Metsässä. Kukko pinkaisee juoksuun ilmaannuttuamme yhtäkkiä toistemme näkökenttiin. Se viilettää tiheän aluskasvillisuuden lomassa aikamiehen juoksuvauhtia, niska jäykkänä ja siivet tiukasti kylkiä vasten mutta jalat tiuhaan tikaten.
Kukon tie vie poskettoman rytötiheikön sisään. Astelen tiheikön suuntaan, mutta en yhtään kukkoa katseellani hakien, saati kukon oletettua sijaa kohti. Tekeydyn vaarattomasti palloilevaksi toljanteriksi, samalla kun vaihdan jänteelle fp-leikkurin.
Tulen rydön äärelle. Erotan sivukatseella sen keskeltä noin 10 metristä valkean laikun kukon kaulan merkiksi. Käännän rintamasuuntaa ja hahmottelen kukon torson muodon, koon ja sijan kaulan jatkeeksi. Ruhoon on linja, mutta nuolen on mentävä paristakin oksaikkunasta ennen kukkoon yltämistään.
Kohotan jousen, linjaan nuolen, vedän vetomerkkiin ja päästän irti, yhtenä liikkeenä. Jo vetosormien rentoutuessa on väkevä tunne että nyt osuu. Kuuluu mehevä tumpsahdus riistaosuman merkkinä.
Sama raskas fp-leikkurinuoli osoitti kaatokykynsä jo viime kauden lopulla, silloin yöpuulaakilla. Nyt se varrasti maassa lymyävän linnun. Kukko ei liiku, mutta aistin sen olevan vielä elossa. Kierrän rytöä ja löydän avoimemman linjan kukkoon, noin seitsemästä metristä. Näen äsken ammutun nuolen kukossa, kun laitan toisen nopean vaistolaakin matkaan, jälleen raskaalla fp-leikkurilla. Se jysähtää ensimmäisen tavoin kohteeseen.
Rämmin tuomenkoukeroiden ja kuivuneiden alikasvosnäreiden lomitse lintuun kiinni. Hyvän kokoinen kukko!
Kukko painoi 1300 grammaa. Perustuhti aikamies siis.
Ensin ammuttu fp-leikkuri meni molemmista takajaloista läpi, kauheaa jälkeä tehden ja liikuntakyvyn vieden. Paikkalaaki meni etufileestä sisään ja rintakehästä läpi ja jätti yllättävän perusleikkurimaista jälkeä.
En ole vielä jousella pyytäny, mutta olen kyllä kieltämättä miettinyt tuota leikkurin tekemää jälkeä täkkälihoissa. Ei tuo nyt mahdoton, mutta vertahan se tietysti jättää, niin kuin mikä tahansa tappovehje.
Muuten sanon, että noin pienelle eläimelle lopetuslaukaus on aivan turha, jos lentoonlähtöuhkaa ei enää ole. Pää nyrkinsilmään ja puukonkahvalla ottaan, niin jo loppuu meno.
Hukka, voin kertoa yli 30 fasaanijousikaadon kokemuksella, että olet aika lailla hukassa.
Vain harvoin voi tietää osuman jälkeen, että lentoonlähtöuhkaa ei enää ole. Fasaani voi lamaantua osumasta ikään kuin helposti otettavaksi, mutta lähteä käsittämättömällä vimmalla ja nopeudella pakoon kun sitä lähestyy metrin tahi kolmen päähän.
Vaikka fasaanilla roikkuisi siipi irtipoikki nahkariekaleen varassa, lentoonlähtö on vain yksi fasaanin pakokeinoista. Saatoit ehkä lukea tästäkin keissistä, miten fasaani juoksee umpimetsässäkin miehen juoksuvauhtia. Maastossa, jossa ihminen pystyy hädin tuskin rämpimään eteenpäin, fasaani voi painella hämmästyttävää vauhtia pakoon 20 metriä edellä ja kätkeytyä seuraavan kumpareen takaiseen louhikkoon, horsmamereen jne.
Tämänkertaisessa kaadossa fasaani oli perkeleenmoisen ryteikön keskellä. Tiesin kokemuksesta, että siinä ajassa, mikä mulla menee kiemurrella kukkoon kiinni, kukko ehtii irtautua ja paeta matkojen päähän, helposti.
On monta metsästyksen alalajia, joista minulla on niukasti tai ei lainkaan kokemusta. Opeteltava ei lopu, vaikka eläisin 98-vuotiaaksi virkeänä. Fasaanien pyytämisestä primijousella minulla on kuitenkin sen verran pitkä, laaja ja syvä kokemus, että kun totean, että nyt on paras laittaa paikkonuoli matkaan, niin se pitää paikkansa. Siperia on opettanut, vaikka nojatuolista onkin hyvä huudella.
Joka ikinen riistalaukaus jousella, myös paikkalaukaus, on niin ikään äärimmäisen hyödyllinen oppimiskokemus; miten nuoli saadaan perille aikapaineen ja hankalien maasto-olojen vallitessa ja mitä nuoli tekee perille päästyään. Sitä olisi hullua olla käyttämättä.
Tjaa, sillonhan se on uskottava kun sanotaan. Tuolla tavalla kuvailtuna tulee mieleen lähinnä raanakko telkkä joka sukeltaa ja tarraa vielä pohjasta viimisillä voimillaan kiinni, tai sorsa joka juoksee johonkin kaislikonreikään möyröttämään moneksi tunniksi.
Ehkä tässä hämäsi itseä se, että maalintujen kanssa en ole samaan ongelmaan törmännyt nimenomaan tuon maaston vuoksi, omilla pyyntialueella linnun kyllä juoksee kiinni jos se ei pysty enää lentämään. Toisaalta en ole edelleenkään päässyt ampumaan jousella lintua, joten se käytös voi yllättääkin. Tekeehän kivääri ja haulikkokin jo ison eron siihen, miten lintu yleensä toimii osuman jälkeen.
Tämä nyt ei sinun fasaaniisi suoraan tässä liity, mutta putkahti tässä kirjotellessa mieleen myös, että jousella linnun ampumisessa ei ole myöskään sitä vaaraa, että lintu räjähtää kivipiiraosumasta. Ihan maininnanarvoinen etu, on silläkin muutamat lihat pilattu.
Veikkasin juuri tuota, Hukka. Siis tietämys- ja vertailupohja fasaanien ampumiseen jousella on ei-fasaanien ampumista ja ei-jousella. Tietääkseni hauliparvi rouhii metsäkanalinnun siihen kuntoon muilla kuin huonoilla reunaosumilla (pari haulia osuu tms.), että lintu ei mene oikein mihinkään, vaikka kiemurtelisikin tuskissaan.
A) Fasaani on ihan eri eläin kuin mehtäetäsukulaisensa, avomaastojen kombinaatio pika- ja kestävyysjuoksijaa. Puolentoista kilon kukolla on niin pitkä askel, että se kuulostaa ihmisen kävelyltä kuivalla karikkeella.
B) Priminuolen osumaenergia on luokkaa 20 - 40 joulea. Se on pelkkä kuiskaus lintuluodikon tai haulikon osumaenergioihin verrattuna. Nuoli ei aiheuta shokkia, eikä saa aikaan kudoksissa leviävää räjähdyksenomaista tuhoa. Se tekee vain sen, minkä väylän aukaisee, ja sillä on saatava elo pois. Tämän kääntöpuolena on se, ettei nuoli tuhoa syötäviä osia käytännössä ollenkaan. Leikkurin leikkaama reikä ei eroa veitsen pistosta, ja se syödään muun fileen kanssa (heh).
Opastan ketä tahansa aloittelevaa tai kokematonta primijousimetsästäjää, että aina kannattaa ampua paikkalaaki, jos siihen tulee tilaisuus. Aina.
Näin on, että paikkalaukaus fasaaniin on hyvin aiheellinen, jousella. Kuolettavasti haavoittunut fasaani saattaa yllättäen herätä “eloon” ja voi lentää 200 m, kunnes romahtaa. Jos maasto on peitteinen, sitä ei ehkä löydä ilman koiraa.
