Männäviikkojen hyvää lupailleet läheltä piti-laakit jalostuivat tänään pitkästä aikaa onnistumiseksi. Lumimyrskyköhän se ratkaiseva tekijä oli?
Lähdin koko yön ja aamun pyryttäneeseen maastoon märän lumen vielä pudotessa, tai lähinnä lentäessä etelätuulessa. Ensimmäistä kertaa tänä talvena Lounais-Suomessakin pusikossa joutui jo vähän kahlaamaan hangessa. Lumessa kulki viime yönä syntynyttä, nyt jo enemmän ja vähemmän hautautunutta pupun jälkeä, jota en lähtenyt lukemaan sen enempää. Plääni oli vaeltaa rusakoiden päivämakuurinteille ja kyyliä silmä kädessä mahdollisia ammuttavia.
Viime kaudella paikallisilla rusakoilla oli visut päiväreviirinsä ja vakinaisia päivämakuupiiloja. Niiden oppiminen käynnisti ennen näkemättömän rusakontulon. Saatoin matkata tietyn sekametsäpalstan laidassa kulkevan ojan törmän päällä olevan kaksoiskoivun edessä olevan heinätöppäreen näköpiiriin ja tsekata matkan päästä, onko siinä rusakkoa. Tämän vuoden rusakkopopulaatio on luonteeltaan äkkiväärempää. Täsmällistä paikkatietoa ei ole ollut mahdollista hankkia, on vain tiedossa, että kolmannen rinnetuomihässäkän (pinta-ala 100 m2) lokosissa on ollut useammin pupuja kuin muualla. Siinäpä silmä kehittyy, löytämään ruskean karvalimpun kaiken epäolennaisen seasta.
Tapani mukaan lähestyin rinnetuomihässäkkää yläpuolelta. Rinteen yläreunan tasanteilta käsin voisin skannata alhaalla avautuvaa tuomisotkua. Uusi lumi tietenkin edisti maastonpohjan lukemista. Katseeni tavoitti soikeaa muotoa vitakon pohjalta, tuomen tyveltä. Sekunti lisää kyylintää, niin pupun silmä ja korvalinja erottuivat. Laaki olisi alamäkeen, noin 15 metriin. Oksaa oli edessä, kuten lähes aina, mutta oli pupuun myös ikkuna. Pulssi kuohui tuttuun tapaan, kun kohotin jousen ja vedin leikkurin perille.
Nuoli sihahti matkaan. Laaki näytti tosi hyvältä. Kuului napsahdus, ehkä vähän kopsahduskin, osuman merkkinä. Pupu rääkäisi ja ponkaisi dramaattisesti ilmaan, sen mitä tuomivankilassa mahtui. Jänis kiepsahti tuomenrunkojen taakse, minne en voinut mitenkään nähdä ylärinteestä. Tuuli tuiversi siihen malliin, että tuoreella lumella hipsivää haavakkoa ei edes kuulisi. Edessä oli välttämätön vartuu, jotta osuma ehtii varmasti vaikuttaa.
Nieleskeltyäni räntää parikymmentä minuuttia lähdin luistelemaan rinnettä alas, teräviä oksanpäitä väistellen. Pohjalle päästyäni aloin kiertää pupun pakosuunnan ympäri, paikkoleikkuri jänteellä ja silmät ja korvat vastaanottavaisina. En halunnut mennä suorilta jäljelle, sillä pupu pakenee varmasti jälkeä pitkin tulevaa uhkaa. Ehkä 15 metriä osumapaikalta, mutta edelleen saman tuomihässäkän sisällä, näin ilmassa nuoleni punaista sulitusta. Siellä pupu oli, nuoli kiinni törröttäen ja kuolleena kuin kivi. Huh!
Katkera kokemus on opettanut, miten hemmetin pienet vitaalit niin hemmetin edessä rusakolla on kuin on. 4/5 ruhosta on ruoansulatusta, jonka läpi ampuminen johtaa onnettomiin aikoihin. Niinpä kohdistin laakin tälläkin kertaa visusti pupun etusiivuun. Leikkuri oli puhaltanut olkavarresta sisään ja toisesta ulos, mutta leikannut matkallaan onneksi keuhkojakin. Pupu oli vuotanut rankasti, osin löytöpaikalle mutta enimmäkseen rintaonteloon.
Rusakko painoi 3300 grammaa. Nuori, viime kesän jätkä, ja pienin peltojänis, mitä olen ampunut. Metsäjäniksenähän tuo taitaisi olla aika tavallisen kokoinen. On tässäkin padallinen syötävää, jahka niin pitkälle päästään.
Kyllä se niin on, että rusakonpyynti on parhaimmillaan tammikuun jälkipuolelta alkaen. Pupuja on silloin kerta kaikkiaan paremmin löydettävissä ja ampumatilanteisiin saatettavissa.
