Lähdin eilen yöllä metsälle. Radikaali säämuutos povasi runsaita tilanteita. Ja tulihan niitä, vähän enemmänkin kuin tilasin.
Sotkuisessa tuominotkelmassa yhytin oksanhaarasyherössä nukkuvan fasaanikanan. Laitoin laakin matkaan, fp-leikkurilla. Nuoli kimmahti oksavellistä jonnekin, ja kanaa vietiin ehjin nahoin.
Jatkoin notkelman pohjalla eteenpäin, kiemurrellen tuomenoksien lomitse. Seisahduin sitten, kyylimään loppuja latvalokosia. Yhtäkkiä yläviistosta tuli kohti jotain. Päähän tuli isku, kuin olisi lyöty kovalla kepillä. Meni noin sekunti tajuta, että nyt oma nuoli puraisi.
Tuulenpuuska oli heittänyt linjalla olleeseen puuhun jääneen äskeisen nuolen täsmälleen väärällä hetkellä alas.
Poimin fp-leikkurin maasta, vilpittömän iloisena siitä, ettei edessä ollut pitkä ja visvainen nuolenetsintä. Päähän sattui kyllä sen verran, että jahdin jatko oli katkolla. Tunnustelin vammaa pipon alta. Sormet menivät vereen. Ei perse.
Tähän mennessä tietääkseni ainoastaan Simo on onnistunut ampumaan itseään käsijousella. Nyt liityin maailman pienimpään vähemmistöön.
Onnea oli mukana, että laaki lähti fp-leikkurilla, joka ei kykene kovaan osuessaan sen enempää uppoamaan kuin viiltämäänkään. Jos normileikkuri olisi tullut kymmenestä metristä kärki edellä päähän, olisi se uponnut kalloon, tai sitten viiltänyt päänahkaa ja -lihoja auki niin että veri olisi lentänyt. Siinäkin oli munkkia, etten töllöttänyt sattumalta suoraan nuolta kohti yläilmoihin, silmineni.
Jahti jäi tuohon tuikkaukseen. Olinhan ehtinyt yritellä niin rusakoita, kettua kuin kanalintujakin viiltävässä pakkastuulessa.
