Lähdin eilen yöllä metsälle. Radikaali säämuutos povasi runsaita tilanteita. Ja tulihan niitä, vähän enemmänkin kuin tilasin.
Sotkuisessa tuominotkelmassa yhytin oksanhaarasyherössä nukkuvan fasaanikanan. Laitoin laakin matkaan, fp-leikkurilla. Nuoli kimmahti oksavellistä jonnekin, ja kanaa vietiin ehjin nahoin.
Jatkoin notkelman pohjalla eteenpäin, kiemurrellen tuomenoksien lomitse. Seisahduin sitten, kyylimään loppuja latvalokosia. Yhtäkkiä yläviistosta tuli kohti jotain. Päähän tuli isku, kuin olisi lyöty kovalla kepillä. Meni noin sekunti tajuta, että nyt oma nuoli puraisi.
Tuulenpuuska oli heittänyt linjalla olleeseen puuhun jääneen äskeisen nuolen täsmälleen väärällä hetkellä alas.
Poimin fp-leikkurin maasta, vilpittömän iloisena siitä, ettei edessä ollut pitkä ja visvainen nuolenetsintä. Päähän sattui kyllä sen verran, että jahdin jatko oli katkolla. Tunnustelin vammaa pipon alta. Sormet menivät vereen. Ei perse.
Tähän mennessä tietääkseni ainoastaan Simo on onnistunut ampumaan itseään käsijousella. Nyt liityin maailman pienimpään vähemmistöön.
Onnea oli mukana, että laaki lähti fp-leikkurilla, joka ei kykene kovaan osuessaan sen enempää uppoamaan kuin viiltämäänkään. Jos normileikkuri olisi tullut kymmenestä metristä kärki edellä päähän, olisi se uponnut kalloon, tai sitten viiltänyt päänahkaa ja -lihoja auki niin että veri olisi lentänyt. Siinäkin oli munkkia, etten töllöttänyt sattumalta suoraan nuolta kohti yläilmoihin, silmineni.
Jahti jäi tuohon tuikkaukseen. Olinhan ehtinyt yritellä niin rusakoita, kettua kuin kanalintujakin viiltävässä pakkastuulessa.
Semmoset parikymmentä metriä etenin, kun tuulenpuuska nousi ja sitten tekikin kipeää. No, nyt tiedän, miltä kanalinnusta tuntuu. Kärki edellä kohti syöksyvä piili on ihan eri juttu kuin joku puusta putoava oksa, heitetty pallo tms.
Simo ampui aikoinaan riistalaakin kolkalla puuhun. Nuoli otti oksaan ja kimmahti voimalla takaisinpäin. Simo ehti kumartua vai liekö kääntyä suojaksi ja kolkka kosahti selkälihoihin.
Lasketaanko se, että on bluntilla ampunut lähietäisyydeltä kuralan peltotaustaa josta se on kimmonnut omiin koipiinsa? Muistaakseni Emil on myös saanut oman taulunuolensa rystysiinsä kun nuoli lensi kuralan vintillä jostain taulussa olleesta Ikäheimon esineestä takaisin.
No, pannaan nuo omaan harjoittelu-kategoriaansa. Onhan olennainen kerros ironiaa ja yritystä, että yrittäessään surmata riistaeläimen saakin itse siipeensä.
On myös niin, että harjoittelulaakeja tulee tuhatkertainen määrä riistalaakeihin nähden. Ollaan siis paljon mundaaneimmissa ympyröissä.
Ai hurja! Harmillinen ja harvinainen tapaus. Onneksi ei käynyt pahemmin, vaikka tapaan sanoa: “sattumaa ei ole, on vain tapahtumia joita emme osanneet ennakoida.”
Nuolen tekemä arpi parannuttuaan on kyllä kovaa credittiä. Ei ole joka jannulla.
Se tapahtui kun olin jotain 12-13. Ammuin oravaa ylös kuuseen. Nuolen kärkenä oli 4 tuuman rautanaula. Nuoli kimposi oudosti takaisin oksasta. En ehtinyt kuin kumartua ja suojata päätä käsillä, kun nuoli mätkähti selkään. Oli talvi, joten paksu takki ja sen alla villapaita suojasi niin, ettei kärki tullut ihoon asti. Säikäytti kyllä hieman.
