Kirjallisuuden perusteella on ollut kiva seurata pellavajänteiden, sekä toki muidenkin materiaalien käytön myöhäishistoriaa. Kirjallisuuden perusteella voi päätellä, että hamppu oli yleisin jänteen materiaali Euroopassa 1500–1800-luvuilla. Silkkiä ja pellavaa käytettiin oletettavasti lähinnä poikkeustapauksissa. Vaikka Euroopassa tuotettiin silkkiä ja sitä oli saatavilla, niin se ei saavuttanut suosiota jousen jännemateriaalina. Oletettavasti yksi syy on se, että silkki venyy melko paljon. Liikaa venyvä jänne tekee jäykän sotajousen virittämisen vaikeaksi. Lisäksi hamppu oli jo todettu erinomaiseksi materiaaliksi, jänteentekijät olivat luultavasti hyvin konservatiivisia ja suosivat hamppua. Yksinkertaisesti, ei ollut tarvetta vaihtaa toimivaa materiaalia.
Yhdysvaltain jänteet tulivat pääosin Euroopasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Jänteet olivat pääasiassa hamppua. Elmer (1917) toteaa lyhyesti, että ennen sotaa parhaimmat jänteet tulivat Saksasta ja Belgiasta. Sodan aikana ja jälkeen eurooppalaisten jänteiden saatavuus heikkeni ja Yhdysvalloissa alettiin käyttämään kotimaista tuotantoa, mikä tarkoitti pellavaa. Elmer (1946) toteaa myöhemmin, että tuskin kukaan nuori jousiampuja on edes nähnyt hamppujännettä. Pellava olikin modernin taulujousiammunnan ehdottomasti tärkein jännemateriaali 1900-luvun alusta lähtien.
Vielä 1930-luvun lopussa pellavalle ei ole modernia korvaajaa, esimerkiksi Gordon (1939) esittelee jännemateriaaleista vain pellavan. Modernit materiaalit syrjäyttivät kuitenkin vähitellen pellavan tärkeimpänä jännemateriaalina 1950-luvulla. Thomas Forbes (1955) kertoo, että jousen jänteet tehtiin pellavasta, hampusta, fortisanista tai rayonista [fortisan ja rayon ovat käytännössä samaa tavaraa]. Hamppu oli tullut uudelleen käyttöön, joskin hamppua pidettiin yleisesti huonoimpana materiaalina. Fortisan oli melko uusi tulokas 1940-luvulta ja se oli melko kallista. Pellava ja fortisan olivatkin 50-luvun puolivälissä suurin piirtein yhtä suosittuja. Forbes käytti pellavaa, koska oli sitä käyttänyt aiemminkin ja se oli osoittautunut toimivaksi. Paljon ampuvana hän kulutti kaudessa kolme jännettä. Forbes myös mainitsee, että kaksisilmukkainen jänne oli nousemassa suosioon ja yksisilmukkaisen suosio oli hiipumassa.
Myös Grimley (1958) mainitsee kirjassaan kolme jännemateriaalia – pellavan, Fortisanin ja Teryleenin. Teryleeni on eräs polyesteri ja tavallaan Dacronin edeltäjä. Grimley ei korosta erikseen mitään materiaalia mutta taustalla näkyy ajatus pellavan paremmuudesta verrattuna uusiin moderneihin materiaaleihin. Pellava pysyikin silti hyvänä materiaalivaihtoehtona pitkään. Modernit materiaalit olivat kalliita, ne venyivät paljon ja kulutuskestävyys oli huonompi kuin pellavalla.
Viimeinen maininta pellavajänteistä löytyy vuodelta 1968 (Clover). Jännemateriaalien osalta mainitaan Dacron ja pellava, josta kerrotaan, että sitä käytetään vielä jonkin verran, vaikka Dacron oli selvästi tärkein ja käytetyin materiaali.
Keith Schuyler (1970) mainitsee enää dacronin ja kaksisilmukkaisen jänteen.