Kun jahtikausi hupenee niin pyyntitahti tihenee! Eilen iski sellainen lumipyry ettei tosikaan. Erääntymissuunnitelmat siirtyivät. Ennusteen mukaan yöllä sää selkiäisi ja tyyntyisi. Niinpä päätin laittaa herätyskellon soimaan pikkutunneilla. Se kannatti!
Lunta oli tullut yli 10 senttiä kerralla. Lähdin kairaamaan lumisia, mukavan äänettömän kulkuisia maastoja. Saavuin minimännikköön, jossa on aina joskus fasaaneita nukkumassa. Hyvän tovin puu kerrallaan tiirailtuani erotin fasaanikanan muotoa oksiston lomasta.
Mielessä oli pyörinyt kysymys nykyisten blunttieni tehokkuudesta nykyisellä jahtijousellani. Aikoinaan otin fasaania ja sorsaa eräksi vastaavilla nuolilla, mutta silloin veto oli pidempi ja nuolet raskaampia, ja numerot kertovat että sillä on väliä. Miten 25 joulen kahdeksanmillinen isku puree?
Nyt oli erityisen hyvä tilaisuus saada vastaus. Matka oli lyhyt ja kohde hyvin esillä. Kana oli noin neljän metrin korkeudella, lähellä pitkän vaakaoksan kärkeä. Napsautin teräsbluntin jänteelle ja hiivin suoraan oksan alle. Otin tähtäyksen linnun rintaan, vedin ja laukaisin. Kana putosi hankeen. Se räpiköi siinä sekunnin, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, kana pani juoksuksi. Tiesin iskun olleen ankaran, joten en ollut erityisen huolissani.
Pakolaukan alkumatkasta hangella oli jonona höyheniä, joita saattoi seurata kuin karkkeja pudottelevaa kakaraa. Ne kuitenkin loppuivat pian. Tuore, laajalti koskematon lumi tuli apuun. Pimeydestä huolimatta löysin hangesta laahaavan jäljen, josta saattoi paikka paikoin erottaa fasaanin varpaan jälkiä.
Muutama kymmenen metriä edettyäni jälki katosi hetkeksi, maaston käydessä rikkonaisemmaksi. Edessä oli tuuhea ruusupensas vanhan asutuksen jäljiltä. Veikkasin haavakon sukeltaneen sen sisään. Kiersin pensaan, eikä sinne mennyt jälkeä. Sain uudelleen jäljestä kiinni vähän matkaa pensaasta. Jälki meni kohti heinikkoista painaumaa ja katosi taas. Kiersin ympyrän viimeisen tunnetun jäljen ympäri, ja totesin, että jälki ei tule ulos. Oli siis kaksi vaihtoehtoa: joko kana oli edelleen painaumassa nenäni edessä, tai sitten se oli päässyt siivilleen ja lentänyt muualle.
Tiirasin lähemmin tuota painauman pohjaa, jossa heinikko teki pienen kuvun hangen päälle. Siellä, heinien ja hangen varjossa, oli jotain. Laitoin leikkurin matkaan metrin päästä. Siellähän se kana oli! Se oli hakeutunut parhaaseen piiloon, mihin vähin voimin pääsi ja hyytynyt siihen. Tämä oli ensimmäinen kerta metsästysurallani, kun bluntti toimi ikään kuin leikkuri, eli ei ollut hetitappava mutta hyydytti saaliin lyhyen pakolaukan päähän.
Osuma oli ollut liki täydellinen: keskellä kanan oikeaa rintapuoliskoa oli senttinen, verenlyömä, bluntin iskemä reikä, johon linnun rintasulat olivat painuneet sisään. Nuoli oli mennyt koko paksun rintalihaksen läpi, rouhinut keuhkoa ja iskeytynyt lopuksi kanan olkapäästä ulos, tehden siivestä käyttökelvottoman. Välitön iskushokki ei kuitenkaan ollut riittävä, vaan kanalla riitti adrenaliinia pakoyritykseen.
Nuolen sisäänmenoaukko, tuhoisa tylppä läpäisyvamma:
Nuolen ulostuloaukko, luusilppua tunkee sisältä:
Kana painoi 930 grammaa, ei se mikään pieni yksilö ollutkaan. Tuli todettua, että 40-paunainen lyhytjousi heittää 24-grammaista teräsblunttia riittävällä voimalla tappaakseen kiloisen linnun paksuimmasta suunnasta ammuttuna, vähintään lähietäisyydeltä. Jatkossa meinaan tehdä vähän painavampia teräsblunttinuolia, jotta tehokkuus on vielä parempi.