Jahtikausi alkoi taas kyyhkyllä elokuun tokan viikon alussa. Se on lähtölaukaus puolen vuoden mieluisimmalle urakalle. Maasto on vielä piukassa vihreää, pellot sentään lainehtivat jo kultaisina. Metsissä ja metsänlaidoissa on värikästä suuhunpoimittavaa. Kesäiset lämpötilat viimeistelevät hyvin erilaisen tunnun kuin jahtikauden pääosalla.
Vuosi sitten riemastuin, kun löysin ehkä 50-päisen sepeliparven pieniltä jahtimailtani hernepellosta. Yrittelin näitä lintuja useampana jännittävänä elokuun aamuna. Tänä vuonna sama pelto on viljalla, eikä pellossa olisi todennäköisesti linnun lintua. Paska homma, mutta eiköhän tässä jotain…
Pääsin matkatöiltä ensimmäistä kertaa maastoon vasta eilen, toista viikkoa myöhässä. Liikahdin aamutuimaan maastokierrokselle viime kaudelta periytynyt 50-tuumainen tuomipihlaja ja uusilla nuolilla täytetty aivoparkkiviine kannossa. Tapanani on ollut vaihtaa jahtijousta vuosittain, mutta nyt oli aikaa vain kasata ja testata uusi setti metsästysnuolia. Olihan tuo läpitaipuva risu tuonut jo pakastimellisen riistaa, osoittanut väärtinsä.
Sateeseen oli tullut tauko, mutta maa ja ilma olivat litimärkiä edelleen. Astelin mukavan hiljaisella metsänpohjalla kevyesti ja skannasin ympäristöä läheltä ja kaukaa. Suuntasin kohti metsän ja pellon rajaa, missä sietäisi himmailla tovi. Asetuin siellä ison vanhan pihlajan tuntumaan, asuni harmaan ison maakiven kylkeen. Edessä avautui peltorinne, joka vuosi sitten kuhisi ahnaita toukomettisiä. Nyt pelto oli tosiaan viljalla ja ryöväreistä tyhjä. Paikallinen sepelipopulaatio muuttotankkasi jossain muualla. Huokasin ja aloin horrostaa tuhnuisessa aamussa.
Liekö mennyt parikymmentä minuuttia, kun pihlajaani päsähti sepeli! Tulo hätkäytti puoleksi sekunniksi, mutta sitten jousikäsi alkoi nousta kohti saalista, joka oli puussa noin kuuden metrin korkeudella. Jänteellä oli kyyhkylle varattu hylsykärkinen kolkka, nyt kun muuta riistaa ei ollut varsinkaan näin päiväsaikaan otettavissa. Kyyhky kurotteli kaulaansa varuillaan, se ei olisi montaa sekuntia tuossa.
Linjasin nuolen lintuun, vein vetokyynärpään taakse ja laukaisin. Punasulkainen nuoli pärähti liikkeelle. Kuului terävänpyöreä napsahdus, vuorenvarma osuman merkki. Kolkkanuoli kieppui alas pihlajanoksien lomitse.
Kyyhkyt ovat tunnettuja melkein yliluonnollisesta sitkeydestään. Oksaltaan irrotessaan tämäkin lintu levitti siipiään ja liiti eteenpäin, sen sijaan että olisi tullut rättinä alas kuten moni muu siivekäs tässä tilanteessa. Seurasin haukkana linnun menoa peltoon ja lähdin välittömästi perään. Sieltähän sepeli löytyi, kuolleena kuin kivi. Veri valui sen suusta, sisäisten vammojen merkkinä.
Linnun korjattuani palasin passipaikalleni, vaikka tiesin, että mahikset uusintaan olivat olemattomat. Eipä riistaa enää tullut, mitä nyt näin kaukana taivaalla keulivan yksittäissepelin.
Olen vuosien mittaan laittanut nuolen sepeliä kohti ehkä 20 kertaa, mutta vasta nyt tuli osuma ja erä. Yleensä nuoli menee himpun ohi nyrkinkokoisesta osuma-alastaan ja lintu menee menojaan. Siksi tämä sinänsä pieni puolen kilon saalis tuntui melkoiselta saavutukselta ja mielenkiintoiselta lisältä repertuaariin. Ruoaksihan se laitetaan, hartaudella.
