Jokainen vähänkin enemmän maastoammuntaa saati jousimetsästystä tehnyt ihminen tietää, miten nuolen lentorata muuttuu vähäisimmistäkin oksaosumista. Yleensä se merkitsee villiä ohilaukausta hyvän ampumasuorituksen päätteeksi. Eilen kävi sitten toisin, ensimmäistä kertaa ikinä minulla.
Olin samonnut kirpakan tuulisella metsällä pari tuntia, kun etumaastosta pärähti pienehkö rusakko makuultaan pakoon. Katselin liikkumatta, miten pupu kaartoi metsikön lomassa taakseni, kuurainen lehtipuukarike rapisten. Annoin pupulle vähän aikaa ja lähdin sitten tekemään ympyräkierrosta, jonka päätepiste yhyttäisi karkulaisen jäljen sivusta, tai niin ainakin toivoin.
Kierroksen lopulla etenin korkeaa kallioalaa. Yhtäkkiä edessäpäin, reilussa 20 metrissä, nakotti hakemani rusakko. Se istui kirkkaan sään teräväpiirtoprofiilissa kallion päädyssä olevan kivinyppäreen päällä ja odotti pienintäkin syytä silpaista uuteen pakolaukkaan.
Korkealta sijaltani käsin pupu oli jossain määrin alamäessä. Se antoi luottoa pitkän matkan laakiin. Nuoli lentäisi näissä oloissa yllättävän ”laakeasti”, maaston mukana laskien. Kohotin jousen ja linjasin leikkurin pupuun. Nuoli singahti matkaan.
Vähän ennen perille saapumistaan nuoli läppäisi pihlajanvesaa pupun edessä. Kuului Bojounk! ja nuoli niiasi. Ehdin jo ajatella ohilaakia, kun nuoli sittenkin kosahti rusakkoon. Pupu kieppui kallionnuppia taaksepäin ja vyöryi alas kalliolta alhaalla odottavaan vesaikkoon.
Puoli tuntia myöhemmin olin jäljellä. Tämä helmikuun loppu on kuin tavallinen marraskuun alku, mietin kuuraiselta karikkeelta verta lukiessani. Sitten edestäpäin kuului loittonevaa laahaavaa ääntä. Ei helvetti. Etenin jousi valmiina, paikkolaakiin latautuen.
Pupu löytyi. Se oli metsän ja pellon välissä kulkevassa ojassa. Lähestyin varovasti seitsemään metriin ja ammuin laakin ojanpohjalla olevaan jänikseen. Nuoli meni vitaaleista sisään. Pupun pää vaipui saman tien.
