Jahtikausi ´20 – 21 on nyt sitten pääosaltaan ohi. Kausi oli vaikea. Kauden alkupuolisko eteni kyllä rytinällä, kun korjasin pataan melko lyhyen ajan sisällä neljä tuhtia rusakkoa ja fasaanikukon.
Kauden uutuuksia olivat talttapäiset leikkurit. Talttapäät ovat yleinen rautakautinen rautakärkityyppi muinais-Suomessa, eikä niitä todellakaan käytetty peurojen koipijänteiden katkaisemiseen. Käyttökokemusta oli siis saatava. Työhypoteesi oli, että talttanuolet toimisivat hyvin yöpuulinnustuksessa.
Lokakuisena yönä tuli sitten koeponnistuksen paikka: fasaanikana oli nukkumassa ison majamaisen tuomen ylisillä 13 metrissä sijaltani. Lintuun oli vain pienehkö oksaikkuna, ja ampumakulma ja -suunta tiesivät nuolen menetystä, jos ammun ohi. Talttanuolet lentävät kiltisti kuin taulunuolet, mikä oli tähän kohtaan arvokas ominaisuus. Ammuin laakin oksaikkunaan sovitellen. Nuolen vilahdusta seurasi napsahdus. Yes!
Kana ei tullutkaan puusta alas, vaan kiepsahti oksallaan ylösalaisin roikkumaan liikkumatta, ääntä päästämättä ja siivet levällään. Näin syvälle tunkeutuneen talttanuolen profiilin roikkujassa. Normaalisti ampuisin vastaavassa tilanteessa paikkalaakin, mutta nyt pidin melkoisena onnenpotkuna, että sain edes yhden nuolen perille sotkuiseen puuhun tältä matkalta. Päätin odottaa, lintu ei ollut mihinkään menossa.
Pitkien sekuntien jälkeen nuolestetun kanan grippi heltisi ja kana tuli puusta alas, rysähtäen villiin tuomenvesatiheikköön. Lähdin hakemaan lintua paikkonuoli jänteellä. Kun skannasin vesaikonpohjaa, viiden metrin päästä tuomiston sisältä kuului loittonevia hiipimisääniä karikkeella. Kana oli sittenkin tullut vielä tajuihinsa, helvetti.
Kanaan 30 senttiä uponnut talttanuoli löytyi yöpuun tyveltä pystyssä, mutta missä kana? Kairasin lumetonta, sysimustaa tuomistoa ja sen taustaa reilun tunnin. Kanasta ei tullut mitään havaintoa. Seuraavalla viikolla paikalle palatessani löysin tuoreehkon f-kanan höyhennyksen pakosuunnasta metsärinteestä, noin 40 metriä osumapaikalta. On lähes varmaa, että siinä oli saaliini. No, nälkäisiin suihin nämä menevät joka tapauksessa, vaan ei talttanuolen ensikosketuksesta jäänyt luottoa.
Kauden raflaavin koettelemus tuli loppuvuodesta. Olin saaristossa maapassissa tuulen alla riistapolkujen risteyksen tuntumassa märänmustassa, täysin lumettomassa sekametsässä. Auringonlaskun hetkellä ampuma-alalleni ilmaantui harmaankirjava vaakaviiva katajien taakse 16 metrissä. Metsäkauris, ennenkokemattoman herkullisessa paikassa. Kauriin päätä ei näkynyt katajien takaa, joten en tiedä, mitä se näki meikäläisen suuntaan. Katseen piilo oli jousilaakin kannalta ihanteellista.
Linjasin leikkurin kauriin vitaaleille. Juuri kun sormeni rentoutuivat jänteeltä, kauris liikahti eteenpäin, vielä enemmän katajien taakse. Kuului napsahdus, ja toisin kuin pienriistan kanssa, nyt myös näin kristallinkirkkaasti, missä nuoli oli: se törrötti kauriin kupeessa täydellisellä keskilinjalla korossa, mutta 25 senttiä taaempana kuin tähtäyspiste oli.
Kauris sinkoutui pakolaukkaan. Reilua sekuntia myöhemmin jostain 40 – 50 metristä kuului nuolen pauketta vesaikkoon, sitten ei kuulunut eikä näkynyt mitään seuraavaan 45 minuuttiin.
Noudatin kaikkia suoliosuman varotoimia, poistuin paikalta ja palasin tapahtumapaikalle ja etenin kauriin pakosuuntaan vasta 12 tuntia myöhemmin, mikä sattui olemaan aamuyöllä. Pakosuunnasta, sieltä missä paukkui, löytyi nuolen perä, mikä nostatti veriä. Märänmustasta metsänpohjasta ei kuitenkaan löytynyt kaurista, verta, karvaa tai jälkeä. Tuntien pikkutarkka kairaus tihkusateessa osoitti, että kauris ei ollut pakosuunnassa missään realistisella matkalla. Voi Ruoja että toivoin, että maassa olisi ollut lunta. Silloin kauris ei olisi voinut paeta mihinkään jälkeä jättämättä.
Suoliosuman jälkeen eläimet eivät vaeltele pitkin kontuja, vaan käyvät pakoryntäyksen jälkeen makuulle heti kun uhkaan on otettu väliä, eivätkä nouse siitä enää, jos saavat olla rauhassa. Koska kaurista ei ollut mestoilla, jäi johtopäätökseksi, että jokin ajoi osuman saaneen kauriin uudelleen pakoon osuman jälkeisinä hetkinä. 12 tunnissa melkein mitä tahansa ehtii tapahtua.
Käytin kalliita päiviä kauriin hakemiseen. Siitä ei löytynyt jälkeäkään.
Kaurisepisodi oli niin ikävä haaveri, ja niin massiivinen monivuotisen tavoitteen täyttymisen lipsuminen käsistä, että se jätti jousen naulaan toviksi. Arjen kiireetkin söivät ajan ja energian. Sen aikana Lounais-Suomeen pasahti omalta osaltani ennen näkemättömän kova talvi, puolisäären kestohankineen ja -pakkasineen.
Hirvittävän äänekäs, kaikenkattava hanki ja laukaisusormet jäädyttävä kylmyys torppasi harjoittamani metsästysmuodot kuin etelänpelleltä ikään, ja vaikutti siltä, että täkäläinen riistakin karttoi hidasta, työlästä ja vaarallista poikkeusololiikkumista parhaansa mukaan. Skitso todellisuus, jossa vähäinenkin lumi olisi pelastanut varmuudella kauden molemmat haavakonhakuut, mutta normaalia kovempi ja kestävämpi lumentulo sotki jahtikuviot loppukaudeksi.
Lumimassat tarjosivat toisaalta makeitakin bongauksia, kuten 60 metristä metsärinteestä erottamani nukkuva kettu: punaruskeaa karvaa ei voinut olla näkemättä, kun ympärillä oli pelkkää valkoista ja vähän mustaa. No, matkasta huolimatta kettu häiriintyi toljotuksestani ja katosi haamun lailla syvemmälle metsään. Eipä hangessa rouhimalla olisi mitään mahkuja kuitenkaan.
Saarnesta tusaamani kolkkanuolet toimivat läpi keskikauden loistavasti oravanpyynnissä: yksikään näistä ei hajonnut käytössä, edes kymmenien kovien puu- ja maaosumien jälkeen. Vain kolmella riittävän lujalla kolkkanuolella voi metsästää täysin rinnoin kauden ellei parin ajan. Kolkat jäävät puuhun ehkä joka kahdennellakymmenennellä laakilla, kun leikkurit joka toisella, ja silloinkin kolkat on otettavissa haltuun nuijalla heittelemällä. Kun kolkkia ei tarvitse edes teroittaa osumien välillä, on kolkkien hyötysuhde helvetin paljon parempi kuin leikkurien. Jatkossa en todellakaan käytä saarnea heikompia puita kolkkiin, ja kyllä ne tekisi mieli häivyttää leikkureistakin.
Kauden alussa oravia oli joka maastokeikalla oksilla keikkumassa, mikä lupasi hyvää talven saaliiden kannalta. Alkoihan nahkoja tullakin, jahka marraskuulle päästiin. Oikean talven tullen havupuiden siemenvarat kuitenkin loppuivat, ja oravat siirtyivät nälkäkuurille. Sen myötä kurret ryhtyivät liikkumaan äärimmäisen vähän, elämään piilottelevasti ja käyttäytymään hyvin evasiivisesti. Niinpä oravakausi katkesi käytännössä keskeltä poikki, eikä viime vuosien kausiennätystä tullutkaan. Kuusi kurrea on kuitenkin ihan ookoo saldo. Ilman nälänhätää 10 tai jopa 12 oravaa olisi ollut ihan mahdollinen tili.
Ensi kaudeksi ajattelin väsätä lyly-koivulyhkärin, vetoja ja heittoja tasoittamaan. Jos osumatarkkuus kärsii refleksilevottomammista nuolten lähdöistä yhtään, yksipuinen palaa käteen ja nopeasti kans.
Hylsykärjet alkaa olla vähän mennen talven lumia, sillä vaikka saarnivarret kestävät kovia osumia, menevät hylsyt ikävän usein hieman vinoon kovista iskuista, ilmeisesti messingin vääntymisen myötä, kun varren päässä ei ole murtumaa tai mutkaa. Ja ovathan hylsyt uudiskierrätyskamaa, jolla on vain osittaista hohtoa. Siispä yksipuisia saarnikolkkia työn alle.
Leikkureissa mennään tällä tietoa hyväksi koetulla reseptillä. Saatan tusata kyllä miniahjon ja kokeilla kenttäsahaleikkurieni karkaisemista kovemmiksi, jotta kärkien teroitustarve vähenisi. Masseykin piti sitä vaivan väärtinä lisätyövaiheena juuri tästä syystä.