Olen ollut alkukesän matkatöissä kaukana kotoa. Erämiehen veri vetää metsään vaikka mikä olisi. Niinpä olen töiden jälkeen kuljeksinut sikäläisissä sukulaisten maastoissa alkukesää ahmien. Kaurispukkien kevätpyynti oli päällä, ja kauriille oli tilausta saalissäkissäni, kettujen ja rusakoiden jatkoksi. Kannoin jousta ja uusia kaurisnuolia maastossa mukanani. Viikko sitten bongasin sateen jälkeen metsälenkillä metsäkauriin jälkiä märän metsänpohjan saviselta juovalta. Ne eivät voineet olla vanhoja.
Lähdin seuraamaan jälkiä, jotka olivat luettavissa epätäydellisinä muillakin pinnoilla, jahka olin jäljelle päässyt. Jälki meni tuimien, vain kauriinmentävien tuomi- ja pajutiheiköiden läpi. Näkyvyys oli nyt olematon, syys- ja talvikauden lehdettömiin jahtioloihin verrattuna. Kauriin kokoinen eläin voisi olla minkä tahansa lehväpatterin takana, ja niin kauan kuin se ei liikkuisi, en tietäisi siitä mitään.
Tulin kosteikon laitaan ja pysähdyin. Skannasin katseellani maastoa 360 asteen otannalla. Kun katseeni kääntyi viistosti tulosuuntani sivulle, alkoi pusikossa rytistä. Lehvien lomasta ponkaisi esiin metsäkauris! Kultaturkkinen, sarvipäinen eläin kiisi tykinammuksen lailla viistosti poispäin, hetken aikaa täysin näkyvissä mutta sitten peittävään kasvillisuuteen kadoten. Matkaa oli noin 30 metriä, mikä oli täysillä liikkuvaan kohteeseen ihan liikaa. Välittömästikään lähetetty nuoli ei olisi edes ehtinyt siihen avoimen pätkälle, jossa eläin hetken oli. Pukki oli ovelasti päästänyt minut ohitseen, mutta kun käänsin katseeni sitä kohti, hemmon hermo petti.
Oli mieletön buusti nähdä jahdin kohde koko komeudessaan, ja varmistua jäljitettävän luvallisuudesta. Ajatukseni täytti pukin päihittäminen. Nyt oli ihan turha lähteä yrittelemään täysin hälytetyn pukin jäljille. Aloin juonia sopivia passipaikkoja jälkien ja kauriin äskeisen pakosuunnan perusteella. Jos metsäkauris taktikoi lainkaan kuten jänes, on sillä asuinaluellaan tietyt, ovelat vakireitit, joita se käyttää hädän hetkellä mutta ihan yleisestikin arjessaan. Vauhti vain vaihtelee.
Löysin mielestäni hyviä passipaikkoja muutaman sadan metrin matkalta pienellä mutta erittäin tiheäkasvuisella jahtialueellani. Lyhyestä virsi kaunis. Jöpötin kaurispassissa tällä viikolla jokaisena liikenevänä iltana. Huomioin passeihin mennessäni tietenkin tuulen suunnan ja vältin kulkemasta kauriin reiteillä itsellään, jotta hajujälkeni ei automaattisesti karkottaisi arkaa eläintä. Hyttyshattu oli kriittinen osa varustusta, jotta saatoin nakottaa heilumatta ja nykimättä aloillani ininän keskellä. En kuitenkaan saanut kauriista enää mitään havaintoa. Yksi jäljeltä säikyttäminen oli saanut sen ilmeisesti vaihtamaan tonttia.
Eilen illalla pukkikauden päivät olivat luetut. Jahtiaikaa oli keskiyöhön eli kourallinen tunteja. Ajoin eräsijalleni illan viilentyessä. Tyhjän passaamisen paaduttamana otin taktiikaksi samota äärimmäistä huolellisuutta noudattaen tuulen alla useammalle passipaikalle, sitä mukaa kuin kukin osoittautui hedelmättömäksi. Maastoa oli käytävä läpi, jotta saisin havainnon lymyävästä pukista. Kaikista tympeintä olisi jäädä epätietoisuuteen siitä, oliko kaurista mestoilla vai ei.
Jälleen vietin tunteja tyhjän passuussa. Keskiyö lähestyi, väsymys painoi jaloissa ja työaamu oli edessä. Vaihdoin passia jo neljättä kertaa. Viimeinen passi oli pienen metsäaukean pohjukassa, tuomen varjossa. Tuosta edustalta kun pukki hiipisi, niin täyttymys olisi lähellä. Ei pukki kuitenkaan tullut, vaikken itkenyt, en melunnut. Oli aika lähteä nukkumaan. Ulostauduin passistani ja aloin luovia auton suuntaan.
Yhtäkkiä viidakosta muutama kymmenen metriä vasempaan kuului kaksi perättäistä, kovaa rasausta. “Kauris!” ajattelin. Tähystin äänen suuntaan vimmatusti, mutta en nähnyt mitään vihreässä vallissa. Hetken päästä sen sijaan näin, kuinka kultakylkinen kaurispukki nousi metsäpolulle noin 30 metrin päässä, ja tykitti taas takaviistoon vitakkoon niin että pauke kävi. Pukki oli hiipinyt äskeisten sekuntien ajan täysin ääneti ja näkymättä riittävän etäälle minusta ja laittoi sitten ison vaihteen silmään. On kuin se olisi tiennyt, mihin vaistojousella (ja haulikolla) yltää.
Viimeinen passipaikkani oli ollut vain noin 50 metrin päässä pukin piilosta. Olin illan mittaan tullut lähemmäs ja lähemmäs sitä. Oli siis todella lähellä, että kohtaaminen olisi ollut perin toisenlainen. Otin askelmetrimitan pukin pakojäljistä äskeiseen ensihavaintopaikkaani: 33 metriä. Jälleen olisi vaadittu ylipitkän matkan supernopea laaki täysillä juoksevaan eläimeen, joka oli vain sekunnin näkyvissä. Ei silti harmittanut. On mieletöntä nähdä iso eläin maastossa, leikkuri jänteellä. Olen monesti irvinyt, miten metsäkauris on semmoinen vähän rusakkoa isompi otus, mutta kyllä sen liikkeellelähtö läheltä on jo ihan eri luokan spektaakkeli, viisi kertaa painavampana nisäkkäänä. Kauriinmetsästykseni oli ottanut hyviä harppauksia eteenpäin, ja ensi kaudella olisin siinä lajissa juonimpi kuin ennen.
Kuvia ei ole tällä kertaa muista kuin noista uusista kaurisnuolista, jotka tein viime kauden kenttähavaintojen pohjalta. Aiempaa lyhyemmät leikkurit aiempaa pidemmissä mäntyvarsissa, nuolten massa 420 gr., naamiomustatut etupäät ja kirkkaanpunaiset takapäät. Hyvin lentäväksi todettu malli, vielä ei ole dataa siitä, miten hyvin tappavat. Hyvin, epäilemättä.
