Töistä päästyäni paukin kiireesti metsälle. Näin syysmyrskyn jälkeisenä alkuiltana pohjoistuuli puhaltaa edelleen rivakasti, mutta vettä ei enää tule. Istun jakkaralla harvennushakatusta vesaikosta kasatun, U-kirjaimen muotoisen raiskioläjän mutkassa. Supikoirien ja kettujen liikkeellelähtöön on vielä aikaa ja vilakka tuuli puhaltaa päin näköä, kuten pitääkin. Minuutit venyvät varteiksi, outellessa. Perskele, meinaa tulla vilu, kesän jäljiltä olevaan kroppaan.
Etuvasemmalta alhaalta noin 60 metristä, leppien takaa, kuuluu kukon lähenevä lentokotkotus. Olisipa makeaa, jos joen tälle puolen lentänyt kukko lähestyisi hollille. Niin ei ole ikinä käynyt, vaikka olen vuosien saatossa kuunnellut iltalentokotkotusta maastossa kymmeniä kertoja. No, leikkuri on jänteellä, tuli tarkan kantaman sisälle mikä tahansa riistaeläin.
Etuvasemmalta, laskevan heinikkoisen rinteen puolivälin tienoolta, kuuluu pientä rapsetta. Kohotan jousen äänen suuntaan. Sitten näkyy kuparia. Kukko nousi kuin nousikin rinnettä väijyäni kohti, meikäläisestä tietämättä.
Kukko on noin 14 metrissä alamäkeen, etuviistosti, vain pää, kaula ja selkä näkyen. Linjaan nuolen kukon keulaan. Kukko huomaa liikkeen ja jähmettyy. Nyt on sekunti aikaa. Vedän taakse, varmistan nuolilinjan myös koron puolesta ja annan lentää.
Nuoli singahtaa kauniisti sinne, minne tähtäsin. Kuuluu ”tsup” , elähdyttävänä osuman merkkinä. Kukko nyyskähtää heinikkorinteessä taaksepäin, näkymättömiin. Kuuluu hetki paiskontaa, sitten tulee hiljaista. Odotan kaikessa rauhassa, kuuntelen ja katselen. Mistä sen tietää, vaikka supikoira kurkkaisi kohta, kukon kuolonkahinaa ja verenhajua seurattuaan.
Pureva tuuli edistää jäähtymistä siihen malliin, että päätän noutaa saaliin ja lähteä tyytyväisenä kotia kohti. Kauden eka kaato on kova juttu. Kukko reppuun, kamat kantoon ja autolle.
Saalis on 1,3-kiloinen, perustukeva kukko. Nuoli meni rintalastan ja kaulantyven välistä sisään, ja leikkuri eteni torson keskilinjalla pituussuunnassa 40 cm täystuhoa tehden. Taas syödään juhlavasti.
