Metsästyskausi päättyi, mitä jäi reppuun?

Metsästyskausi 2016-17 päättyi pienriistan osalta nyt, helmikuun loppuun. Toki kettua ja supia voi vielä kytäillä ja majavanjahtaus on pidemälle kevääseen jatkuvaa toimintaa. Tulee sieltä touko-kesäkuun kaurispukkiaikakin, mutta jotenkin aina tuntuu että helmikuun loppuun kausi päättyy.

Helmikuun lopun lähestyessä iskeekin outo levottomuuden tuntu viimeisten jahtipäivien huvetessa. Kyselin kokeneemmelta erämieheltä että tunteeko hän yhä samoin kun helmikuun loppu häämöttää… Ja kyllä, tuntuu kuulemma aina siltä. Tämä on toistunut itsellä joka vuosi ja jos Tuukan tämän vuotista fasaanijahdin loppukiriä havainnoi, uskon että Turun seudulla podetaan samaa jahtikauden loppumisen kammoa. On taulukammoa ja jahtikaudenpäätöskammoa…

Itsellä työkiireet ja perheelliset toiminnat veivät leijonan osan helmikuun lopun jahtimahdollisuuksista. Onneksi vuorokausissa on myös öiden tunnit. Priorisoin jäljellä olevan jahtiajan haulikolle kun helmikuun alussa aukesi mahdollisuus uusille jahtimaille, erään vadelmaamaan rusakkojen harvennusmiehenä. Vattumaalla ei ikävä kyllä ole ollut mahdollista jahdata jousella, paikka kun oli laakean avoin lukuunottamatta yhtä risukasaa. Avointa vattupeltoa kumminkin 2-3 sataa metriä. Siellä ei pääsisi rusakon lähelle oikein millään. Ehkä lumivalkea camoasu… tai valkea lakanasuoja Eskimoiden hyljepyynnintyylin tai…? Mutta tyydyin haulikkojahtiin ja yhtenä iltana ennätykseliset 7 laukausta tuplapiipullisella… Yöunethan tuollainen vie. Mies onkin nyt aivan haamu kun päivät töissä ja öisin kyykkinyt vattumailla. Unirytmi onkin ollut nyt sitä että nukun heti jos siihen tilaisuus. Vaikka vaan 15min. Kelpaa nyt levätä maaliskuussa.

Haulikon helppoutta olenkin myös osin manannut kun jousella ei sitten onnistukkaan. Sekoittaa pakan ihan kokonaan ainakin mulla. Herkkyys on eri luokkaa. Miten sen nyt muovais… kuin piirtämistä ja moottorisahaamista vertaisi. Eri herkkyydet eli välineillä.

Helmeneä menneestä kaudesta itselle oli tietty monet simppelit hetket taas vitikossa, pelloilla, kallioilla, tiheissä kuusikoissa, lepikoissa, joen ranoilla ja pusikoissa kun ei tapahtunut yhtään mitään ja sitten yht` äkkiä on se paikka. Tai se jo meni.
Herkkua oli olla luonossa liikkumatta hiljaa paikallaan, se kun ei toimeliaalla mielelläni juuri muuten onnistu. Herkkua oli olla yhteisjahdissa isommalla porukalla tai pienemällä.
Tottakai itse kaadot on mehuikkaita, mutta yhtä mehukkaita ovat olleet epäonnistumiset ja jo melkein varmana pidetyn paikan totaalinen tössiminen jonkun pienen virheen takia. Luonto niin kyykyttää erämiestä toisinaan. Siinä ei voi muuta kuin oivaltaa matkan olevan vielä pitkän. Jos jousella pitäisi itsensä ruokkiman niin Menna kuolisi marraskuun kohilla. Siihen asti selviäisi melkein marjoilla ja sienillä.

Rusakko juoksuun oli mennekauden kirkas valonsäde ja syöpyi mieleeni niin että ukkinakin sen varmaan vielä muistaa. Silloin sen tarinan voi jo kertoa vahvasti liioitellen rusakon vauhtia ja olosuhteiden ääretöntä ankaruutta… Pitkän hutisarjan jälkeen fasaanikukko oli tämän kauden palkinto. Toinen helpommin tullut tuntuikin sen jälkeen jo miltei ilmaiselta.

Luonto opetti tällä kaudella todella sen että eläimillä ei ole kiire, ei aikataulaua. Niillä on vain tarve pysyä hengissä. Niille on ihan sama lymyääkö ne 15min vai 8 tuntia. Hengissä ne yrittävät selvitä. Sama maltti metsämieheen niin homma kehittyy. Ensimäinen kokonainen yö jousen kanssa kytiksessä tammikuussa ulkona ilman tulia oli siivu mitä jousimetsästys voisi olla. Ei tullut elukoita mutta hieno kokemus. Äijän kestävyyttä kytiksessä hieman koetin.
Kytispaikan vaihtaminen on usein turhaa. Sen tämä kausi opetti. Joskus se kannattaakin, mutta kytis alkaa aina alusta kun ihminen rutisee menemään metsässä. Kuullostaa selvältä, mutta käytännössä kytismiehen ollessa tunteja ilman havaintoja alkaa mielessä väpättää ajatus että: “tuolla toisaalla ne olisivat…” Taas hiljaisuuden odotus uudessa paikassa ja ympäröivän tilanteen asettuminen vie aikansa että se kyttääjä sinne paikalleen uppoaa. Usein turha vaiva. Oppi kytispakasta kannattaa hakea tarkemmin jälkiä ja muita asioita havainnoimmalla.

Myös se että pitää tuliasetta jotenkin varmana kaatovälineenä on asettunut mielessäni uuteen valoon. Ei silläkään aina saa. Silläkin voi tehdä haavakon jota ei todella löydy. Sorsa katosi ja kettu karkasi.

Nöyryyttä tämä kausi antoi hienojen hetkien ja pakasteen täytteen lisäksi.

Kevät tulee ja uudet nuolisatsit, tauluampuminen alkaa ehkä… Kesäksi muutaman jousen viimeistely (mm. sarvijousi) jne… Harrastukseessa riittää onneksi haasteita laajalla sektorilla.

Vähän haikea olo silti. Mitäs tässä nyt sitte…

3 tykkäystä

Hieno analyysi. En osaa tätä oikein reflektoida, kun oma jousimetsästyskokemukseni on tasan nolla - toistaiseksi. (Olisi vaan hienoa päästä sisään johonkin näistä Vantaan metsästysseuroista - mieluiten tietenkin siihen, joka vuokraa näitä oman kodon ympärysmaita.) Muutenkin tuollainen ääretöntä kärsivällisyyttä vaativa metsästäminen on minulla jäänyt käytännön kokemuksena tosi vähiin, kun silloin viimeksi, vuosia sitten, metsälle kunnolla päästessäni meno oli enempi hirvien perässä porukalla porhaltamista ja sitten taas levotonta sorsien karkuuttelua.
Tosiaankin puhuttelevaa tuo nöyryyden ja kärsivällisyyden ylistys Mennan tekstissä!