ja onnistuukin siinä, melkein.
Kohotan jousen ja otan linjan makuupupun rintaan yli 15 metriin. Laukaisen. Nuoli vilahtaa täydellisessä sivusuunnassa, mutta jää vähän lyhyeksi. Makuurinne on niin jyrkkä, että laaki tökkää vaimeasti rinteeseen pupun alapuolella, ei suihki vaarallisen oloisesti pupun tassujen alle. Niinpä jänis ei liiku, vaikka on tietenkin valmis singahtamaan heti kun tarve vaatii.
Ammun toisen leikkurin pupua kohti. Korjaus meni vähän yli, sillä nuoli kosahtaa männyn tyveen vähän pupun yläpuolelle ja jää siihen väpättämään. Ihmeellistä, mutta rusakko ei lähde vielä tästäkään, vaan syventää neulaspatjalle painautumistaan. Ei tällaista ole ikinä ennen tapahtunut.
Kolmas leikkuri tappiin ja matkaan. Silmänräpäystä myöhemmin ylärinteestä kuuluu kumea kopsahdus – varma merkki rintakehään osuneesta nuolesta. Pupu singahtaa sekunnin puolikkaassa oikealle näkymättömiin. Ehdin erottaa nuolen väriä jäniksen mukana. Pulssi hakkaa, riemu pirskahtelee jännityksen lomassa. On pakollisen odottelun aika.
Puoli tuntia myöhemmin palaan metsärinteeseen. Tavoilleni uskollisena otan metriaskelmitan riistalaukaukselle: 16 metriä, eli tyypillinen makuurusakkomatka. Poimin yli ja ali menneet nuolet. Männyn tyveen poksahtaneen vanhan leikkurinuolen kärki irtoaa liimauksistaan ja jää jonnekin kilpikaarnan uumeniin.
Lataan leikkurin jänteelle ja etenen jäniksen viimeiselle tunnetulle olinpaikalle, makuumännystä takaoikealle. Siellä on muutaman neliömetrin laajuinen, neulasilla vuorattu painauma vähän ennen metsärinteen takaista törmää. Painaumassa lojuu nuoli. Se on nokkiaan myöten uitettu veressä. Täysläpäisy rintakehään. Diili alkaa olla kättelyä vaille valmis.
Pupu ei loju missään silmäyksen alueella. Missään suunnassa ei ole myöskään isoja, kaikki huolet heittäviä veripudokkaita. Konttaan nenä maassa nuolen löytöpaikan ympärillä. Muutaman metrin säteellä siitä verta ja pieniä määriä karvaa on kaikissa suunnissa. Jänis todennäköisesti piehtaroi päästääkseen höllästi vielä kiinni olevasta nuolesta eroon. Pupu tuli tälle paikalle sekunnin sisällä osumasta, massiivista vuotoa ei voi odottaakaan. Ylipäätään vuoto on yleensä paljon isompaa rintaontelon sisään kuin maastoon, vaikka nuoli olisi puhaltanut kokonaan läpikin.
Saan kiinni verijäljestä, joka etenee nuolen löytöpaikan tuntumasta etäämmäs. Sen perusteella pupu meni takana olevaa jyrkkää rinnettä alas, mikä sopii kuolettavasti haavoittuneelle eläimelle. Liekö se jo ennemminkin putosi tuosta kuin kulki?
Rinteen alapäässä maasto vaihtuu tiheäksi lehtometsäksi ja verijälki katoaa. Paskempi homma on, että myös päivänvalo alkaa loppua. Hämärässä on melkein mahdotonta erottaa verta ruskeankirjavasta maastonpohjasta. Skannaan maastoa hiekanruskean möykyn varalta, mutta sellaista ei näy. On pakko luovuttaa tältä päivältä. Mieli on melko musta, mutta olen monesti löytänyt aamun korvalla yöhön jääneitä kaatoja, koskemattomina. Toivo ei tosiaankaan ole mennyt.
Palaan maastoon aamulla kuuden jäljestä, heti kun metsän puolella näkee. Taivas on kirkas ja ilma kylmä, kalsa puree kehoa. Kuljen käytännössä eilisiltaisen metsästystilanteen läpi, rinnettä ylös isolle männylle ja sen taakse törmän reunalle. Zoomailen alhaalla avautuvaa metsänäkymää ja juonin etsintäsuunnitelmaa. Katseeni vaeltaa vasemmalle törmän reunan suuntaan. Ei ole todellista: törmän reunalla, nuorten koivujen ja pihlajien lomassa on hiekanruskea möykky, alle 10 metrin päässä!
Pupu on tiukalla pallomakuulla silmät kiinni ja korvat lanassa. Kuollut se ei ole, asento kertoo. Huonossa hapessa se on, silmät kiinni lähietäisyydellä nakottaminen paljastaa. Miten voi olla mahdollista, että rintakehästä kokonaan läpi lentänyt, 24 mm leveä, hyvässä terässä oleva leikkuri ei tappanut pupua?
Kohotan jousen pulssi korvissa ja ammun. Nuoli iskeytyy rusakon lonkkaan, ei saatana. Pupu lähtee liikkeelle ja vetää rinnettä alas. Hipsin varovasti kurkkaamaan törmän reunan yli. Siellä pupu on, alarinteessä heinätuppaan keskellä. Menee muutama hetki, ja pupun pää painuu alas. Laskeudun rinnettä varuillani. Pupu on hengetön. Vittumaisesti sivuun livennyt lopetuslaaki oli sittenkin tehokas. Veri virtaa haavasta, kun vedän nuolen ulos. Tämä olisi yksinään riittänyt.
Helpotuksen hyöky kulkee lävitseni. Sullon saalista reppuun kädet lievästi täristen, vedän viileää ilmaa keuhkoihin ja virnuilen kuin saanut mies vain voi.
Saalis on 4,4-kiloinen naaras. Tämä sama vanha ja viisas rusakko onnistui väistämään yritykseni monta monituista kertaa kuluneen kahden vuoden aikana; yhytin sen ensimmäistä kertaa päivämakuulta lokakuussa 2016. Vaikka opin tuntemaan tämän yksilön makuupaikat, ehdin yleensä nähdä sen vain vilaukselta. Viime syksynä tämä pupu oppi vielä väistämään nuoliani. Haaste alkoi olla mahdoton, kun saatuani nuolen matkaan ja sen kiitäessä kohti vitaaleita pupu siirtyi viileästi nuolen tieltä pois muutamaa metriä ennen osumaa. Noista ajoista on jo vuosi.
Joskus tätä jahtihommaa tehdään erityisen pitkän kaavan mukaan, ja silloin palkinto on kaikista suurin.
